Table of Contents



(perusopinnot, 3 ov, 5 op)
Versio 1.3.

Dosentti Erkki Karvonen, Tampereen yliopisto,
tiedotusopin laitos

Kurssimateriaalin alkuperäiset sivut täällä.

Alkusanat

Tämä oppimateriaali johdattaa ymmärtämään elämäämme keskeisesti kuuluvaa asiaa, viestintää. Mitä viestintä on? Mikä saa viestinnän onnistumaan tai epäonnistumaan? Miten viestit vaikuttavat? Miten viestien merkitys rakennetaan? Miten viestit tulkitaan? Mitä on tieto ja informaatio? Miten viestintä on historiallisesti kehittynyt? Millaisia viestinnän välineitä ja teknologioita on käytetty? Mitä on tieto- tai informaatioyhteiskunta? Millaisia tutkimuksellisia lähestymistapoja viestintään on sovellettu? Tässä joitakin kysymyksiä, joihin kurssimateriaali pyrkii vastaamaan.

Kurssi selvittää yleisesti viestintäilmiöiden perusteita, joten se sopii osaksi eri viestintätieteiden ja muidenkin tieteiden opintoja. Oppimateriaali voidaan jakaa temaattisesti kolmeen osaan. Kurssin alkupuoli on luonteeltaan yleinen osuus, jossa rakennetaan käsitteellistä perustaa viestintäilmiöiden ymmärtämiselle. Kurssin keskivaiheilla painotus on mediavälitteisen joukkoviestinnän historiassa ja mediatutkimuksen oppihistoriassa. Kurssin lopussa esitellään viestinnän tutkimuksen ja opetuksen eri alueita.

Kunkin osion alussa on tiivistelmä pääasioista ja joissakin osioissa myös johdanto. Nämä kannattaa lukea ensiksi yleiskuvan saamiseksi aiheesta ja vasta sitten voi edetä varsinaisiin teksteihin. Tiivistelmiä voi käyttää myös opintojen kertauksessa. Osa luvuista on osoitettu lisälukemistoiksi, joita voi lukea oman kiinnostuksen mukaan tai ohjaajan määräämällä tavalla. Nimitys syventävä osuus puolestaan tarkoittaa, että osio on tavallista hieman vaativampi ja syvälle käyvempi. Syventävä osuus on tarkoitettu kurssiin kuuluvaksi, eikä valinnaiseksi. Kunkin luennon lopussa on pohdintatehtäviä sekä luettelo kirjallisuudesta ja verkkomateriaaleista, joista voit hakea lisätietoja.

Tämä kurssiteksti on tekijänsä näköinen, niin kuin luennot ja oppikirjat aina ovat. Teksti tarjoaa kirjoittajan pitkäaikaisen opiskelun, pohdiskelun ja tutkimuksen tuottaman kokonaisnäkemyksen viestinnän ilmiöistä ja niiden tutkimisesta. Tämä ei tietenkään ole ainoa mahdollinen tapa käsittää viestintä. Hieman toisenlaisia versioita ja painotuksia on tarjolla esim. oppikirjoissa tai kunkin opettajan luennoilla. Viime kädessä tämä materiaali tarjoaa rakennusaineita, joista juuri Sinä voit muodostaa oman ymmärryksesi ja näkemyksesi viestinnästä.

Tampereella 9.7.2002

Erkki Karvonen

Syksyllä 2005 kurssin ulkoasua muutettiin, sisältöön tehtiin vähäisiä korjauksia ja toimimattomia linkkejä poistettiin tai päivitettiin.
palaute: erkki.karvonen@uta.fi
kotisivu: http://www.uta.fi/~tierka/

Tekijänoikeudet tekijällä ja tekijänoikeuksien muilla haltijoilla.

1. Lähtökohtia

Tiivistelmä

Tässä jaksossa perehdytään alustavasti viestinnän tutkimuksessa käytettyihin peruskäsitteisiin, määritelmiin ja malleihin.

Alkukuvat -osiossa esitetään kaksi konkreettista viestinnän tapausta. Ensimmäisessä tapauksessa mietitään, mitä edellytyksiä on oltava olemassa, jotta viestintä voi toteutua. Tämän tapauksen yhteydessä huomataan, että miltei millä tahansa materiaalilla voidaan viestiä. Toisessa tapauksessa tuodaan esiin, kuinka valtamerilaiva Titanic upposi oikeastaan viestinnän epäonnistumisen vuoksi.

Viestinnän käsite ja malleja -osiossa kerrotaan, että viestinnästä on helpointa havaita merkkien siirron tapahtumat. Viestintä ei ole kuitenkaan vain siirtoa ja kuljetusta, vaan olennaisinta siinä on viestien ymmärtäminen ja tulkitseminen jotakin merkitseviksi. Jotta ymmärtäminen voisi toteutua, täytyy viestinnän osapuolilla on yhteinen kieli tai sovittu merkkijärjestelmä. Viestintää käsitellään kolmen tasoisilla malleilla: siirtomalleilla, merkityksen tuottamisen malleilla ja yhteisyyden tuottamisen malleilla. Malleja havainnollistetaan jäävuori -kuviolla.

Kohdassa Näkökulmien rajallisuus ja Tieteen metaforat esitetään, että kukin viestinnän teoria avaa aiheeseen omanlaisensa näkökulman. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa lähestyä viestintää, vaan monet erilaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja. Esitetään että oikeastaan teoriat ovat eräänlaisia metaforia, vertauskuvia. Metaforassa jokin kohde tehdään ymmärrettäväksi tuomalla sen vertauskohdaksi jokin tutumpi kohde tai ilmiö. Metaforassa kohde tulee ymmärretyksi tuon tutumman ilmiön kautta, jolloin kohteen jotkut puolet nousevat silmiinpistävinä esiin ja toiset puolet jäävät unohduksiin. Viestinnän käsittäminen siirroksi on eräs metafora: siinä viestintäilmiö pyritään tekemään ymmärrettäväksi vertaamalla sitä tavaroiden kuljetukseen paikasta toiseen. Mutta on muitakin metaforia: viestintäilmiötä voidaan lähestyä mm. rituaalin, kaupankäynnin, kansankokouksen ja peilillä heijastamisen vertauskuvilla.

Kolme erilaista filosofista lähtökohtaa on syventävä osuus. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on tapahtunut 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tieteellinen vallankumous, on tapahtunut ns. kielellinen käänne (linguistic turn) ja on alettu ajatella ns. sosiaalisen konstruktivismin mukaisesti. Sosiaaliseen konstruktivismiin nojaava tutkimus poikkeaa melkoisesti tavanomaisesta arkisesta ajattelutavasta. Silti opiskelija saattaa jo opintojensa alkuvaiheissa törmätä tähän lähestymistapaan ja kokea vaikeuksia ymmärtää esim. diskurssianalyysiä. Tässä luvussa asiaa selvitetään porautumalla syvälle niihin alkuoletuksiin, jotka vaikuttavat erilaisten tieteen tekemisen tapojen taustalla. Esitellään jokapäiväistä ajatteluamme lähinnä oleva realistinen lähtökohta, esitellään konstruktivistisen ajattelun perusteet ja lopuksi esitellään relationaalinen lähtökohta. Tässä esityksessä katsotaan, että sekä realismi että konstruktivismi perustuvat liian rajoittuneisiin alkuoletuksiin. Relationaalinen lähtökohta pyrkii lähtemään liikkeelle sellaisista oletuksista, että realismin ja konstruktivismin jyrkkä vastakkaisuus purkautuu ja tullaan ajattelutapaan, jossa on piirteitä näistä molemmista lähestymistavoista.

Alkukuvat


Esimerkki viestinnästä
Esimerkki viestinnästä


Otettakoon aluksi esimerkki viestinnästä. On vuolaasti virtaava joki, jonka ala- ja ylävirralla oleskelee ihmisiä. Ylävirran väki huomaa että vaarallinen leijona on menossa kohti alavirran ihmisiä. Miten he voisivat varoittaa näitä, kun huuto ei kuulu ja käytettävissä on vain virta ja siinä kulkevia tukkeja? Eipä hätää: virta muodostaa väliaineen tai kanavan joka pitkin saadaan viesti kulkemaan. Ennalta tehdyn viestintäsopimuksen, koodin, mukaisesti lähetetään ensin kaksi tukkia ja sitten väliajan jälkeen vielä kolme tukkia alavirtaan, niin alavirran väki osaa lukea tästä varoituksen. Tukit eivät ole vain puuta, vaan ne palvelevat tässä merkkeinä. Viestinnän onnistumiseksi on voitava taata, etteivät tukit kulje virrassa omia aikojaan tai jää matkan varrelle, mikä merkitsisi häiriötä. Olisi tietysti voitu myös sopia, että hätätilanteessa jokeen kumotaan astiallinen punaista väriainetta, mistä alajuoksun väki sitten osaa lukea varoituksen.

Esimerkistä ilmenee monia viestinnän edellytyksiä. Ensinnäkin tarvitaan jotakin sellaista materiaa tai energiaa, johon voidaan tuottaa halutunlaisia eroja, jotka palvelevat merkkeinä. On periaatteessa aivan sama mistä aineksesta tai minkälaisista eroista on kyse. Mikä tahansa kelpaa merkin raaka-aineeksi. Esimerkissä materiaalina käytetään tukkeja ja väriainetta, mutta yhtä hyvin merkkinä voi toimia vaikkapa jaksoittain tuprahteleva savu, välähtelevä valo, värähtelemään saatettu ilma, jaksotetut radioaallot, mustekuviot paperilla, vaalean ja tumman erot näytöllä. Yleensä materiaaliin tuotetut erot täytyy saada kulkemaan maantieteellisen välimatkan yli eli viesti pitää saada siirtymään yhdestä pisteestä toiseen. Kovatkaan äänet eivät kantaudu kovin montaa kymmentä kilometriä ilmassa, merkkitulen lähettämät valoaallot saattavat hyvissä oloissa kantaa kauemmaksikin, sähkömagneettiset radioaallot kiirivät tuhansien kilometrien päähän silmänräpäyksessä.

Nämä ovat kuitenkin vasta viestinnän teknisiä edellytyksiä. Lisäksi tarvitaan henkisiä edellytyksiä: viestinnän osapuolten täytyy olla ymmärtämiskykyisiä. Jopa koneiden viestiessä keskenään niiden pitää olla kykeneviä tulkitsemaan toistensa sanomia. Hyvin keskeinen viestinnän edellytys on koodi, se että ihmiset ovat sopineet keskenään tai oppineet ymmärtämään mitä tietynlainen erojen joukko merkitsee, miten se viittaa itsensä ulkopuoliseen maailmaan. Koodi perustaa merkkijärjestelmän: esim. kielelliset merkit, liikennemerkit jne. Koodit voivat olla millaisia tahansa, merkitystä on vain sillä, että viestinnän eri osapuolet jakavat saman koodin. Luonnolliset kielet ovat koodeja, sähkötyksen pisteet ja viivat perustuvat koodiin, korvan raaputus huutokaupassa voi olla koodin tuntevalla merkki korottaa tarjousta vielä jne. Koodi on osapuolten yhteinen, sen avulla osallisista muodostuu yhteydenpitoon kykenevä ryhmä. Koodia tuntemattomat ulkopuoliset kuulevat vain merkityksetöntä siansaksaa tai kenties he näkevät tukkien kulkevan virrassa, mutta eivät tajua niitä merkeiksi jostakin asiasta.

Sana viestintäsopimus antaa koodista hieman liian tietoisen ja harkinnanvaraisen kuvan. Aivan niin kuin ihmiset täysin kirkkaasti tiedostaen ja järkevästi keskenään sopien loisivat koodit. Tosiassa ihmiset syntyvät jo olemassaolevien koodien mutkikkaan ja hämärän verkon keskelle. He omaksuvat koodit jo varhain itsestäänselvyyksinä, joita ei tulla sen kummemmin pohdiskelleeksi.

Viestinnän epäonnistuminen johti Titanicin tuhoon

Toinen alkukuva on Osmo A. Wiion kirjasta "Johdatus viestintään" (1994, 15–16). (Tämän kirjan 1960-luvun puolivälissä ilmestynyt varhaisin versio oli muuten ensimmäinen suomalainen viestinnän oppikirja).
Titanic
Titanic


Valtamerilaiva Titanicin tuho 1912 tarjoaa monia esimerkkejä viestinnän merkityksestä ja sen vaikeudesta. On huhtikuun 14. päivän ilta Pohjoisella Atlantilla. Maailman suurin matkustaja-alus höyryää kohti New Yorkia edellään toinen alus, Caledonia. Äkkiä Caledonialla tehdään havainto: jäätä edessä! Laiva tekee paniikkijarrutuksen ja onnistuu välttämään törmäyksen jäävuoreen. Caledonialta sähkötetään takana seuraavalle Titanicille jäävuoresta. Radiosanoma siirtyykin onnistuneesti Caledonialta Titanicin radiohyttiin. Mutta samanaikaisesti loistoalukselle tulvii muitakin, tärkeille asiakkaille tulevia viestejä; näin varoitussanoma hautautuu sähköttäjän pöydälle muiden sanomien alle. Sanoma ei mene perille Titanicin kapteenille.

Niinpä Titanic törmää kohtalokkaasti jäävuoreen ja sen kylki repeytyy auki pitkälti. Törmäyksen jälkeen Titanicin kapteeni määrää sähköttäjänsä kutsumaan Caledonian avuksi. Alus on niin lähellä, että sen valot saattoi heikosti erottaa. Sähköttäjä kutsuu Caledoniaa, mutta mitään ei tapahdu. Caledonian ainoa sähköttäjä on mennyt nukkumaan. Perämies tosin kulkee radiohytin ohi ja kuulee piipityksen. Hetken kuunneltuaan hän lähtee päätään pudistellen pois; hän ei ymmärtänyt sanomaa.

Kun radioyhteyttä ei saatu, Titanicin kapteeni käski ampua hätäraketit. Punaisia raketteja ei kuitenkaan löytynyt ja niin lähetettiin valkoisia ilotulitusraketteja. Caledoniasta nähtiin raketit ja hymyiltiin ymmärtäväisesti; taas siellä juhlitaan ja iloitaan. Sanoma ymmärrettiin väärin. Caledonia höyrysi pois ja Titanicin mukana hyisiin aaltoihin vaipui 1685 matkustajaa.

Wiion mukaan vastaavia tapauksia sattuu pienemmässä mittakaavassa joka päivä ja kaikkialla. Me lähetämme sanomia toisillemme, mutta sanomat eivät aina saavu perille, niitä ei ymmärretä tai ne ymmärretään väärin. Wiio onkin ironisesti esittänyt ns. Wiion lait, jotka ovat muunnoksia Murphyn laista: jos viestintä vain voi epäonnistua, se epäonnistuu; jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan varmasti tavalla josta on eniten vahinkoa. Näitä lakeja ei pidä ottaa liian vakavasti: ne syntyivät Wiion ollessa kansanedustajana ja hänen turhauduttuaan viestinnän vaikeuksiin parlamentissa.

Wiio kuitenkin toteaa että koko inhimillinen elämä on yhtämittaista tietojen vaihtamista, tietojen ottamista ja antamista, ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista eli viestintää. Viestintä on kaiken järjestyneen yhteiselämän edellytys ja keino, jonka avulla yhteisöjen pyrkimyksiä toteutetaan. Ihmisyhteisöt eivät yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman viestintää.

Viestinnän käsite ja malleja

Suomen kielen sana "viestintä" juontuu venäjän kielen sanasta "vest" (sanoma, viesti). Nykysuomen Sanakirjan mukaan viesti on "muulla tavoin kuin välittömästi, henkilökohtaisesti perille toimitettava tai leviävä sanoma, sana, tiedotus, ilmoitus, uutinen tms." Vanhastaan viestin toi matkojen takaa mukanaan joku viestintuoja. Viestiä kuljettivat ratsumiehet, jotka saivat määrävälein alleen levänneen ratsun. Vielä tänäänkin puhutaan esim. viestijuoksusta, jossa viestikapula siirtyy määrävälin jälkeen uuden juoksijan vietäväksi. Yleensä viestintä ymmärretään kaksisuuntaiseksi toiminnaksi, vuoropuheluksi, jossa toisen puhuessa toinen kuuntelee ja päinvastoin.

Viestintää lähellä on sana "tiedotus", joka esiintyy myös sanassa tiedotusoppi. Tiedottaminen merkitsee tiedolla varustamista, tiedon jakelua, tiedoksi antamista. Lähtökohtana ovat siis sanat tieto ja tietäminen, joista jälkimmäinen on alun alkaen merkinnyt "tien tuntemista". Alkuperäisessä mielessä tiedottaminen olisi siis käytännöllistä opastamista siitä kuinka löytää perille tai päästä tavoitteeseen. Sanalla "tiedotus" on myös virallisen tiedoksiannon sivumerkitys: esimerkiksi tiedotus merenkulkijoille. Näin ollen sana ilmaisee ehkä paremmin yksisuuntaista viranomaisilta kansalaisille suuntautuvaa tiedonjakelua. "Tiedottaja" on oikeastaan yrityksen tai julkisen sektorin toimihenkilö, joka lähettää tiedotusvälineille (sanomalehdet, radio, tv jne.) tiedotteita tai pitää tiedotustilaisuuksia, jossa asia julkistetaan. Joukkotiedotus on sitä, että tieto jaetaan suurelle joukolle, "massalle" (vrt. mass communication).

Entäpä sitten englannin kielen "communication" -sanan merkitys? Sanan pohjana on latinan teonsana communicare (tehdä yhteiseksi monille, jakaa, osallistua). Kommunikaatiolla on kaksoismerkitys. Yhtäältä se on merkinnyt "kommuuniota" (communion) eli yhteisyyttä, yhteyttä, jakamista, yhteistä tekemistä, kanssakäymistä, uskonveljeyttä, ehtoollisella käymistä. Toisaalta se on merkinnyt siirtämistä, välittämistä, yhteydessä olemista ja yhteyteen asettumista. Nämä merkitykset oikeastaan yhdistyvät sanonnassa "pitää yhteyttä" (oletko pitänyt yhteyttä vanhempiisi?).

Viestinnän määritelmiä

Seuraavassa muutamia alustavia määritelmiä viestinnälle tai kommunikaatiolle:

Viestintä on sanomien siirtämistä A:sta B:hen. (John Fiske: Merkkien kieli 1992; 'prosessikoulukunta')
Viestintä on sanomien vaihdantaa ihmisten kesken erilaisten merkkijärjestelmien avulla. (Kaarle Nordenstreng: Tiedotusoppi, 1975)
Viestintä on tietojen vaihdantaa ihmisten kesken. Viestintä on käyttäytymistä: ihmisen toimintaa. (Osmo A Wiio: Johdatus viestintään,1994).
Viestintä on merkitysten tuottamista ja vaihtoa (John Fiske: Merkkien kieli 1992; 'semioottinen koulukunta')
Viestintä on inhimillistä symbolien käsittelyä merkitysten synnyttämiseksi toisissa ihmisissä. (Infante, D., A. Rancer & D. Womack: Building Communication Theory, 1997)
Viestintä on symboliprosessi, joka tuottaa, ylläpitää ja muuntaa yhteistä sosiaalista todellisuutta; Viestintä on yhteisyyden ylläpitämistä ja tuottamista. Viestintä on enemmän "konfirmaatiota" (vahvistamista, vakiinnuttamista) kuin informaatiota. (James Carey: Viestintä kulttuurisesta näkökulmasta, 1994).

Viestinnän malleja

Edellä esitettyjen viestinnän määritelmien taustalla voidaan nähdä kolme erilaista viestinnän mallia:

  1. viestintä informaation siirtona
  2. viestintä merkitysten tuottamisena, sekä
  3. viestintä yhteisyyden tuottamisena.
Näitä malleja on saatettu pitää toisilleen vastakkaisina, mutta yhtä hyvin ne voidaan käsittää toisiaan täydentäviksi. Voidaan ajatella että kukin malli kuvaa viestintäilmiössä eri tasoja, jolloin ne eivät ole toisiaan poissulkevia (ks. Ridell 1993). Vertaaminen jäävuoreen havainnollistaa näitä viestintäilmiön tasoja. Jäävuoresta vain huippu on vedenpinnan yläpuolella nähtävissä ja suurin osa vuoresta on pinnan alla. Aivan pohjimmaisena on sosiaalisen yhteisyyden taso (esim. yhteinen kulttuuri, kieli, koodit). Tämän varaan rakentuu merkitysten tuottamisen taso (yhteisesti jaetulla suomen kielellä voidaan antaa vaikkapa valoisa tai synkkä kuva tilanteesta). Jäävuoren huippuna viestinnän ilmeisimpänä ja näkyvimpänä osana on sitten viestintä informaation siirtona. Esimerkiksi toisille puhuttaessa merkitystä siirtyy ääniaaltojen kantamana toisten korviin ja tietoisuuteen. Vaikka siirtotapahtuma on helpoiten havaittava puoli viestinnästä, ei silti pidä unohtaa että "pinnan alla" täytyy olla olemassa viestinnän edellytyksiä, jotka eivät useinkaan ole helposti tiedostettavissa.

Jäävuori
Jäävuori


Viestintä informaation siirtona

Tavanomaisinta on käsittää viestintä siirtomallin eli lineaarisen mallin mukaisesti. Siinä ajatellaan viestin siirtyvän lähettäjältä kanavaa pitkin vastaanottajalle. Mallin kehittäjät Claude Shannon ja Warren Weaver esittävät sen seuraavasti:

Shannon ja Weaver
Shannon ja Weaver


Shannon ja Weaver erottavat viestinnän tutkimuksessa kolme ongelmatasoa:

  1. Tekniset ongelmat: miten tarkoin ja tehokkaasti viestittävät symbolit voidaan siirtää?
  2. Merkityksen ongelmat: miten tarkoin siirretyt symbolit vievät halutun merkityksen perille?
  3. Vaikutuksen ongelmat: miten tehokkaasti vastaanotettu merkitys ohjaa toimintaa haluttuun suuntaan?
Shannon oli puhelininsinööri ja hän kehitti viestintämalliaan nimenomaan teknisten ongelmien ratkaisemiseksi; kahden muun tason ongelmat hän jätti suosiolla muiden ratkottavaksi. Puhelininsinööriä kiinnostaa viestinnässä tietysti vain se, että ihmisten puhe siirtyy häiriöttä paikasta toiseen. Insinööriä ei kiinnosta mitä ihmiset katsovat tarpeelliseksi lörpötellä puhelimeensa; olipa se mitä tahansa insinöörin asiana on siirtää se mukisematta. Insinöörin kannalta ei ole kiinnostavaa mitä merkityksiä puheilla on ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat vastaanottajaan:

"Viestinnän perustava ongelma on, kuinka tuottaa yhdessä pisteessä uudestaan mahdollisimman tarkasti se mitä on valittu jossakin toisessa pisteessä lähetettäväksi. Usein viesteillä on merkitys, ts. ne viittaavat tai ovat vastaavuussuhteessa järjestelmällisellä tavalla tiettyihin fyysisiin tai käsitteellisiin seikkoihin. Nämä viestinnän semanttiset puolet ovat kuitenkin epäolennaisia insinööriongelman kannalta." (Shannon ja Weaver: The Mathematical Theory of Communication. Urbana: The University of Illinois Press. 1963, 3; alkuperäinen julkaisu v. 1948).

Shannonin ja Weaverin sulkeistamat merkityksen ongelmat otetaan lähtökohdaksi alempana esiteltävässä "viestintä merkitysten tuottamisena" -kohdassa. Niin ikään Shannonin ja Weaverin sulkeistama vaikutuksen problematiikka on kuitenkin ollut hyvin vahvasti edustettuna siirtomalliin nojautuvassa viestinnän tutkimuksen valtavirrassa, ns. mass communication research -perinteessä (ks. tästä lähemmin luku 8). Tähän perinteeseen lukeutuvan amerikkalaisen viestintätutkija Harold Laswellin (1948 ) klassinen kaava kiteyttää siirtomallin seuraavasti:

Kuka sanoo mitä kenelle mitä kanavaa käyttäen ja millä vaikutuksella?
(Who says what to whom, through what channel and with what effect?)

Viestinnän tutkimus on kohdistunut kaikkiin näihin viestintäprosessin osatekijöihin. Niinpä esimerkiksi kaavan "mitä" -kohta on toteutunut tutkimuksessa vaikkapa sanomien sisällön erittelynä. Kaavan kohta "millä vaikutuksella" puolestaan on ollut keskeinen kiinnostuksen kohde perinteisessä viestinnän tutkimuksessa.

Miten viestintä vaikuttaa vai vaikuttaako se ollenkaan?
Ks. tästä viestinnän vaikutuksia koskevan ajattelun vaiheita.
Lasswellin kaava hahmottaa viestintäilmiön lähettäjän kannalta kuten siirtomallit yleensäkin. Yhtä hyvin viestintää voitaisiin kuitenkin tarkastella vastaanottajankin suunnasta ja kääntää siis kaava seuraavaan muotoon:

Kuka etsii / mitä tietoa / mihin tarpeeseen / mistä / ja mitä kanavia, välineitä käyttäen/ millä seurauksella?

Siirtomallia on myös kehitetty eteenpäin.Tunnettu amerikkalainen viestinnän tutkija Wilbur Schramm otti lähtökohdakseen Shannonin ja Weaverin yksisuuntaisen viestintämallin ja muokkasi sen kaksisuuntaiseksi:

external image schramm.gif

Tämän kuvion lukeminen voidaan aloittaa vaikkapa vasemmalta lähettäjästä, joka tulkitsee ja ymmärtää asian jollakin tapaa ja lähettää siitä sanoman oikeanpuoleiselle vastaanottajalle. Tämä tulkitsee/ ymmärtää viestin ja muotoilee sitten lähettäjän roolissa sanoman, jonka lähettää vastauksena takaisin ensimmäiselle viestijälle. Tämä vastaanottaa viestin ja tulkitsee sen muodostaen tietynlaisen ymmärryksen. Tämä malli on siis olennaisesti vuorovaikutteinen. Viestijä, esimerkiksi puhuja, saa yleensä aina jonkinlaista palautetta viestintäänsä; jos ei muuta niin nyökkäyksiä ja muuta ei-kielellistä viestintää, joka kertoo kuulijan ymmärtävän mistä puhutaan.

Viestintä merkitysten tuottamisena

Tässä mallissa painopiste ei ole sanomien siirrossa, vaan siinä kuinka merkityksiä tuotetaan merkkejä esitykseen valitsemalla ja kuinka näitä merkkikoosteita tulkitaan. Oikeastaan esimerkiksi kirjoittaja ja kirjoituksen lukija ovat molemmat tuottajia: kirjoittaja kokoaa joukon sanoja lauseiksi ja virkkeiksi, joista lukija tuottaa itselleen ymmärryksen, mikä ei välttämättä ole sama kuin kirjoittajan tarkoittama. Tällaista lukijoiden tuottamaa ymmärrystä tai luentaa sanotaan reseptioksi.

Voi olla että lukijalle sanat merkitsevät hieman eri asioita kuin kirjoittajalle, niillä on erilaisia konnotaatioita eli sivumerkityksiä. Saattaa myös olla, että lukija kohtaa tekstin aivan erilaisessa tilanteessa tai asiayhteydessä (kontekstissa), mikä saa aikaan erilaisia tulkintoja. Jossakin yhteydessä nuoren naisen nimittäminen "tytöksi" voi tuntua vähättelevältä, mutta toisessa yhteydessä "tyttö" ei sitä ole ("Sitten me tytöt lähdettiin baariin!"). Lukijan tulkintaan vaikuttaa myös se, missä tarkoituksessa ja mitä päämäärää tavoitellen hän lukee tekstiä. Myös lukijan mielentilat ohjaavat tulkintaa tiettyyn suuntaan.

Merkitysten tuottamisessa keskeinen käsite on merkki. Merkkeinä voi käyttää käytännössä mikä tahansa, kuten luennon alun tukkiesimerkki osoitti. Voidaan erottaa kielellisiä eli verbaalisia merkkejä, sanattomia (non-verbaalisia) eleitä ja ilmeitä, kuvallisia merkkejä jne. Merkeistä ja merkityksistä lähemmin luennossa 3.

Viestintä yhteisyyden tuottamisena

Edellä jo todettiin, että viestintä on paitsi siirtoa myös yhteisyyttä. Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija James Carey ehdottaa siirtomallin rinnalle yhteisyyttä korostavaa rituaalista näkökulmaa viestintään, josta hän lausuu näin:

"Rituaaliseksi määriteltynä viestintä tai kommunikaatio kytkeytyy sellaisiin termeihin kuten yhdessä jakaminen, osallistuminen, yhteenliittyminen, kumppanuus ja yhteisen uskon omistaminen. Kun viestintä ymmärretään rituaaliseksi, keskeistä ei ole sanomien levittäminen tilassa vaan yhteiskunnan ylläpito ajassa, ei informaation siirtotoimi vaan yhteisten uskomusten esittäminen." (Tiedotustutkimus 2/1994)

Carey ei kiellä viestintää siirtoprosessina, mutta hän tahtoo kiinnittää huomion viestinnän toiseen puoleen, jota ei tavallisesti huomata. Kun sanomme "päivää" tuttavalle, niin tietysti jotakin siirtyy ääniaaltojen välittämänä meiltä hänelle. Mutta samalla tulee uusinnetuksi sosiaalista yhteisyyttä, tuttavuussuhteemme. Myös suomen kieli tulee kaikessa käytössään ja siis myös tässä puheaktissa uusinnetuksi, niin että se säilyy elävänä kielenä maailmassa.

Jos esimerkiksi uutisia tarkastellaan rituaalisen näkökulman pohjalta, niin huomataan, ettei niissäkään kaikki ole uutta ja ennen tuntematonta. Pikemminkin uutisjuttu on ikään kuin vanha, jo tuntemamme kaava johon on sijoitettu jälleen kerran uusia sisältöjä. Jokainen uutinen vahvistaa ja uusintaa tiettyä vakiintunutta uutismuotoa, samalla kun myös uutta informaatiota tulee välitetyksi. Uuden informaation osuus on ehkä vain jäävuoren huippu ja suurin osa on "pinnan alle jäävää", vanhastaan tuttua, jälleen kerran rituaalisesti toistuvaa kulttuurista rakennetta.

Näkökulmien rajallisuus

Mitä viestintä on? Tähän kysymykseen jokainen arvelee osaavansa vastata, sillä viestintähän on jokaiselle tuttu asia. Mutta ehkä viestintäkin on samalla tapaa vaikeasta selitettävä kuin ajan käsite oli filosofi ja kirkkoisä Augustinukselle (354–430): "Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä." Augustinus viittaa tässä siihen, että jokainen meistä tuntee ajan intuitiivisesti ja käytännöllisesti, mutta selittäkääpä selvin sanoin ja tieteellisesti kestävällä tavalla mistä ajassa on kysymys! Onko aika sitä, että kellon viisarit pyörivät eteenpäin? Tuskin. Entä "kuluuko" aika kuten hiekka tiimalasissa? Ajan olemuksen selvittäminen ei ole helppoa.

Viestintä on kaikesta tuttuudestaan huolimatta myöskin vaativa selitettävä. Viestintää on pyritty selittämään lukuisin erilaisin määritelmin, ja useimmiten on tavoitettukin osuvasti ainakin jokin puoli viestinnästä. Viestinnän määritelmistä ei ole pulaa, pahempi ongelma on valita siitä paljoudesta se näkemys jota kannattaa. Erilaiset määritelmät heijastelevat erilaisia teorioita ja ajatteluperinteitä, jotka kukin tarkastelevat maailmaa ja ihmiselämää omasta perspektiivistään. Eri teoriat kysyvät eri asioita maailmalta ja saavat myöskin erilaiset vastaukset kysymyksiinsä. Viestinnästäkään ei ole olemassa vain yhtä totuutta. On erilaisia rajallisia perspektiivejä ja niistä käsin hahmotettuja näkemyksiä.

Eri tutkimusperinteiden perspektiivisyyttä kuvaa hyvin vanha intialainen satu seitsemästä sokeasta miehestä, jotka kukin tunnustelivat norsua jostakin kohtaa. Se joka tunnusteli kärsää, vakuuttui pian norsun olevan letkumainen olento. Se taas joka syleili töppöjalkaa, piti norsua ilman muuta pylväsmäisenä ilmestyksenä. Se mies joka taputteli norsun kylkeä oli valmis vannomaan, että norsu on kuin seinä jne. Sadun ideaa soveltaen voidaan ajatella, että kun joku katselisi norsun ihoa suurennuslasilla, hän pitäisi sitä valtavien railojen ja halkeamien tyyssijana. Kilometrien korkeudesta lentokoneesta taas hahmottuisi harmaiden neliömäisten otusten lauma.

Yhden tieteellisen ajattelutavan edustajat saattavat syyttää toisen ajattelutavan edustajien olevan väärässä. Mutta ehkäpä tuon toisen ajattelutavan edustajat katsovatkin asiaa eri näkökulmasta, jolloin kritiikin pitäisikin kuulua: "Katsotte asiaa väärästä perspektiivistä, ette näe sitä mitä me näemme omastamme". Voi kuitenkin olla niin, että tuosta kritisoidusta perspektiivistä saadaan esiin jotakin sellaista mitä muualta ei nähdä. Hermeneuttisessa filosofiassa tutkimisen mallina on vuoropuhelu, dialogi, tutkimuskohteen kanssa. Tutkijalla on jo alusta alkaen tietyt ennakko-oletukset kohteesta, jotka ohjaavat hänen kysymistään ja myös vastausten saamista. Oikein itsepintainen tutkija löytää kaikista tutkimuskohteistaan sen mitä oletti jo alun alkaenkin kohteen olevan. Samoin härkäpäinen toimittaja haluaa vain vahvistuksen omille ennakko-oletuksilleen eikä suostu muuttamaan käsitystään vaikka hänelle kerrottaisiin mitä tahansa.

Parempi tutkijanote on sellainen, ettei kohteen olemusta etukäteen lyödä lukkoon, vaan sitä tarkastellaan monipuolisesti, siihen perehdytään kaikinpuolisesti, siis useista näkökulmista. Tällainen perehtyvä tutkiminen tuottaa monipuolisen kuvan. Kuvasta tulee tällöin konkreetti eli kohde näyttäytyy monissa määreissään ja suhteissaan. Abstrakti kuva taas olisi joten "irti revitty" (lat. ab-strahere – vetää irti), yksipuolinen, yhdessä suhteessa nähty.

Tätä teorioiden perspektiivisyyttä auttaa ymmärtämään metaforan käsite, johon tutustutaan seuraavassa. Metaforien eli vertauskuvien kognitiivisesta teoriasta on apua pitkin matkaa viestinnän olemusta selvitettäessä.

Tieteen metaforat

George Lakoffin ja Mark Johnsonin mukaan:

Olennaista metaforassa on se, että siinä yksi seikka tulee ymmärretyksi ja koetuksi toisen seikan käsittein ja kautta.
”The essense of metaphor is understanding and experiencing one kind of thing in terms of another.” (Lakoff & Johnson: Metaphors We Live By, 1980, 5).

Metafora eli vertauskuva kehottaa vertaamaan yhtä seikkaa toiseen ja näkemään näissä kahdessa seikassa samanlaisuutta. Metafora voidaan käsittää merkityksen siirroksi lähtöalueelta kohdealueelle, jolloin kehotetaan ymmärtämään kohdealue lähtöalueen tarjoaman mallin mukaisesti. Yleensä metaforilla pyritään tekemään jotakin outoa ja vaikeasti käsitettävää ymmärrettäväksi tutulla ja konkreettisella asialla. Kun sanotaan "hän on leijona", halutaan ihmisen (kohdealue) tulevan käsitetyksi "leijonamaisuuden" (lähtöalue) kautta; ihmisen tulevan rinnastetuksi leijonaan. Ihmisessä halutaan korostaa leijonamaisia (rohkeus, uljaus, voima) piirteitä ja unohtaa muut puolet. Jos sanottaisiin "hän on hyeena" haluttaisiin kiinnittää huomio henkilössä aivan eri piirteisiin (raadonsyöjä, pelkuri).

Jokainen metafora korostaa joitakin puolia ja häivyttää toisia puolia (engl. "highlighting and hiding") kuvattavassa kohteessa. Metaforat ovat osittaisia, rajallisia ja yksipuolisiakin. Metaforisessa kuvaamisessa kohdealueesta nostetaan esiin asioita lähtöalueen määräämällä tavalla. Valitsemalla sopivia metaforia voidaan kohteesta nostaa esiin tietyt, halutut puolet, samalla kun joitakin puolia jää pimentoon. Metaforia voidaan käyttää tietoisesti valikoiden, niin että kohde saadaan esitetyksi halutussa valossa. Olennaisempaa on kuitenkin se, että ajattelemme jatkuvasti metaforilla ilman, että tiedostaisimme ne. Olemme oppineet jo lapsena kuhunkin asiaam kuuluvat metaforat ja ne vaikuttavat meissä itsestäänselvyyksinä. Olemme esimerkiksi tottuneet ajattelemaan ja puhumaan "korkeasta sosiaalisesta asemasta". Tämä metafora istuu niin lujassa, että sosiaalista statusta on vaikea ilmaista muulla tavoin kuin tilaan sijoittuvalla korkea vs. matala vertauskuvalla.

Tieteellisen tekstin tuottaminen voidaan ymmärtää ainakin kahden erilaisen metaforan kautta. Ensinnäkin se voitaisiin käsittää rakentamiseksi, mikä korostaisi pitävien perustusten merkitystä, vahvan tukirakenteen tekemistä, alhaalta ylös nousemista. Jos teoria on huteralla pohjalla, se sortuu helposti. Mutta tieteellisen tekstin tekeminen voitaisiin käsittää myös tanssimiseksi. Tällöin korostuisi keveys, eleganttius, sulava liike jne.

Viestinnän metaforia

Viestintää tutkivat lähestymistavatkin voidaan käsittää metaforiksi. Teorialla on jokin juurimetafora, perustava oletus kohteen luonteesta. Kun tämä metafora sitten asetetaan kuvaamaan viestintäilmiöitä, niistä nousee esiin metaforan edellyttämiä puolia, mutta toiset puolet jäävät tulematta esiin. Kun tiedetään, että jokainen metafora on rajallinen, niin silloin viestintääkin on hyvä lähestyä monien erilaisten metaforien kautta. Itsestään selviksi muuttuneet metaforat on syytä tunnistaa, jotta ne eivät sanelisi yksipuolisesti ymmärrystämme viestinnästä.

Eräs keskeisin viestinnän ymmärtämisen metaforista on edellä jo esillä ollut siirtäminen. Viestintä on tämän mukaan ikään kuin fyysistä tavaran siirtämistä paikasta A paikkaan B jotakin väylää pitkin. Kielen sanat ovat kuin laatikoita tai säiliöitä, joihin ajatukset pakataan kuljetuksen ajaksi lähettäjän puoleisessa päässä. Sitten nuo paketit kulkevat välimatkan yli vastaanottajalle, joka avaa paketit ja ottaa esiin ajatukset.

Siirtoajatukseen liittyy niin tutkimuksen piirissä kuin arkiajattelussakin usein oletus viestinnän vaikutuksesta kohteisiin. Epäilemättä viestintä vaikuttaa jotenkin, mutta onko kyse samanlaisesta kausaalisesta vaikutuksesta kuin biljardipallon osuessa toiseen ja sysätessä sen liikkeelle? Tällaisen kausaalinen, yksinkertaisen syy-seuraus -ketjun olettava metafora ei kuitenkaan sovi selittämään ihmisen käyttäytymistä. Ihminen on niin monimutkainen ja kehittynyt olento, ettei mekanistinen malli tee hänelle oikeutta. Vaikutuksesta puhuttaessa lähtökohtana on viestin lähettäjä ja se, saako hän viestin avulla ihmiset käyttäytymään haluamallaan tavalla. Varovatko he kaatuvaa puuta? Lopettavatko he tupakan polton? Ostavatko he tietynmerkkistä virvoitusjuomaa? Liittyvätkö he armeijaan taistelemaan pahaa vihollista vastaan?

Mutta tämän vaikutusajattelunkin voi kääntää myös toisinpäin ja lähteä liikkeelle ihmisten ("vastaanottajien") tarpeista, haluista, intresseistä, päämääristä. Tällaisen kuluttaja-ajattelun ideana ei olekaan kysyä mitä viestintä tekee ihmisille, vaan mitä ihmiset tekevät viestinnällä. Tästä voitaisiin tulla tavarantuotannon ja kaupankäynnin metaforiin: mediatuote on suunniteltu tyydyttämään ostokykyisten asiakkaiden tarpeita. Hieman yleisemmällä tasolla toimii vaihdon metafora. Viestintä on kuin vaihtokauppaa, jossa annetaan vuorotellen toiselle jotakin ja tämä antaa vastineeksi jotakin.

Yleisiä ovat ikkunan tai peilin optiset metaforat. Erityisesti televisio on helppo ajatella ikkunaksi, jonka kautta pääsemme itse omin silmin näkemään mitä maailmassa tapahtuu. Televisio- ja elokuvatutkimukset ovat kritisoineet ikkunametaforaa: tosiasiassa televisiokuva on tuottajien lukemattomin valinnoin konstruoitu tietynlaiseksi, joten on vaarallista tuudittautua pitämään tv-kuvaa ikkunana maailmaan. Peilimetafora on usein pohjimmiltaan toimittajien raportointia ohjaamassa. Toimittaja ja media on kuin peili joka heijastaa maailmaa yleisölle sellaisena kuin se on. Tämä metafora antaa ymmärtää, että media on vain passiivinen, neutraali pinta, joka heijastelee muiden aktiivista toimintaa yhteiskunnassa. Kuitenkin media on aktiivinen uutisten hankkija, jolla on omat intressinsä nostaa esiin joitakin asioita ja jättää toisia huomiotta. Mediaväki korostaa ja häivyttää, katsoo asioita tietystä näkökulmasta eikä toisesta. Media tulkitsee tapahtumia usein liiaksi yksinkertaistaen ja esitystavassaan media usein dramatisoi ja mustavalkoistaa asioita.

Media on myös ymmärretty portinvartijaksi (gatekeeper) tai suodattimeksi. Portinvartija voi määrätä, mitkä asiat pääsevät julkisuuteen ja mitkä taas eivät. Suodattimena toimittaja siivilöi informaation virrasta omasta mielestään merkittävät ja uutisarvoiset asiat, loput joutuvat roskapönttöön. Mediaa on myös pidetty vallan vahtikoirana tai neljäntenä valtiomahtina (fourth estate), jonka tehtävänä on riippumattoman oikeuslaitoksen tavoin pitää silmällä vallan käyttöä yhteiskunnassa ja nostaa tarvittaessa väärinkäytöksistä meteli. On nostettu esiin kysymys: kuka sitten vahtii mediaa, jos se vahtikoirana käy liian verenhimoiseksi tai terrorisoi kulmakuntaa jatkuvalla räksytyksellään?

On vielä muitakin metaforia. Siirtomalliin nähden melkoisen erilainen näkemys on edellä esitelty viestinnän rituaali- tai yhteisyysmalli, jossa korostuu se, että viestintä ei olekaan välttämättä uuden informaation levittämistä tilassa, vaan paremminkin jo olemassa olevan kertomuksen kertomista jälleen uudestaan. Näin viestintä olisikin kulttuurin ja yhteiskunnan perustavien merkitysrakenteiden ylläpitämistä ajassa; viestintä olisikin enimmäkseen kulttuurin ja yhteisöllisyyden rituaalista uusintamista. Erityisesti viihde muistuttaa heimon leirinuotiolla ilta toisensa jälkeen kerrottuja peruskertomuksia meistä ja maailmasta. Rituaalimalli ja siirtomalli voidaan käsittää metaforiksi jotka nostavat esiin aivan eri puolet viestinnästä.

Jakaminen (share) on eräs viestintään liitetty metafora. Kommunikaatiossa ihmiset jakavat keskenään yhteisen kielen ja merkitykset. Viestintä voi olla myös neuvottelua (negotiation), jossa merkitykset eivät ole lukkoonlyötyjä, vaan kulloisetkin merkitykset ja toisen tarkoitukset selviävät vasta keskustelussa.

Kun puhutaan julkisuudesta tai mediajulkisuudesta on perustavana metaforana usein tori tai foorumi, avoin yleinen tila, jossa kukin voi tuoda vapaasti esiin näkemyksiään yhteisten asioiden hoitamisesta. Historiallisena esimerkkinä on antiikin Ateenan tori, agora, jossa vapaat kansalaiset kokoontuivat päättämään kansanvaltaisesti (demokraattisesti) asioistaan. Kaupallisempi versio tori -metaforasta on markkinapaikka. John Miltonista (1600-luku) lähtien on julkisuus nähty aatteiden vapaana markkinatorina (marketplace of ideas), jossa itse kukin kauppias tarjoaa ajatuksiaan ja ne "menevät kaupaksi" jos niille sattuu olemaan kysyntää yhteiskunnassa (ns. sosiaalista tilausta).


Syventävä osuus:

Kolme erilaista filosofista lähtökohtaa

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on viime vuosina asetettu vastakkain tietoteoreettinen realismi ja sosiaalinen konstruktivismi. Realismi korostaa esitysten, tekstien, uutisjuttujen suhdetta todellisuuteen. Kysytään: tapahtuiko todellisuudessa se mitä uutisessa kerrottiin vai onko uutinen epätarkka tai peräti aivan paikkansa pitämätön. Konstruktivismi puolestaan kysyy aivan eri asioita: Millä tavoin esitys on rakennettu? Minkälaista kulttuurista rakennelmaa (konstruktiota) esityksessä uusinnettiin ja vahvistettiin? Keiden näkökulmasta, keiden etujen mukaisesti ja mihin tarpeisiin esitys on rakennettu? Konstruktivismi kysyy usein niitä jäävuorimetaforan "pinnanalaisia asioita", kulttuurisia rakenteita, joilla me huomaamattamme ajattelemme.

Vanhempi yhteiskuntatiede asennoitui yleensä luonnontieteen tavoin realistisesti, mutta sitten alkoi voimakas uudistusliike, joka nosti konstruktivistiset näkemykset keskeiseksi erityisesti nuoremman tutkijapolven keskuudessa. Samanlainen kehitys on tapahtunut tiedotusopissakin: objektiivisen joukkotiedotuksen tutkimus on saanut väistyä konstruktivismia edustavien diskurssianalyysien tieltä.

Realismin ja konstruktivismin lisäksi tässä esitetään vielä kolmaskin näkökulma, joka asettuu osittain sekä realismin että konstruktivismin standarditulkintojen ulkopuolelle. Tämä näkökulma on vasta ehdotus ja sitä voisi nimittää vaikkapa relationaaliseksi lähtökohdaksi, perspektiiviseksi realismiksi, praktiseksi materialismiksi, konstekstualismiksi jne. Konstruktivismi ja realismi on usein käsitetty kerta kaikkiaan yhteensopimattomiksi keskenään. Relationaalisista lähtökohdista voidaan kuitenkin katsoa sekä realismin että konstruktivismin perustuvan liian rajoittuneisiin alkuoletuksiin. Kun näistä rajoittuneista alkuoletuksista luovutaan, tullaan näkemykseen jossa voidaan tehdä sekä realistisia että konstruktivistisia kysymyksenasetteluja.

Realistinen lähtökohta

Realismi on lähimpänä arkipäivän intuitiotamme: totta kai todellisuus on olemassa "tuolla ulkona" ja me saamme siitä tietoa aisteillamme. Jokin todellisuutta koskeva väittämä on tämän mukaan testattavissa tarkastelemalla miten asia todellisuudessa on. Jos väittämä pitää yhtä todellisuuden kanssa tai "vastaa" todellisuutta, niin silloin se on tosi; jos taas väittämä ei pidä paikkaansa, niin silloin se on epätosi. Myös toimittajat uutisia laatiessaan pyrkivät kertomaan asiat tarkasti niin kuin ne todella ovat ja jäljelle jääneet epätarkkuudet oikaistaan myöhemmin.

Uutistoimittaja soittaa rutiinikierroksen eri paikkakuntien poliisipäivystäjille ja saa tietoja, joiden perusteella hän laatii uutisen: Kello 21.15 Helsingin suunnasta tietä numero 3 Tamperetta kohden matkannut Saab -merkkinen henkilöauto ajautui jostain syystä ojaan ja yksin autossa ollut kuljettaja loukkaantui vakavasti. Potilas kuljetettiin sairaalaan ja hänen tilansa on vakaa. Poliisin tietojen mukaan alkoholilla on osuutta asiaan.

Nämä ovat faktoja, tosiasioita ja näin todella tapahtui. Siitähän me sanomalehteä tilaavat maksamme, että saamme oikeita tietoja maailmasta, eikä mitä sattuu mielikuvituksen tuotteita.

Perusrealismi on osa luontaista intuitiotamme. Totta kai tiellä liikkuvat autot ovat siellä todella ja aistiemme kautta saamme niistä likipitäen oikeanlaisen kuvan. Autot ovat todellisia ja niiden eteen meneminen merkitsisi todellista vahingoittumista. Kun saamme maailmasta tietoa, osaamme toimia oikein: esimerkiksi välttää ajoradalle menemistä. Varsin harvan mieleen tulisi ajatella, että autot ovat vain kuvajaisia, joista ei tarvitse välittää. Kuvajaisteoria tulee hyvinkin äkkiä osoitetuksi vääräksi arkipäivän elämässä. Tässä esitetty realistinen asetelma on niin itsestäänselvä ja vakuuttava, että on hyvin vaikea nähdä sitä vain eräänä mahdollisena näkökulmana asiaan. Kuitenkin myös realismilla on tietynlaiset alkuoletukset, jotka on syytä tiedostaa ja myös tietyssä määrin kyseenalaistaa.

Arkipäivän realistiseen asennoitumiseemme kuuluu ajatus että "minä" olen tässä ja maailma "tuolla ulkona". Minä olen ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija maailmassa, katselen tuota "ulkomaailmaa" jostakin "sisältä" kuin kodin ikkunoista katsellaan ulos kadulle. Tämä on metafora ja niin vangitseva, että sen otteesta on vaikea päästä irti. Voidaan kuitenkin kysyä: miten niin minä olen maailman ulkopuolinen tarkkailija, enkö päinvastoin ole keskellä maailmaa ja osa sitä? Maailma vaikuttaa minuun ja minä vaikutan toimillani maailmaan. Olen myös sosiaalinen olento, joka on perinyt toisilta ihmisiltä kaiken olennaisen. Ihmisinä olemme vastavuoroisesti jatkuvasti riippuvaisia toinen toisistamme. Miten niin olemme siis jotenkin ulkopuolisia? Emmekö paremminkin ole perusteellisesti maailmaan kietoutuneita?

Ajatus ulkopuolisen tarkkailijan asemasta perustuu aivan ilmeisesti siihen oletukseen, että ihmismieli ja maailma ovat kaksi aivan erillistä asiaa. Tämä oletus kuuluu ontologiaan eli olemassaolo-oppiin. Oletuksella on kuitenkin vaikutuksensa myös epistemologiaan eli tieto-oppiin eli siihen miten käsitämme maailmasta saatavan tietoa.
Saadaksemme lisää selkoa ihmismielestä maailman ulkopuolisena tarkkailijana, meidän on hyvä perehtyä ranskalaisen filosofin ja matemaatikon René Descartesin (1596–1650) edustamaan ajattelutapaan. Descartes ei toki ollut ensimmäinen eikä ainoa ihmismielen ja maailman eroa korostanut ajattelija, mutta häntä pidetään uuden ajan filosofian yhtenä keskeisenä perustanlaskijana, jonka ajattelutavat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä keskuudessamme.

Descartes eli aikana jolloin kirkon opettamat uskonkappaleet joutuivat yksi toisensa jälkeen kyseenalaiseksi. Niinpä Descartes päätti kysyä, että onko olemassa ylipäänsä mitään mitä ei voi kyseenalaistaa tai epäillä. Tämän selvittääkseen Descartes kohdisti epäilyksensä systemaattisesti kaikkeen mahdolliseen ja huomasi, että on vain yksi asia jonka olemassaoloa ei voi epäillä – epäileminen itsessään. Epäileminen puolestaan on ajattelutoimintaa, joten ajattelemisen ilmiö ainakin on väkisinkin olemassa.

Epäilen, siis ajattelen. Ajattelen, siis olen (cogito ergo sum) oli Descartesin kuuluisa päätelmä. Res cogitans (ajattelukykyinen substanssi; tajunta, tietoisuus, ihmismieli) muodostui kartesiolaisen ajattelun perustaksi.

Kartesiolaisen ontologian eli olemassaolo-opin mukaan maailma jakautuu jyrkästi kahteen erilaiseen "aineeseen": tajuntaan ja ulottuvaiseen maailmaan johon kuuluu myös keho. Kartesiolainen epistemologia eli tieto-oppi perustuu tälle kaksijakoiselle käsitykselle olevaisesta: yhtäällä on ihmismieli ja toisaalla on ulkoinen maailma, josta saadaan tietoa ja muodostetaan. Kartesiolaiselta pohjalta operoivassa realismissa tajunta on eräänlainen ihmispään sisäinen olio, joka ikkunoistaan katselee ulos ”ulkoiseen todellisuuteen”. Sisäisen ja ulkoisen erottaminen on tässä olennaista. Asetelma on kuin kameralaitteessa, camera obscurassa (sananmukaisesti "hämärä huone"), joka muodostaa kuvia ulkomaailmasta mielen valkokankaalle. Perusmetafora voikin tässä olla kamera, valokuvauskoje. Mielen kuva (mielikuva) on tämän mukaan enemmän tai vähemmän tarkka kuvaus todellisuudesta.

Kartesio
Kartesio


Kielen tehtävä on tässä mallissa siirtotekninen: sen avulla mielen kuva muunnetaan ulkoiseen muotoon, jotta se voitaisiin saada siirrettyä yhdestä yksilötajunnasta toisen yksilötajunnan ulottuville. Huomataan, että kartesiolainen lähtökohta käy hyvin yksiin aiemmin mainitun viestinnän siirtomallin kanssa.

Yllä esitetty on tietysti vain karkea pelkistys siitä ontologisesta ja tietoteoreettisesta asetelmasta, josta nykyaikainen realismikin kumpuaa. Realismia kehittäneiden filosofien esittämät varaukset ja tarkennukset ovat tehneet realistisesta tietoteoriasta hienostuneen ja monimutkaisen rakennelman. Naivilla arkipäivän realismilla ja tieteellisellä realismilla on merkittävä ero. Pelkistykset ovat kuitenkin tarpeen, jotta erilaisten lähestymistapojen erot saataisiin paremmin esiin.

Kartesiolaiseen malliin on kohdistettu paljonkin arvostelua. Eräs kritiikki kohdistuu itse Descartesin filosofiseen tutkimusmenetelmään. Descartes tutkiskeli asioita ajattelemalla; hän mietti, että "onko ajateltavissa, että tuoli ei olekaan oikeasti olemassa". Ajattelu voi pureutua kaikkeen muuhun, mutta ei ajatteluun itseensä; ajattelun itsensä edellytysten selvittäminen on tämän menetelmän sokea piste. Näiden edellytysten selvittäminen on keskeistä seuraavassa, konstruktivistisessa mallissa. Konstruktivistinen asennoituminen on perustavasti erilaista kuin realistinen asennoituminen.

Realistisen suuntauksen sisällä tunnettu filosofi Karl Popper (1902–1994) on erottanut kolme todellisuuden piiriä tai "maailmaa". Maailma 1 käsittää ajassa ja avaruudessa esiintyvät fysikaaliset objektit, tapahtumat ja prosessit, aineen ja energian, epäorgaanisen ja orgaanisen luonnon. Maailma 2 käsittää yksilöllisen tajunnan tilat, mentaaliset tapahtumat, psyyken. Maailma 3 puolestaan käsittää ihmisen sosiaalisen toiminnan kautta syntyneet kulttuuriesineet, artefaktit ja abstraktiot, kulttuurin ja yhteiskunnan.
Näitä ontologisia (olemassaolo-opillisia) kategorioita voidaan tarkastella tietoteoriassakin. Tietomme voi koskea maailmaa 1, maailmaa 2 tai maailmaa 3. Meillä voi olla tietoa fyysisistä esineistä ja niiden ominaisuuksista. Samoin meillä voi olla tietoa etenkin omasta psyykkisestä tilastamme ("olen murheissani", "olen onnen kukkuloilla"). Niinikään meillä voi olla tietoa intersubjektiivisista sosiaalisista seikoista, kuten liikennesäännöistä ja merkkien yleisestä merkityksestä.

Konstruktivisti ajattelee, että meillä ei voi olla välitöntä ymmärrystä todellisuudesta, vaan että kaikki ymmärryksemme on maailmaan 2 ja 3 kuuluvien ymmärtämisen välineiden välityksellä tuotettua. Erilaisten ymmärtämisen välineistöjen läpi nähtynä maailma näyttää erilaiselta ja tietomme siitä rakentuu erilaiseksi. Tämän mukaan myös maailmaa yksi koskeva tietomme on sosiaalisesti konstruoitua eikä siis ilmausta puhtaasta todellisuudesta sellaisena kuin se on. Realisti voisi myöntää tämän, mutta samalla todeta, että kuitenkin tietomme on peräisin todellisuudesta eikä esimerkiksi havaintojamme määrää vain mielen rakenteet vaan yhtä hyvin todellisuuden rakenne.

Konstruktivistinen lähtökohta

Konstruktivismin taustalla voidaan nähdä saksalaisen filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) ajattelu. Kant kuvasi tietoteoreettista ajatteluaan "kopernikaaniseksi kumoukseksi", jossa tietoisuus ei olekaan enää kaiken keskipisteenä, vaan jossa tietoisuus selitetään joidenkin ymmärtämistä mahdollistavien rakenteiden toiminnan tuotteeksi. Maasta katsoen näyttää että muu universumi kiertää meitä ja me pysymme vankkumatta paikallamme. Mutta kopernikaaninen tiede pystyi osoittamaan, että me itse liikumme ja auringon liike selittyy meidän itsemme liikkeellä. Tietoisuuskaan ei ole vankkumaton keskipiste, vaan jotkin voimat liikuttavat sitä. Tietoisuus (cogito) ei ole täysivaltainen herra talossaan, vaan sitä komentavat jotkin perustavammat tekijät. Ihmismielen ilmiöt ovat seuraamuksia näiden perustavampien seikkojen toiminnasta. Kantilaisen ajattelutavan mukaan ihmismielen toiminnan mahdollistavat kognitiiviset tai käsitteelliset edellytykset muodostavatkin todellisemman tai syvällisemmän tutkimuskohteen kuin tajuntailmiöiden pintakuohut.

Edellä esitetty kartesiolainen malli oli kaksijakoinen: maailma ja tajunta. Kant sen sijaan kehitti kolmijäsenisen mallin, jossa maailman ja tajunnan väliin astuu kolmas, välittävä tekijä. Kantilla itsellään tämä kolmas väliin tuleva tekijä koostui ikuisista ja universaaleista kategorioista tai käsitteistä; myöhemmille tutkijoille ne ovat kielen ja kulttuurin historiallisesti muuttuvia käsitteellisiä rakenteita. Maailma nähdään ikään kuin käsitteiden läpi tai kautta. Maailman suunnasta tulee suuri määrä jäsentymätöntä aistimusvirtaa, josta poimitaan esiin merkittäviä hahmoja, mutta suuri osa aistimusvirran "sense datasta" menee "harakoille". Maailma tai sen seikat sinänsä (das Ding an sich) eivät sellaisenaan kuvaudu mieleen, vaan maailmasta poimitaan esiin se mitä käsitteellisillä rakenteilla irti saadaan. Tietoisuudelle ilmenevä maailma on konstruktio, rakennelma. Tämä maailma on todellisuutta niin kuin se meille ilmenee (für Uns). Suoraa pääsyä todellisuuteen sinänsä ei olekaan, vaan maailman ja tietoisuutemme välissä ovat aina nuo ymmärtämisen rakenteet. Tätä kuvaa seuraava kaavio:

Konstruktio
Konstruktio


Ymmärtämistä mahdollistavia ja tietoisuusilmiöitä tuottavia rakenteita voi verrata tietokoneohjelman kymmeniin tuhansiin käskyriveihin, joita ohjelman käyttäjä ei suinkaan normaalisti havaitse. Näemme vain toimivan ohjelman toiminnat tulokset, emme ohjelmaa itsessään. Me näemme vain sen mitä tietokoneen näytöllä (tajunnassa) ilmenee, vaikka todellinen syy näytön tapahtumiin on ohjelmarakenne. Kant nimittäisi tällaista ohjelmarakennetta transsendentaaliseksi subjektiksi, kun sijaan ilmenevä ”näyttö” (cogito, tajunta) on empiirinen subjekti tai minä. Kantilaisuuden kohdalla tietokoneohjelman metafora tuntuu sopivalta.
Kantilaisuus
Kantilaisuus



Kantin jälkeen hänen perusideoitaan on kehitelty hyvin laajalti eri tutkimusperinteiden piirissä. Edmund Husserlin (1859–1938) fenomenologia on eräs versio kantilaisuudesta. Myös kognitiivinen psykologia ja kognitiotiede jatkavat Kantin perintöä; tätä suuntaa voi kutsua konstruktionismiksi erotuksena nyt puheena olevasta konstruktivismista. Kognitiivisen näkemyksen mukaan maailman havainnointi ja sen ajatteleminen pohjautuvat kokemusperäisesti muodostuviin tietorakenteisiin, skeemoihin. Skeema on eräänlainen aiemmassa kokemuksessa muodostunut teoria siitä, mitä nyt kohdattava asia yleispiirteissään ja tyypillisesti on. Miten se tulee käyttäytymään? Mitä siltä on odotettavissa? (Tästä lisää luennossa 2.). On olemassa myös biologista kantilaisuutta, joka tarkastelee evoluution myötä rakentuneita eläinten ja ihmisten "maailman tiedostamisen laitteistoja" (esim. Kondrad Lorenz: Peilin kääntöpuoli. Tutkielma inhimillisen tiedon luonnonhistoriasta. 1977)

Versioita kantilaisuudesta ovat myös Ferdinand de Saussuren (1857–1913) strukturalistinen semiotiikka, Claude Lévi-Straussin (s. 1908) strukturaaliantropologia ja osin myös ns. jälkistrukturalismi. 1960-luvun Ranskassa strukturalismi nähtiin fenomenologian vastakohtana, mutta näillä on yhteistäkin: nimittäin kantilaiset lähtökohdat. Strukturalistista linjaa voi nimittää sosiaaliseksi konstruktivismiksi. Aluksi tässä suuntauksessa oletettiin yksi kulttuurinen tai jopa yleismaailmallinen ymmärtämistä tuottava "syvärakenne". Sittemmin on korjattu näkemystä niin, että yhteiskunnassa on jatkuvasti monia erilaisia puhe/ajattelutapoja (diskursseja), jotka hahmottavat maailmaa eri tavoin. Tietty diskurssi voi palvella yhden ihmisryhmän intressejä, määritellen todellisuuden heidän kannaltaan sopivasti; samalla tuo diskurssi voi määritellä todellisuuden toisen ihmisryhmän kannalta peräti sopimattomasti tai intressien vastaisesti. Yhteiskunnassa vallitseekin jatkuva kamppailu siitä, kenen diskurssien kautta maailmaa tarkastellaan ja kenen käsittein siitä puhutaan. Tätä kulttuurista kamppailua pitää lähtökohtanaan myös brittiläinen kulttuuritutkimus, jonka tunnetuin edustaja on Stuart Hall.

Käsitteellisen rakenteen tai kielen merkitys on konstruktivistisessa näkemyksessä hyvin suuri: se määrää sen mitä ikinä voimme maailmasta huomata ja käsittää. Tietokone ilman käyttöjärjestelmää ja ohjelmia olisi pelkkä fyysinen esine; samoin ihminenkään ei olisi ihminen ilman kulttuurisena perintönään saamaansa "käsitteellistä käyttöjärjestelmää". Käsitteelliset rakenteet eivät ole yksilöllistä alkuperää, vaan ne ovat luonteeltaan yliyksilöllisiä, yhteisöllisiä. (Tästä lisää luennossa 3.) Tämän pohjalta muodostetussa viestintäkäsityksessä ei korostu viestien siirtäminen, vaan pikemminkin se millaisia yhteisiä, tietoisuutta tuottavia ”ohjelmia” eli käsitteellisiä rakenteita ylläpidetään ja tuotetaan. Viestinnän rituaalimalli (viestintä yhteisöllisyyden tuottajana) istuisi siis hyvin tähän käsitykseen. Mutta ennen kaikkea konstruktivistinen lähtökohta sopii yhteen viestintä merkityksen tuottamisena -mallin kanssa. Alempana relationaalisen lähtökohdan yhteydessä on kuitenkin todettu, että merkitys on paljon enemmän kuin vain konstruktivistinen kielen tason ilmiö.

Konstruktivistisen näkemyksen mukaan kaikki maailmaa koskevat esitykset (puhe, kirjoitukset, mielikuvat, piirrokset, valokuvat, elokuvat, näytelmät jne.) ovat eräitä mahdollisia rakennelmia, konstruktioita, todellisuudesta. Asiat olisivat kuvattavissa toisinkin, voitaisiin nostaa esiin eri asioita kuin nyt nostettiin. Jokainen esitys muodostuu lukemattomista valinnoista ja jokaisen valinnan kohdalla astuu kuvaan ns. representaation politiikka. Miten maailma määritellään ja merkityksellistetään? Kenen kannalta ja kenen kannalta maailmaa määritellään? Jopa kolariuutisessa tuotetaan valinnoista koostuva konstruktio maailmasta, joka tuo esiin joitakin asioita, jättää esiin tuomatta toisia; hahmottaa tapahtuman poliisin näkökulmasta, ei ajajan, ei sosiaalityöntekijän. Ojaan ajoa ja siihen johtaneita tapahtumia voitaisiin esimerkiksi kuvata kirjallisesti kymmenistä eri näkökulmista.

Konstruktivismi väistää kysymyksen esitysten totuudesta. Se ei kysy: mitä maailmassa todella tapahtui ja esitettiinkö tästä tapahtumisesta oikea kuvaus? Konstruktivismi kysyy: miten se esitettiin, kuvattiin? Mistä syystä maailma kuvattiin juuri näin eikä toisella tapaa? Kysymys totuudesta on hankala, sillä suoraa pääsyä todellisuuteen ei konstruktivismin mukaan ole. Totuuden selvittämiseksi ei voida verrata todellisuutta sinänsä ja sen kuvausta kuten totuuden korrespondenssiteorian eli vastaavuusteorian mukaan pitäisi tehdä. Ainoa mitä voidaan tehdä on verrata erilaisia kuvauksia keskenään. Näin kallistuttaisiin totuuden koherenssiteorian kannalle, jonka mukaan selvitettäisiin, miten eri käsitykset ovat yhteensopivia tai ristiriitaisia keskenään. Jos useimmat todistajanlausunnot tukevat tiettyä käsitystä tapahtumien kulusta, sitä pidetään lähimpänä totuutta olevana. Yhteensopivuus on kuitenkin ongelmallinen totuuden selvittämisen kannalta; voihan olla, että kaikilla on sama harhaluulo asiasta.

Konstruktivistisen asennoitumisen ongelma on se, että puhe todellisuudesta muuttuu siinä puheeksi siitä miten todellisuus on esitetty. Kaikki tahtoo palautua kieleen, käsitteisiin, ideoihin. Esimerkiksi realismin yhteydessä esitetyn kolariuutisen tapauksessa ei puhtaassa konstruktivismissa kysyttäisi tietojen todenperäisyyttä, vaan juttua tarkasteltaisiin lukuisista eri valinnoista koostuvana esityksenä (esim. sanavalinnat, kertojan rooli, näkökulmat). Miten kolari on uutisessa rakennettu? Konstruktivistinen lähestymistapa olisi kolariuutista hedelmällisempi esim. liikennettä koskevissa esityksissä: miten liikenne rakennetaan vaikkapa kaupallisissa diskursseissa ja luonnonsuojeludiskursseissa.

Kantilaistyyppistä ratkaisua voidaan moittia siitä, että se ei pääse eroon kartesiolaisuuden olettamasta jyrkästä erosta maailman ja tietävän subjektin välillä, vaan ainoastaan muuntaa tämän eron toiseen muotoon. Kartesiolaisuudessa erillisiä olivat maailma ja tajunta, kantilaisuudessa erillisiä ovat maailma ja sille hahmoa antavat ymmärtämisen rakenteet. Kant näki oman filosofiansa mullistavana kuin kopernikaaninen kumous tähtitieteessä, mutta silti häntäkin voidaan arvostella siitä, ettei hän mennyt kumouksessaan tarpeeksi syvälle.

Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin (1889–1976) tapaan voidaan katsoa, että kartesiolaisen realismin ja konstruktivistisen ajattelun vaikeudet nousevat siitä, että tietävä subjekti käsitetään niissä suotta muusta todellisuudesta jyrkästi erotetuksi. Tällainen jyrkkä subjektin ja objektin erottelu on Heideggerin mukaan keinotekoinen ja ainoa mitä tilanteen korjaamiseksi tarvitsee tehdä on palauttaa tietävä subjekti maailmansa osaksi ja osapuoleksi. Kun näin tehdään tullaan malliin jota nimitän tässä relationaaliseksi. Tällä lähestymistavalla on juurensa jo ennen Heideggeria mm. Spinozan (1632–1677), Hegelin (1770–1831), Marxin (1818–1883) ajattelussa. Huomautettakoon, että tämä näkemys on tavallaan edelleen kehitettyä konstruktivismia. Esimerkiksi jälkistrukturalismista vaikutteensa ammentava diskurssien tutkimus saattaa tulla varsin lähelle seuraavassa esitettyä. Seuraavaa voidaan lukea konstruktivismin syventämisenä ja sen ongelmakohtien hoitona.

Relationaalinen lähtökohta

Aloittakaamme relationaalisuuden ideaan perehtyminen tarkastelemalla tavallisen järven esimerkkiä. Olkoon meillä siis järvi. Kalastaja kohtaa järven oman toimintansa ja elämänmuotonsa puitteissa: hänelle järvi merkitsee ”elinehtoa”. Maanviljelijälle sen sijaan järvi voi olla ”peltoalaa turhaan rajoittava haittatekijä” joka siis tulee pyrkiä kuivaamaan. Voimalaitoksen insinöörille järvi puolestaan on ”säännöstelyallas” johon runsaiden sateiden aikana säilötään vettä, niin ettei se mene ”hukkaan”. Lämpöpumpputaloudelle järvi on ”lämmönlähde”. Biologille järvi on ennen kaikkea ”ekosysteemi”. Veneettömille järvi voi olla ”este”, veneellisille ”kätevä kulkutie”. Jollekin järvi on ”ihana maisema”, toiselle ”uimapaikka”.

Esimerkki korostaa sitä miten ”järven” ominaislaatu tai merkitys riippuvat paljolti siitä käytännöllisestä toiminnasta, jonka puitteissa sitä lähestytään ja jonka puitteissa se kohdataan (jotkut fenomenologiset filosofit puhuvat "kohtaamisen ontologiasta", ontology of encounter). Kaikki nämä eri tavoin järveen suhteutuvat ihmiset elävät erilaisessa relationaalisessa todellisuudessa, jossa järven todellisuusvaikutukset ja merkitys vaihtelevat. Eri ihmisille järvi merkitsee eri asioita. Tätä ”omaa todellisuuttaan” kuvaamaan he ovat kehittäneet sanoja, kenties kokonaisen kielellisen käytännön, diskurssin. Ne, jotka kohtaavat maailman samassa suhteessa kuin tämän diskurssin kehittäjät, ymmärtävät luultavasti toisiaan, sillä heidän relationaaliset todellisuutensa ovat samankaltaiset. Sitä vastoin aivan erilaisesta, oudosta kohtaamisen tavasta tuleva kieli ymmärretään luultavasti ”väärin”.

Tässä voidaan puhua myös perspektiivisestä realismista. Sen mukaan olioiden luonne riippuu niiden suhteista toisiin olioihin. Esimerkiksi veden kanssa tekemisissä ollessaan sokeripala liukenee, mutta kivien joukossa se vain kuluu. Vesi on tappavan "kovaa" jos sen pintaan pudotaan vaikkapa 50 metrin korkeudesta, mutta "pehmeää" jos siihen liu'utaan rauhallisesti rannalta. Myös ihmiset ovat olioita suhteissa toisiin olioihin: toisten olioiden luonne riippuu minusta ja minun toimintani luonteesta; vastaavasti minun laatuni riippuu siitä ympäristöstä jonka kanssa olen tekemisissä. Tätä ontologista oppia voidaan soveltaa myös tietoteoriassa: se millaisena ihminen tulee kohteet tuntemaan (tietämään) riippuu varsin olennaisesti myös hänen omasta ontologiastaan ja toiminnastaan.

Tämän näkemyksen mukaan kielikään ei ole yhtenäinen ja kaikille sama, vaan pikemminkin eri käytäntöjen piirissä kehitetään omanlaista kieltään, joka soveltuu käytettäväksi heidän relationaalisesta todellisuudestaan. Vesivoimainsinööri käsitteistää ja määrittelee järven aivan eri tavoin kuin kalastaja tai maisemien ihailija. Diskurssit ovat sosiaalisia kielen käytänteitä, eräänlaisia kielipelejä, jotka kumpuavat erilaisista toiminnoista ja olosuhteista. Tietenkään ihmiset eivät aloita luomaan diskurssiaan tyhjästä, vaan käyttävät olemassa olevaa kieltä muokaten sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Diskursseihin lainataan sanoja tai kielikuvia toisista diskursseista, jolloin niiden merkitys voi muuttua paljonkin. Myös ammatti- tai erikoiskielet ovat diskursseja.

Ihmiset ovat asemoituneet maailmaan eri tavoin, he kohtaavat maailman eri suhteessa, heillä on erilaisia intressejä maailman suhteen. Ihmisten kesken syntyy valtataistelua siitä kenen intressien tai etujen mukaisesti kaikille yhteinen todellisuus pitäisi tuottaa. Tämä kamppailu ilmenee paitsi käytännön toimintana, myös todellisuuden määrittelemisen tasolla kulttuurisena kamppailuna. Yhtä ihmisryhmää (maanviljelijät) hyödyttävä valinta (järven kuivatus) voikin olla peräti haitallista toisen ihmisryhmän (kalastajat) kannalta. Miten siis olisi meneteltävä? Tässä tullaan yhteiskuntaelämän perustavaan poliittisuuteen: koko ajan on tehtävä poliittisia valintoja yhteisen todellisuuden tuottamiseksi. Yhteiskuntaelämään liittyy myös ideologian ulottuvuus. On aina mahdollista, että kalastajat omaksuvat vastoin omia etujaan voimainsinöörin puhe- ja ajattelutavan "säätelyaltaasta". Jos kalastajat ja kaikki muutkin mieltävät järven säätelyaltaaksi, niin silloin tuskin kukaan nousee vastustamaan voimateollisuuden etuja.

Niin kartesiolaisuutta kuin perinteistä kantilaisuuttakin luonnehti se, että subjekti käsitettiin niissä "ruumiittomaksi". Nyt relationaalisessa mallissa subjekti on kehollinen, maailmassa käytännöllisesti toimiva olento. Tavallaan kartesiolaisuuden ja kantilaisuuden subjektikäsitykset olivat liian abstrakteja (irti vedettyjä): ensin mainitussa tajunta oli vedetty irti maailmasta omaksi erilliseksi asiakseen, toisessa taas kielirakenteet oli irrotettu maailmallisista yhteyksistään. Ainoa mitä tarvitsee tehdä, on palauttaa subjektin täysi, maailmallinen konkreettius, niin sen seurauksena monet aiemmat vastakkainasettelutkin ratkeavat. Relationaalinen lähestymistapa voidaan käsittää myös pitkälle viedyksi kantilaisuudeksi: kohdattu todellisuus ei ole maailma sellaisenaan ("Das Ding an sich"), vaan todellisuutta sellaisena kuin se meidän kohtaamisellemme näyttäytyy (für Uns). Mutta maailmaa ei saa näyttäytymään tietynlaisena vain kielelliset ymmärtämisen rakenteemme, vaan vielä perustavammin oma kehomme ja se toiminta jonka puitteissa maailmaa kohtaamme.

Relationaalisessa ajattelussa voidaan puhua todellisuudesta, mutta se on relationaalista eli suhteessa asettuvaa todellisuutta joka syntyy kun tietyllä tapaa toimiva tietynlainen kehollinen olento kohtaa tietynlaista muuta olevaista. Tieto ja kielelliset esitykset nousevat tietynlaisista maailman kohtaamisen tavoista, ne on kehitetty tiettyihin tarpeisiin, tiettyjen intressien mukaisesti. Tieto on esitystä joka palvelee tietynlaista maailman kohtaamista. Esitysten totuus määräytyy pragmaattisen totuusteorian mukaisesti sen mukaan missä määrin se edesauttaa tietyn toiminnan onnistumista. Tieto on teoria tai kartta siitä mitä maastossa on odotettavissa: mistä löytyy juomavettä, missä on ylitsepääsemätön kuilu jne. Hyvä kartta auttaa selviytymään hengissä ja pääsemään perille. Mutta maanviljelijän karttaan on ehkä merkitty vain maanviljelyksen kannalta merkittävät asiat, taidemaalarin kartassa taas on ehkä huomioitu vain kauniiden maisemien sijainti, veneilijän kartassa vain vesireitit jne. Lyhyesti sanoen: kaikki esitykset ovat perspektiivisiä, ne ovat kiinnostuneita maailmasta omalta kannaltaan.

Myöskään joukkoviestinnän esitykset eivät ole todellisuuden sinänsä kuvauksia, vaan relationaalisen todellisuuden kuvauksia. Ne ovat erilaisia toimintoja harjoittavien erilaisten ihmisten erilaisesta maailman kohtaamisen tavoista nousevia, tältä kannalta merkittävien (relevanttien) seikkojen kuvauksia. Minkä tahansa esityksen tai representaation kohdalla voidaan kysyä: kenen esitys se on? Kenelle se on tarkoitettu? Kenen relationaalista todellisuutta se ilmentää? Millainen perspektiivi todellisuuteen on avattu? Mitä todellisuuden puolia on korostettu ja mitä taas häivytetty (vrt. metaforateorian highlighting and hiding). Nämä kysymykset voidaan esittää myös esimerkinä olleen kolariuutisen kohdalla.

Tehtäviä

Pohdi Titanic -esimerkin valossa miksi vanhaksi käyviä punaisia hätäraketteja ei saa ampua edes uutena vuonna?

Jos tukeillakin voi viestiä, niin varmaan sitten kaikesta voi tehdä merkin. Oletetaan että haluaisit vastustaa kaupallista muotia ja pukeutuisit kirpputorivaatteisiin? Mitä ongelmia viestintäsi tulkinnassa saattaa ilmetä? Ketkä eivät viestintääsi ymmärtäisi? Ja ketkä todennäköisesti parhaiten ymmärtäisivät viestintäsi ja miksi?

Pohdi puhelimenkäyttöäsi. Ovatko puhelusi paremmin tietojen siirtoa kavereille vaiko yhteisyyden vaalimista?

Relationaaliseen malliin liittyen: pohdi miten eri tavoin metsäinsinööri, taiteilija, luonnonsuojelija, marjastaja ja sotilas suhtautuvat metsään. Mistä he ovat metsässä kiinnostuneita? Minkälaisen kielen he luultavasti kehittävät kuvaamaan metsää oman käytännöllisen suhteensa näkökulmasta?

Kirjallisuutta

Carey, James W. ( 1994).Viestintä kulttuurisesta näkökulmasta. Tiedotustutkimus -lehti 2/1994. Ilmestynyt alun perin v. 1975 otsikolla A Cultural Approach to Communication.

Lakoff, George & Mark Johnson (1980). Metaphors We Live By. Chicago: University of Chicago Press.

Kunelius, Risto (1997) Viestinnän vallassa. Johdatusta joukkoviestinnän kysymyksiin, Helsinki: WSOY.

Nordenstreng, Kaarle (1975) Tiedotusoppi. Johdatus yhteiskunnallisten viestintäprosessien tutkimiseen. Helsinki: Otava.

Wiio, Osmo A. (1994). Johdatus viestintään. Kuudes uudistettu laitos. Helsinki: Weilin + Göös.

Fiske, John (1992). Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Tampere:Vastapaino.

Kirjallisuutta realismista:

Hemánus, Pertti & Tervonen, Ilkka (1986). Totuuksista utopioihin. Journalismin, muun todellisuuden ja yleisön suhteista. Helsinki: Otava.

Kirjallisuutta konstruktivismista:

Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas (1995). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

Fiske, John (1992). Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Tampere. Vastapaino.

Määttänen. Pentti (1995). Filosofia. Johdatus peruskysymyksiin. Helsinki: Gaudeamus.

Kirjallisuutta relationaalisesta lähtökohdasta:

Cherwitz, Richard & James W. Hikins (1986). Communication and Knowledge: An Investigation in Rhetorical Epistemology. South Carolina: University of South Carolina Press.

Karvonen, Erkki. Perspektiivinen realismi – parempi perustus kansalaisjournalismille?

Karvonen, Erkki (1998). Ihminen ja kulttuuri eli robinsonit asfalttiviidakossa. Teoksessa Kivikuru & Kunelius (toim.): Viestinnän jäjillä. Helsinki: WSOY.

Luijpen, William (1981). Existential Phenomenology. Pitsburgh: Duquesne University Press.

Grossberg, Lawrence (1995). Mielihyvän kytkennät. Risteilyjä populaarikulttuurissa. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Mikko (1996). Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

McGilvary, Evander Bradley (1956) Toward A Perspective Realism. La Salle: The Open Court Publishing Company.

2. Tieto ja informaatio

Tiivistelmä

Tässä osiossa perehdytään informaation ja tiedon käsitteisiin sekä siihen miten informaatiota tulkitaan tietoprosesseissamme. Olisi omahyväistä aloittaa tietämisestä ja viestinnästä kertova tarina ihmisestä, sillä näiden historia alkaa paljon kauempaa, oikeastaan jo ensimmäisten elämänmuotojen syntymästä. Merkityskin on asia joka koskee kaikkia eläviä olentoja, eikä vain ihmistä.

Informaation luonnonhistoriaa -osiossa kerrotaan kuinka kehityshistoriallisesti jo hyvinkin varhaiset elämänmuodot tietävät itselleen merkittäviä asioita maailmasta ja osaavat omalla tavallaan tulkita ympäristöstä saatavaa informaatiota. Informaation tulkitseminen on vanhempi ilmiö kuin viestien tai informaation tahallinen lähettäminen. Aluksi mikä tahansa toiminta voi samalla olla myös viestintää. Sittemmin erityisesti sosiaalisilla eläimillä alkaa esiintyä erikoistunutta viestinnällistä toimintaa.

Kognitiivinen informaation prosessointi-kohdassa perehdytään lyhyesti kognitiotieteen ja kognitiivisen psykologian näkemykseen siitä kuinka kokemukset maailmasta säilöytyvät muistiin tietorakenteiksi, skeemoiksi. Skeemat ovat eräänlaisia teorioita maailmasta, jotka ennustavat mitä kohteelta on tyypillisesti odotettavissa. Skeemat ohjaavat tarkkaavaisuuttamme ja saavat meidät "tietämään" kohteesta sellaista mitä ei ole juuri nyt havaittavissa.

Informaation käsite -osiossa selvitetään tätä käsitettä, jota on käytetty varsin sekavasti. Informaatiolla on arkielämässä tarkoitettu suunnilleen samaa kuin tiedolla, mutta insinööritieteissä informaatio on aivan eri asia kuin tieto. Teknisessä mielessä informaatio on vain jotakin muotoa tai järjestystä, jota siirretään pitkin kanavaa. Esimerkiksi ohjelmanpätkät ja silkka siansaksakin ovat teknisessä mielessä informaatiota. Sekavuusongelma voidaan ratkaista erottamalla informaatiossa eri tasoja, joista vain "ylemmän" tason informaatiota voidaan sanoa myös tiedoksi. Teknisen (syntaktisen) informaation tasolla ei ole väliä kertooko informaatio jotakin maailmasta vai ei. Sen sijaan semanttisen informaation tasolla juuri tämä maailmasta kertomisen ulottuvuus on tärkeä. Tältä tasolta alkaen voidaan puhua myös tiedosta, sillä tiedolle on ominaista, että se kertoo jotakin maailmasta. Pragmaattisen informaation tasolla tullaan kysymykseen: kertooko informaatio jotakin sellaista maailmasta, että se edesauttaisi minua pääsemään tavoitteeseeni. Sosiaalisen informaation tasolla voidaan perustella mm. tiedon vaihtoarvo eli markkina-arvo. Työmarkkinoillakin tulee vastaan se, onko henkilön tiedoille ja osaamiselle kysyntää.

Tiedon käsite aihetta lähestytään antiikin Kreikasta peräisin olevan ns. klassisen tiedon määritelmän pohjalta. Tämän mukaan tieto on yhtä kuin perusteltu tosi uskomus. Tämä määritelmä tiedolle on vaativampi kuin edellä informaation yhteydessä esiin tullut. Tässähän tiedon pitää olla totta ja vielä perusteltavissakin. Realististista ajattelua kehittänyt filosofi Ilkka Niiniluoto on ottanut klassisen tiedon määritelmän lähtökohdakseen. Alalukuna on lisälukemisto Niiniluodon aiheesta pitämästä esitelmästä. Osion lopuksi esitellään kuitenkin myös pragmaattisempi ja kognitiivisempi tulkinta klassisesta tietokäsityksestä.

Informaation luonnonhistoriaa

Tiedon hankinta on elämän peruspiirre

Tämä oppimateriaali koskee inhimillistä viestintää. Viestintä ja informaation prosessointi eivät kuitenkaan ilmaannu maailmaan vasta ihmisen myötä, vaan niillä on pitkä luonnonhistoria. Ihmisten ja eläinten viestinnässä sekä kyvyssä tuottaa ja ymmärtää merkityksiä on suuri laadullinen ero. Mutta siitä huolimatta ihmisen kyvyt eivät ilmaannu tyhjästä, vaan niillä on pohjansa eläinmaailmassa.

Tarkastelu voidaan aloittaa olemassaolomme perustavimmista piirteistä, elämän peruspiirteistä. Maailmankaikkeudessa kaikki on enemmän tai vähemmän järjestynyttä. Termodynamiikan ns. toinen pääsääntö väittää, että epäjärjestyksen määrä maailmankaikkeudessa pääsääntöisesti lisääntyy eli että korkean järjestyneisyyden tilat ovat epätodennäköisiä ja niistä vaivutaan todennäköisemmille matalan järjestyneisyyden asteille. Esimerkiksi uimarannalle rakennettu hiekkalinna on varsin epätodennäköinen järjestely: yhdessä tapauksesta miljardeista hiekka asettuisi sattumalta linnan muotoon. Sitä vastoin on hyvin todennäköistä, että hiekka jakautuu sikin sokin sattumanvaraisesti pitkin maanpintaa. Ennemmin tai myöhemmin hiekkalinna on murentunut takaisin todennäköisemmälle matalan järjestyksen asteelle, eikä siitä jää jälkeäkään.

Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on yksi merkittävä poikkeus: elämä. Elämä on evoluution kuluessa "oppinut" pitämään yllä tiettyä järjestyneisyyttään hajottavia voimia vastaan. Tämän kykynsä ansiosta elävät olennot eivät ole vain säilyneet olemassa olevina vuosimiljoonasta toiseen, vaan ne ovat onnistuneet myös kehittymään yhä mutkikkaammiksi, siis korkeamman järjestyneisyyden omaaviksi.

Tavalliselle materialle on aivan yhdentekevää (eli indifferenttiä) millainen sen järjestyneisyyden tila on: kivelle on se ja sama murskataanko se vai ei. Elävälle oliolle sen sijaan ei ole lainkaan yhdentekevää millaiseksi sen järjestyneisyys muodostuu. Elävä olio on sitoutunut pitämään kiinni tietystä omasta järjestyksestään ja vaalimaan sitä. Elävä olento astuu "tehtävänsä" vuoksi yhdentekevyyden maailmasta arvojen, arvostuksen, preferenssien, merkittävyyden maailmaan. Todellakin, jo hyvin yksinkertaiset eliöt elävät merkitsevässä maailmassa. Merkityksen ongelma ei tule maailmaan vasta ihmisen myötä. Elämän jatkuminen on etusijalle asetettu vaihtoehto ja elämän loppuminen pyritään välttämään.

Tavalliselle materialle myös ympäristö on yhdentekevä, sen yksi tila ei ole sen parempi kuin toinenkaan. Mutta elämälle ympäristön tilat eivät suinkaan ole yhdentekeviä, vaan eliö arvostaa ympäristön seikkoja joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ne seikat joilla ei ole organismin perustehtävään vaikutusta, jäävät indifferenteiksi, merkityksettömiksi.

Elämän perustehtävä, olemassa olevana säilyminen, edellyttää, että ympäristöstä saadaan tietoa. Jo ameeba selvittää missä päin on sille suotuisaa ympäristöä, jossa on ravintoa; samoin se "tiedostaa" vihamielisen, sille vaarallisen ympäristön. Ympäristön havainnoinnilla on välitön yhteys ameeban toimintaan: plus-merkkistä ympäristöä kohti edetään, miinus-merkkisestä pyritään vetäytymään pois. Havaitseminen on intentionaalista eli maailmaan tietyllä tavalla suuntautunutta, tarkkaavaisuus kohdistuu vain tiettyihin ympäristön puoliin kerrallaan. Yksinkertaisellakin organismilla on tavallaan aina "informaation haku" päällä: se käy läpi saatavaa informaatiota ja tunnistaa siitä hyvää tai pahaa merkitseviä asioita, suuri osa informaatiosta on yhdentekevää ja menee informaation käsittelyn järjestelmästä läpi jälkiä jättämättä. Jo tällä tasolla havaitseminen on eräänlaista tulkintaa, jossa ympäristön merkeistä ja vihjeistä "päätellään" jotakin.

Hieman kehittyneemmät eliöt ovat kehittäneet kyvyn tunnistaa vihollisiaan ja lisääntymiskumppaneita kaukaakin. Tunnistamisen edellytyksenä on jonkinlainen muisti, johon on säilötty merkittävien kohteiden hahmoja: niitä koskevia tietorakenteita, skeemoja, yleispiirteisiä kaavioita. Ympäristöstä saadusta informaatiosta jokin osa vastaa rakenteeltaan tiettyä muistiin säilöttyä kaaviota, jolloin koko tietorakenne aktivoituu. Pieni ympäristöstä saatu vihje voi aktivoida koko tietorakenteen, johon sisältyy ties miten paljon aikaisempaa tietämystä tästä kohteesta. Onko kohde vaarallinen vai hyödyllinen? Mitä siltä on tyypillisesti odotettavissa? Miten tulee toimia: käydäkö kiinni, vaiko sännätä pakoon? Mitä paremmat hoksottimet eliöllä on, sitä varmemmin se säilyy hengissä ja siirtää geeninsä seuraaville sukupolville.

Merkkien tulkintaa on jo ennen viestintää

Edellä esitetyn pohjalta voidaan todeta, että havaitseminen on olemassa ennen viestintää (tavanomaisessa viestien lähettämisen mielessä). Ympäristön kohteista saadaan informaatiota, ne havaitaan ja tulkitaan aivan riippumatta siitä ovat nuo kohteet aikoneet lähettää viestejä vaiko eivät. Merkkien tulkinnan problematiikka on olemassa jo ennen viestin tarkoituksellisen lähettämisen problematiikkaa. Autiomaassa rehottavaa kasvillisuutta voidaan tulkita merkiksi vedestä. Eläimen tassuista jääneestä jäljestä voidaan lukea mistä eläimestä on kyse ja mihin suuntaan se on matkalla. Saaliseläimen tai lajitoverin jähmettyminen paikalleen on tulkittavissa varuillaan olon merkiksi jne.

Normaali toiminta on samalla myös viestinnällistä eli kommunikatiivista toimintaa, viestin "lähettämistä". Jos yksi parven linnuista lähtee lentämään pakoon, toimii se samalla "varoitushuutona" jostakin lähestyvästä vaarasta. Asia erikseen on sitten varsinainen viestintätoiminta, jossa tarkoituksella halutaan saattaa toisten tietoon tai huomioon jotakin. Kaikilla sosiaalisilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna, tällainen viestien lähettäminen on kehittynyttä. Esimerkiksi lokit eivät näköjään millään voi olla kiljaisematta kalanperkeitä nähdessään. Signaalin kuultuaan toiset lokit rientävät paikalle ja usein vievät suupalan ensimmäiseksi ehtineen nokan edestä. Eikö olisi ollut parempi vaieta ja syödä ruoka hiljaisuudessa itse? Ilmeisesti viestinnällä on tässäkin tapauksessa lajia säilyttävä vaikutus. Monta partioivaa lokkia löytää kalaparven todennäköisesti paremmin kuin yksi, ja pitemmän päälle kukin yksilö hyötyy sosiaalisesta kutsuviestistään.

Jo kasvimaailmassa esiintyy tietynlaista viestien lähettämistä. Värikkäät kukat viestittävät pölyttäville hyönteisille minne päin tulee suunnistaa. Onpa sellaisiakin kukkia, jotka haisevat mädälle raadolle ja houkuttelevat raatokärpäset luokseen pölytystoimeen. Muuan kasvi taas on evoluution kuluessa kehittänyt muodon, joka erehdyttävästi muistuttaa erään hyönteislajin naarasta: niinpä parittelunhaluisia hyönteiskoiraita piipahtaa ahertamassa kukan päällä tuon tuostakin. Tietyt lehtisammakot ovat myrkyllisiä ja tästä varoitukseksi niiden väritys on räikeä. Jotkut myrkyttömätkin sammakot säästyvät syödyksi tulemiselta räikeän värinsä vuoksi. Samoin harmiton raidallinen "kukkakärpänen" tunnistetaan väärin vaaralliseksi ampiaiseksi ja niin se säästyy. Näissä tapauksissa on kyse eräänlaisesta semioottisesta petoksesta. Organismit ovat kehittäneet merkkejä, joista ne saavat hyötyä muiden kustannuksella. Semiootikko Umberto Eco onkin sanonut, että merkkejä ovat kaikki ne asiat, joilla voi myös valehdella.

Luonnosta löytyy siis runsaasti esimerkkejä viestinnästä ja merkkien tuotannosta sekä näiden tulkinnasta. Tulkitsijalla täytyy olla edellytykset tunnistaa merkki, yleensä eläimille on kehittynyt edellytyksiä tunnistaa vain itselleen merkittäviä seikkoja. Tulkitsija joutuu päättelemään ja päättämään, onko näköpiirissä oleva merkki otettava todesta vaiko ei, ja miten siihen on reagoitava. Tämä sama problematiikka on olemassa ihmisyhteiskunnissakin, joskin tietysti verrattomasti mutkikkaampana ilmiönä.

Kognitiivinen informaation prosessointi

Kognitiivisessa psykologiassa ja kognitiotieteessä selvitetään sitä, miten ihmiset käsittelevät informaatiota. Keskeinen käsite on skeema, jonka avulla pyritään selittämään ihmisen tietorakenteita (myös muita, samantyyppisiä käsitteitä käytetään). Skeema on eräänlainen yleistetty tietorakenne, joka kuvaa jotakin maailman kohdetta. Skeema on kokemusperäisesti mieleen syntyvä kaavio tilanteen, kohteen, tapahtuman tyypillisestä luonteesta. Skeema on myös eräänlainen teoria kohteesta. Teoria kertoo millainen kohde yleensä ja tyypillisesti on; se myös ennustaa kohteen tulevaa (odotusarvoista) käytöstä. Skeema voidaan käsittää siis myös jonkinmoiseksi oletus- tai odotusrakenteeksi, joka astuu voimaan heti kun asianomainen kohde tavataan.

Meillä on esimerkiksi skeema (teoria) siitä mitä "mummot" ovat. Kun näemme puistossa kulkevan vanhuksen ja hän tunnistautuu mielessämme "mummoksi", silloin astuvat voimaan "mummouteen" kuuluvat perusoletukset: herttainen, mukava, menossa varmaan kirkkoon virsiä veisaamaan tai sitten bingoon. Teemme pitkälle meneviä johtopäätöksiä tästä olennosta, josta meillä ei ole oikeasti ole mitään aikaisempaa kokemusta. Meillä on skeemoja appelsiineistä, ruotsalaisista, venäläisistä, poliitikoista jne. Kun näemme jotain joka näyttää appelsiinilta, astuvat voimaan välittömästi odotukset siitä mitä kuoren alta tulee löytymään. Hämmästymme jos teoriamme ei pitäisikään paikkansa ja kuoren alta paljastuisikin omenan kiinteä malto.

Skeemoissa on selvästikin kaksi tasoa, omakohtaisen kokemisen ja yhteiskunnallisen tiedon taso. Olemme esimerkiksi oppineet vitseistä ja populaariviihteestä millaisia ruotsalaiset "ovat": aina hymyileviä, ruskettuneita björnborgmaisia kavereita, jotka viihtyvät alituisissa demokraattisissa keskusteluissa; naiset ovat vaaleita seksipommeja, miehet luultavimmin homoseksuaaleja jne. Tämä on skeemojen yhteiskunnallinen, kulttuurinen tai institutionaalinen taso. Voitaisiin puhua klassikkososiologi Emile Durkheimin tapaan "kollektiivisista representaatioista" tai jälkistrukturalismin tapaan institutionalisoituneista esittämisen ja käsittämisen käytännöistä, "diskursseista". Voitaisiin puhua myös amerikkalaisen journalismin tutkimuksen klassikon, Walter Lippmannin tapaan "stereotyypeistä". Viihde ja joukkotiedotus useinkin uusintaa vallitsevia stereotyyppejä, tavallaan kierrättää niitä yhä uudelleen käyttöön. Uutistoiminnassakin on vaarana, että yksityiskohtaisen tiedon puuttuessa julkaistaan kulttuuristen "teorioiden" ja stereotyyppien mukaiset näkemykset tapahtumista. Toisaalta meillä on henkilökohtaisia skeemoja tuntemistamme ruotsalaisista ja mummoista. Ne eivät ehkä ollenkaan vastaa yleisiä institutionaalistuneita esityksiä (representaatioita) näistä kohteista.

Havaitseminen on yleensä "teoreettista" eli pohjana on ennestään olemassa olevia skeemoja, tietorakenteita. Teoriamme ennustavat yleensä ottaen oikein ja ne auttavat hahmottamaan kohteen tai tilanteen nopeasti, rutiininomaisesti, vaivattomasti. Ehkä evoluution alkuhämärissä tämäntyyppinen nopea, eräänlaiseen arvaukseen perustuva informaatiokäsittely on ollut lajia säilyttävä. Ne jotka lähtivät pakoon heti sapelihammastiikerin hahmon havaittuaan ovat jatkaneet sukuaan, mutta ne olennot joiden tiedonkäsittely ei pystynyt silmänräpäyksessä tekemään johtopäätöksiä, kuolivat sukupuuttoon. Ekonomisuutensa takia skeemat ovat ihmisille suuri helpotus informaatiotulvan keskellä: kun sovelletaan rutiininomaista tulkintaa ja menettelyä, niin aikaa ja vaivaa säästyy. Sama vaivan säästö koskee myös toimittajia ammatissaan. On silti huomattava, että teorioita tai hypoteesejakin on monenlaisia. Jotkut teoriat perustuvat huolelliseen ja monipuoliseen perehtymiseen, toiset taas muodostetaan yhden satunnaisen tapaamisen perusteella. Selvää on, että huolellinen perehtyminen aiheeseen tuottaa parempaa tietoa kuin ylimalkainen yleistäminen olemattoman vähäisestä aineistosta.

Skeema toimii havaitsemisessa seuraavaan tapaan. Ensin kohteesta saadaan aistimien kautta jokin vihje, ärsyke. Se aktivoi tietyn skeeman, ainakin jonkin joka jotenkin muistuttaa tätä ärsykettä. Tavallaan kohteesta hahmottuva tunnusomainen piirre "loksahtaa" oikealle paikalleen muistissamme kuin palapelin palanen ja koko palapeliin sisältyvä tietämys astuu voimaan. Nyt kohteeseen ryhdytään suuntautumaan skeeman läpi, kohteesta "tiedetään" paljon enemmän kuin siitä on empiirisesti juuri nyt havaittavissa. Skeema ohjaa tarkkaavaisuuttamme, kuten hypoteesi jonka vahvistukseksi etsitään todisteita, evidenssiä. Se mitä skeema ei oleta, jää usein huomiotta. Jos esimerkiksi tietystä poliitikosta on muodostunut käsitys että hän on "omaa etuaan ajava peluri" etsitään tämän poliitikon kohdalla aina vastaisuudessakin ensiksi merkkejä oman edun ajamisesta: "mikähän peli sillä nyt on meneillään?" Jos toimittajatkin toimivat näin, on poliitikko tuomittu kielteiseen julkisuuteen, josta on vaikea päästä irti.

Havainto
Havainto


Skeemat toimivat myös sosiaalisen sukupuolen (gender) kysymyksissä. Niin pian kuin joku tunnistetaan naiseksi tai mieheksi, astuvat voimaan tähän sukupuoleen liitetyt odotukset. Millaista käytöstä voidaan odottaa tyypillisesti naiselta tai mieheltä? Naisten sopii itkeä, mutta mies ei pillitä vaikka mikä olisi. Tässä tullaan siihen, että skeemat odotusrakenteina ovat myös normatiivisia asioita, jotka sanelevat miten asioiden pitäisi olla. Vanha filosofinen erottelu erottaa asiat niin kuin ne ovat (engl. is, saks. Sein) ja niin kuin niiden pitäisi olla (ought, Sollen). Odotusrakenteilla on pakottavaa voimaa, niiden kohteet useinkin pyrkivät täyttämään itseensä kohdistuneet odotukset. Ne, jotka eivät ole "käsitteensä" mukaisia, käsitetään kummallisiksi, poikkeaviksi. Ehkä mainosten hoikat ja seksikkäät mallit toimivat normatiivisestikin: Ole tällainen! Et ole kelvollinen jos et ole tällainen!

Hoikkuusihanteilla voi olla oma vaikutuksensa syömähäiriöiden synnyssä; mainokset ehkä muuttavat pitkällä aikavälillä kulttuurisia arvostuksia, kunnollisuuden ja normaaliuden määritelmää. 1960-luvun langanlaihan Twiggy-mallin suosioon tulon jälkeen miljoonat länsimaiset naiset havaitsivat yhtäkkiä olevansa liikalihavia, vaikka he siihen saakka olivat pitäneet itseään normaaleina.

Informaation käsite

Informaatio ja tieto ovat arkipuheessa melkein sama asia. Sellainen ero sanoilla on, että yleensä informaatio on viestittyä tietoa, mutta tieto ei edellytä viestimistä: henkilöllä on tai ei ole hallussaan tietoa asiasta. Esimerkiksi opastuspisteet on kansainvälisesti ilmaistu sanalla "information". Opastuksesta voi kysyä vaikka, että missä on luentosali A1 ja opastaja neuvoo tien puhumalla tai näyttämällä. Opastusteksti voi olla myös kirjoitettuna käytävän varrella. Opaskyltissä tieto tai tietämys on ulkoistettu esineelliseen muotoon. Tyypillinen esimerkki tietoa sisältävästä kulttuurituotteesta (artefaktista) on tietosanakirja tai sanomalehti.

Tieteellisemmässä katsannossa informaatio ja tieto eivät ole sama asia, vaan informaatio on laajempi käsite kuin tieto: vain tietynlaista informaatio on syytä kutsua tiedoksi, nimittäin sellaista semanttista ja pragmaattista informaatiota, joka kertoo jotain maailmasta. Tieto voidaan määritellä vielä tätäkin tiukemmin, kuten tuonnempana ilmenee.

Kaikki yhteiskunnat ovat eräässä mielessä ”tietoyhteiskuntia”. Jokaisessa yhteiskunnassa on tarvittu tietämystä, jotta eläminen voisi onnistua. Metsästäjä-keräilijöiden oli osattava löytää tiensä riistapaikoille, osattava tulkita jälkiä, osattava rakentaa pyydyksiä jne. Tietämyksen hankinta tapahtui omakohtaisen kokemuksen kautta, mutta myös viestittynä yksilöltä yksilölle ja sukupolvelta toiselle. Tieto leviää yli paikan ja ajan; tässä auttaa kieli ja erityisesti kirjoitettu kieli, joka säilöö tiedon jopa vuosituhansiksi. Kirjoitus on eräänlainen ulkoinen muisti, joka on luotettavampi kuin yksilöiden keskushermoston muodostama muisti.

Termi "informaatio" syntyi keskiajalla, kun antiikin filosofi Aristoteleen (384–322 eKr.) kreikankieliselle sanalle ”morphe” (muoto, hahmo) piti keksiä latinankielinen vastine. Aristoteleen mukaan havainnossa siirtyy vain muoto, ei aines (hyle). Alun perin informaatio tarkoitti muotoon panemista (in+formare).

Näin informaatio voitaisiin siis ymmärtää muodoksi tai järjestykseksi, joka on myös siirrettävissä yhtäältä toisaalle. Eräs tutkija vertaa informaation käsitettä energian käsitteeseen: järjestelmä sisältää energiaa jos sillä on potentiaalia tehdä työtä. Vastaavasti: ”Järjestelmä sisältää informaatiota mikäli se saa järjestelmän itsensä tai jonkin toisen järjestelmän tulemaan järjestyneeksi" (become organized - Tom Stonier). Informaatiota ei tämän mukaan voi palauttaa energiaan tai materiaan, vaan se on aivan oma perustekijänsä maailmankaikkeudessa.

Hollantilainen Doede Nauta ja hänen työtään jatkanut FRISCO -tutkimusryhmä on jäsentänyt informaation eri tasoiksi, alkaen fyysisen maailman tasolta ja päätyen sosiaalisen maailman tasolle. Kunkin ylemmän tason edellytyksenä ovat alemmat tasot, mutta ylempi taso ei ole palautettavissa alemman tason ilmiöksi. Siis esimerkiksi ihmisyhteiskuntaa informaatiojärjestelmänä ei voida selittää tyydyttävästi esimerkiksi fyysisen maailman tason kuvauksella. Informaation portaat (lue alhaalta ylöspäin):

Portaat
Portaat

Aikaisemmin esiin tullut Shannonin ja Weaverin kommunikaatioteoria tunnetaan myös "matemaattisena informaatioteoriana". Tämä on oikeastaan tekninen signaalien siirron tilastollinen teoria, joka sijoitetaan usein syntaktiikan tasolle tai empiriikan tasolle. Missään tapauksessa tämä teoria ei vielä nouse merkityksen ja semantiikan tasolle. Muistamme miten Shannon toteaa itsekin, että viestinnän semanttiset, maailmasta kertovat puolet ovat epäolennaisia insinööriongelman kannalta.

Tämä tarkoittaa sitä, että matemaattisen informaatioteorian kannalta on aivan samantekevää siirretäänkö järjetöntä siansaksaa, pornokuvia, ohjelmanpätkiä, numeroita vaiko maailman tuholta pelastumista sisältävää informaatiota. Pääasia on että lähtöpäässä asetettu järjestys välittyy täsmällisesti samanlaisena vastaanottajapäähän. Nykyään puhutaan paljon "tietoyhteiskunnasta", vaikka tosiasiassa viitataan juuri matemaattisen informaatioteorian tasolla suoritettaviin teknisiin siirto-operaatioihin. Tällä tasolla ei ole vielä oikeutettua puhua "tiedosta", joka on semanttisen tason ilmiö. Kyse on kuin hi-fi luokan äänentoiston yhteiskunnasta, jossa siis on erinomaiset tekniset valmiudet siirtää mitä tahansa digitoitua informaatiota. Hi-fi luokan stereot eivät kuitenkaan mitenkään takaa korkealuokkaista sisältöä: sitä, että kuunneltaisiin hyvää musiikkia, että kuunneltaisiin viisaita puheita jne. Myöskään ns. tietoyhteiskunta ei takaa, että todellista tietoa välitettäisiin. Parempi olisikin käyttää termiä informaatioyhteiskunta, muistaen sanan informaatio olevan tässä varsin suppeassa merkityksessä. (Roszak 1992)

Semanttinen informaatio

Tällä tasolla tarkastellaan informaation kantama merkitystä eli sitä miten se viittaa maailman asiantiloihin. Mm. Carnap ja Bar-Hillel (1952) ovat tämän tason teorian kehittelijöitä.

Semanttisen informaatioteorian mukaan lause on sitä informatiivisempi, mitä enemmän se sulkee pois ilmaisukielessä mahdollisia asiantiloja. Tässä sovelletaan siis filosofi Spinozan ajatusta, että kaikki määritteleminen on negaatioita, poissulkemista (Omnis determinatio est negatio).

Jos lause ei sulje mitään mahdollisuutta pois, silloin emme ole tulleet siitä hullua hurskaammaksi. Lause "Hän on nainen tai mies" ei sulje pois kumpaakaan mahdollisuutta, joten sen informatiivisuus on tässä suhteessa nolla (itse asiassa lauseessa on presuppositiona eli edellyttämyksenä, että kyse on ihmisestä). Mutta jos lause sulkee joitakin mahdollisuuksia pois, niin silloin todennäköisyys oikeaan osumiseen kasvaa ja epävarmuus asiasta vähenee. Tällä tasolla ei oikeastaan vielä olla kiinnostuneita siitä onko maailmaa kuvaava semanttinen informaatio totta vaiko ei; kiinnostuksen kohteena pikemmin kuvauskielen erottelukyky. Kuinka yksilöidysti kieli pystyy kuvaamaan maailmaa.

Seuraavista lauseista jälkimmäinen on semanttisesti informatiivisempi ja tarkempi kuvaus, koska se sulkee enemmän pois mahdollisia asiantiloja.

Vihollinen hyökkäsi aamun koitteessa.

Vihollinen hyökkäsi klo 5.32 pataljoonan voimalla rintamalohkolla 5e.

Pragmaattinen informaatio

Tällä tasolla informaatiota tarkastellaan tavoitteellisen toiminnan kannalta. Doede Nauta toteaa, että pragmaattinen informaatio lisää jonkin tavoitetilan (purposeful state) saavuttamisen todennäköisyyttä.

Edellisen luvun esimerkissä vaihtoehto 2 mahdollistaa paljon tarkemman vastatoimien suunnittelun kuin summittainen lause yksi. Miten mahtava toiminnallinen etu olisikaan jos tiedettäisiin etukäteen kellonlyömä ja tarkka paikka sekä vihollisosaston vahvuus. Silloin voisi keskittää joukkoja muilta alueelta torjumaan aiottua hyökkäystä. Vasta tällä pragmaattisen informaation tasolla voidaan aidosti puhua tiedosta arkipäivän "opastamisen" mielessä.

Esimerkkejä:

Oikean oven löytämisen esimerkki. On 1000 nimetöntä ovea, joiden takaa löydettävä hra X. Ilman pragmaattista informaatiota tai tietoa on kokeiltava kaikki vaihtoehdot. Mahdollisuuksia poissulkeva informaatio helpottaa työtä: joku kertoo että oikea ovi on 657. ovi idästä päin laskien. Näin 999 väärää mahdollisuutta suljetaan pois. 999 turhaa oven avausta vältetään. Tällainen tieto lisää toimijan tehokkuutta siis ehkäpä tuhatkertaisesti.

Kassakaapin numerolukon esimerkki. Jos kassakaapissa on miljoonia erilaisia numeroyhdistelmiä, niin oven avaaminen kokeilemalla voisi viedä vuosia. Tieto oikeasta yhdistelmästä helpottaa ja nopeuttaa työtä suunnattomasti. Aikaa, työtä, energiaa, rahaa säästyy. Tästä syystä tieto on taloudellisestikin arvokas voimavara.

Nykyajan yhteiskunnassa tarvitaan monenlaisia erikoistuneita osaajia, joilla on hallussaan pragmaattista informaatiota siitä kuinka välttää väärät valinnat. Erikoistietämys auttaa saavuttamaan lopputuotteessa ilmenevän tavoitetilan eli kyse on pragmaattisesti arvokkaasta informaatiosta. Tämä tietämys on voitu saavuttaa yhtiön oman tutkimus- ja tuotekehitystyön tuloksena ja sen tuottaminen on kuluttanut voimavaroja. Teollisuusvakoilu on tietovarkaus, koska vakoilija säästyy omilta kehittelykustannuksilta ja pääsee nauttimaan toisen työn hedelmistä ilman omia kehityskustannuksia.

Toisaalta on kuitenkin niin, että ihmislajin voima on sosiaalisuudessa, siis kommunikaatiossa, jossa tietoja ja kokemuksia vaihdetaan toisten kesken. Usea silmäpari näkee paremmin kuin yksi silmäpari. Monet aivot löytävät useampia näkökulmia kuin yhdet aivot. Joku muu on varmasti kohdannut saman ongelman kuin sinä nyt: kysymällä ratkaiset ongelmasi ehkä nopeasti. Internet mahdollistaa miljoonien ihmisten tietojen vaihdon, joten näin muodostuu eräänlainen kollektiivinen superäly. Tietojen salaaminen ja rajoittaminen ("omistaminen") sen sijaan voi johtaa hitaampaan kehitykseen, kuin mitä avoin tietojen vaihto saisi aikaan. Ainakin yhteiskunnan varoilla tehdyn tieteellisen perustutkimuksen kuuluisi olla vapaasti kaikkien saatavilla ja keskusteltavana.

Informaation sosiaalinen taso

Pragmaattisen informaation tasolla saatiin selitettyä informaation (nyt voidaan puhua myös tiedosta) käyttöarvo eli se mitä käytännöllistä hyötyä tiedosta on. Sosiaalisella tasolla voidaan puolestaan selittää tiedon vaihtoarvo tai markkina-arvo. Esimerkiksi hengitysilmalla on erittäin suuri käyttöarvo meille, mutta tuskinpa suostuisimme normaalioloissa maksamaan ilmasta mitään jollekin toiselle. Koska ilmaa on ilmaiseksikin saatavilla, niin miksi luovuttaisimme vaihdossa jotain arvokasta ja niukkaa vastineeksi siitä? Normaalisti ilmalla ei ole vaihtoarvoa, mutta jos siitä tulee niukka luonnonvara, niin silloin se saa vaihtoarvon, ehkä korkeankin.

Jos kaikilla on tieto vapaasti saatavilla, niin silloin sillä ei luultavasti ole vaihtoarvoa. Jos kaikki osaavat lukea, niin silloin tätä osaamista ei varmaankaan osteta palveluna lukutaitoisilta. Kuitenkin nykyisessä työnjaollisesti erikoistuneessa yhteiskunnassa useimmat osaavat jonkin erikoistaidon ja hallitsee erikoistietämyksen, jota hän myy toisille palveluna työmarkkinoilla. Palvelu vaihdetaan rahaan, joka on yleinen vaihdon väline. Mutta pohjimmiltaan ihmiset vaihtavat palveluksia keskenään: korjaa sinä minun jääkaappini, niin minä muuraan vastineeksi sinulle takan. Mutta entäpä jos tuo toinen ei olekaan takan tarpeessa? Entäpä jos minun osaamiseni onkin viestinnän kysymysten hallintaa: mistä löytyy sellainen jääkaapin korjaaja joka suostuu ottamaan vastineeksi luennon informaation käsitteestä? Raha helpottaa vaihtoa: maksan sillä rahalla, jonka olen saanut palveluksistani jossain muualla. Riittää että yhteiskunnasta tai koko maailmasta löytyy kysyntää asiantuntijan erikoistaidoilleni. Yleensä on niin, että mitä erikoistuneempi asiantuntija on, sitä laajemmilta markkinoilta hänen on etsittävä vaihtohalukkaita. Ydinfyysikolle ei löydy käyttöä kyläyhteisössä, mutta valtakunnan mitassa kyllä.

Tiedon pragmaattinen arvo oli siinä, että se auttoi yksilöä saavuttamaan tavoitetiloja, päämääriä. Nyt sosiaalisessa vaihdossa maksamme siitä, että joku toinen auttaa meitä saavuttamaan kulloisiakin tavoitteita, esimerkiksi saamaan television jälleen toimintakuntoiseksi.

Informaation sosiaaliselle tasolle sijoittuu myös koko tiedon sosiologian laaja kenttä. Kenen tarpeita ja intressejä palvelemaan tieto on tuotettu? Tämä esimerkiksi on tärkeä tiedonsosiologinen kysymys. Kuten muistamme, kaikki esitykset (representaatiot) on laadittu jostakin perspektiivistä, tietynlaiseen maailman kohtaamisen tapaan liittyen. Näin myös tieto on perspektiivistä ja on aina paikallaan kysyä mitä intressiä palvelemaan se on tuotettu. Esimerkiksi ministeriöiden tuottama tieto on tuotettu hallinnon tarpeisiin. Sitä paitsi eri ministeriöt tuottavat tietoaan aivan eri näkökulmista ja saavat aikaan hyvinkin erilaisia näkemyksiä yhteiskunnallisesta tilanteesta ja toimenpiteiden tarpeesta. Esimerkiksi sisäasiainministeriö tilaisi rikollisuudesta lain ja järjestyksen ylläpitämisen kannalta relevanttia tietoa. Sosiaali- ja terveysministeriö taas tuottaisi tietoa, jossa rikollisuus liittyy huono-osaisuuteen, yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon, köyhyyteen, alkoholismin ja huumeriippuvuuden kaltaisiin sairauksiin.

Mediajulkisuudessa nämä erilaiset, eri perspektiivistä tuotetut näkemykset kilpailevat ihmisten huomiosta. Ne pyrkivät vakuuttamaan katsojan tai lukijan oman katsantokantansa tärkeydestä. Kenen ja minkälainen todellisuuden määritelmä tulee yleisesti hyväksytyksi? Voittaako jokin näkökulma ja saavuttaa hegemonisen, hallitsevan aseman yhteiskunnassa? Vai säilyykö eri näkökantojen kilpailu ja valtakamppailu julkisuudessa?

Tehtäviä

Tekstissä on esitetty luonnosta tapauksia, joissa jokin eläin näyttää vaaralliselta muttei oikeasti olekaan, se siis huijaa. Keksi esimerkkejä tällaisesta huijaamisesta ihmisten maailmassa? Miten huijauksen voi paljastaa?

Skeemat eli aikaisemmasta kokemuksesta syntyneet tietorakenteet asettuvat pohjaksi aina kun kohtaamme uudelleen saman tai samanlaisen kohteen. Se mitä tiedämme kohteesta vanhastaan ohjaa tarkkaavaisuuttamme myös nyt ja tulevaisuudessa. Mieti mitä haittaa tästä on esimerkiksi toimittajan työssä? Johtaako piintynyt skeema käsittelemään vaikkapa julkisuuden henkilöä aina samalla tavalla. Kerro jokin tapaus henkilöstä tai muusta kohteesta, jolle on käynyt näin.

Millä tavoin teollisuusvakoilu hyödyttää vakoilevaa tahoa? Selitä teoreettiset perusteet, miksi vakoilija voi hyötyä.

Luettele perusteluja miksi kuitenkin esim. ongelmatilanteessa kannattaa viestiä muiden kanssa?

Miten tietoyhteiskunta ja informaatioyhteiskunta eroavat toisistaan, jos ensin mainitussa on perustana vaikkapa Niiniluodon näkemys klassisesta tiedon käsitteestä ja jälkimmäisessä informaatiosta puhutaan puhelininsinöörien tarkoittamassa mielessä?

Tieto on tuotettu aina joitakin tarpeita ja intressejä palvelemaan. Otetaanpa esimerkiksi huumeet ja niiden käyttö. Mieti mihin eri asioihin kiinnittää huomionsa poliisihallinnon (tai sisäministeriön) ja sosiaali- ja terveysministeriön tieto huumeista.

Kirjallisuutta

Bar-Hillel, Yehoshua (1973) Language and Information. Selected essays on Their Theory and Application. Reading, Massachusetts: Addison Wesley.

FRISCO -report (1996) A Framework of Information System Concepts. The IFIP 8.1. Task Group FRSCO.

Hautamäki, Antti (1988, toim) Kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus.

Karvonen, Erkki (1997) Kohti relationaalista tietokäsitystä. Teoksessa Stachon, Kari (ed.) Näkökulmia tietoyhteiskuntaan. Helsinki: Gaudeamus.

Karvonen, Erkki (1999). Miksi tieto on arvokas voimavara? Teoksessa Eero Pantzar (toim.): Tiedosta ja tiedon tutkimuksesta. Suomen Akatemian Tiedon tutkimusohjelman raportteja 2/1999.

Tampereen yliopisto, Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus. Tampereen yliopisto: Tampere.

Karvonen, Erkki (2000) Elämmekö tieto- vai informaatioyhteiskunnassa? Teoksessa Vuorensyrjä, Matti ja Reijo Savolainen (toim.): Tieto ja tietoyhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus.

Koivunen, Hannele (1997) Hiljainen tieto. Helsinki : Otava.

Machlup, Fritz (1983) Semantic Quirks in Studies of Information. In The Study of Information. Interdisciplinary Messages. Ed. by F. Machlup and U. Mansfield. New York etc.: John Wiley & Sons.

Nauta, Doede (1972) The Meaning of Information. The Hague and Paris: Mouton.

Niiniluoto, Ilkka (1989) Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtion painatuskeskus

Nonaka, Ikujiro & Hirotaka Takeuchi (1995) The knowledge-creating company : how Japanese companies create the dynamics of innovation. New York : Oxford University Press.

Shannon, Claude & Warren Weaver (1949/1963) The Mathematical Theory of Communication. Urbana: The University of Illinois Press.

Stonier, Tom (1992) Beyond Information. The Natural History of Intelligence. London: Springer.

Wicken, Jeremy (1988) Thermodynamics, Evolution, and Emergence. Ingredients for a New Synthesis. In Entropy, Information, and Evolution. New Perspectives on Physical and Biological

Evolution. Cambridge, Mass.: MIT Press.

Vehkavaara, Tommi (1998) Tietoa ilman uskomuksia. Königsberg 1(3). Verkossa

Vehkavaara, Tommi (1998) Sopeutuminen tietoprosessina. Ajatus. Verkossa.

3. Merkitykset ja kulttuuri

Tiivistelmä

Tässä osiossa perehdytään merkkeihin, merkitykseen ja merkkejä tutkivaan tieteeseen eli semiotiikkaan. Jo ensimmäisessä luennossa tuli esiin, että merkit ovat viestinnän keskeinen asia. Melkein mikä tahansa voi toimia merkkinä.

Kohdassa Maailma käsitteiden läpi esitetään kuinka ymmärrämme maailmaa käsitteellisten, kulttuuristen rakenteiden läpi. Maailman ja tietoisuuden välissä on kolmas tekijä, käsitteet. Ihmiset pystyvät tarkastelemaan samaakin kohdetta monenlaisten eri käsitteiden kautta, niin että kohteesta nousee esiin eri puolia ja kohde näyttäytyy erilaisena. Maailman esittäminen kielen avulla tietystä perspektiivistä on vallankäyttöä ja aika ajoin näistä esittämisen tavoista myös kamppaillaan.

Osiossa Semiotiikka ja merkit esitellään semiotiikan perusasiat. Semiotiikan perustajina pidetyt Charles Peirce ja Ferdinand de Saussure edustavat erilaisia näkemyksiä merkeistä. Peircen semiotiikka tutkii päättelyprosesseja, joissa havaituista vihjeistä jalostuu ehkä hyvinkin laaja-alaisia päätelmiä. Saussuren semiotiikka taas tutkii merkkien kulttuurisia järjestelmiä ja rakenteita. Saussuren semiotiikassa merkki muodostuu merkitsijän ja merkityn liitosta. Merkin identiteetti perustuu siihen miten se eroaa muista merkeistä. Sekä Peircen että Saussuren semiotiikkaa on tässä tulkittu myös kognitiivisen tutkimuksen lähtökohdista. Lopussa kerrotaan kuinka kaikki esitykset ja merkitykset tuotetaan lukuisia valintoja tekemällä. Jokaisen yksityiskohdan kohdalla voidaan kysyä: Miksi on valittu tämä eikä jotain muuta? Mitä tarkoitusta valittu osatekijä palvelee? Mitä sillä on haluttu sanoa?

Diskurssianalyysin lähtökohtia -osiossa luodaan katsaus suosittuun diskurssin käsitteeseen. Esitellään kuinka diskurssin käsite jatkaa saussurelaisen semiotiikan perinnettä ja kuinka se eroaa tästä perinteestä. Diskurssi on kielellinen käytäntö, institutionalisoitunut puhumisen ja ajattelemisen järjestelmä. Diskurssia voidaan verrata kielipelin käsitteeseen: kun pelaat peliä, se vie sinut mukanaan ja pelaat pelin ehdoilla. Tämän osuuden lopussa puhutaan hieman dekonstruktiosta ja sen tärkeydestä. Erottelujen järjestelmillä on taipumus luonnollistua niin, että niiden luullaan olevan ainoita mahdollisia tapoja ajatella asiaa. Siksi luutuneita järjestelmiä pitää tarvittaessa purkaa ja hajottaa.

Retorinen näkökulma viestintään tuodaan esiin siten, että jo antiikin aikoina pohdittiin kuinka kielellä voidaan vaikuttaa ihmisiin, suostutella heitä johonkin, vakuuttaa heidät jostakin. Retoriikka on taitoa vedota viestinnällä yleisöön sopivasti, kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. Retoriikalla ihmiset voidaan aktivoida näkemään asia tietyssä suhteessa, tietystä näkökulmasta. Markkinoijan tulee tietää kuinka vedota kuluttajiin, kuluttajien puolestaan tulee osata tunnistaa ne keinot, joilla heihin pyritään vaikuttamaan. Retoriikkaa esitellään laajemmin Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa -osiossa.

Maailma käsitteiden läpi

Lähtökohtia -osiossa käsiteltiin viestinnän tutkimuksen filosofisia peruslähtökohtia. Todettiin, että kantilaisissa ratkaisuissa ja konstruktivismissa maailman ja tietoisuuden väliin tulee ”kolmas” välittävä tekijä: kulttuuriset käsitteet, kieli jne. Maailma käsitetään käsitteiden ”läpi” tai "kautta", kulttuurimme on läsnä kaikessa ymmärtämisessä.

Konstruktivismi
Konstruktivismi


Käsitteet ovat abstrakteja, yksipuolisia, ne viittaavat vain johonkin puoleen kohteessa. Eri käsitteitä/sanoja käyttämällä asia saadaan "valaistua" eri puolilta. Juuri tässä piilee mahdollisuus vaikuttaa retorisesti ihmisiin, esittää kohde joiltakin halutuilta puoliltaan samalla kun ei-toivotut puolet jäävät huomiotta. Erästä tapahtumaa voidaan kuvata "kettujen murhaamiseksi" tai "kettujen nahoittamiseksi". Sodassa ei kuolla, vaan kaadutaan. Vainajaa ei polteta, vaan tuhkataan. Selvää on, että tapahtuma tulee käsitetyksi eri tavoin näitä eri ilmaisuja käyttämällä. Jokaisen sanan valinnassa on mahdollisuus valita miltä puoleltaan, missä suhteessa kohde tulee esitetyksi. Tämä valinta on representaation politiikkaa.

Perinteisesti käsitteillä on erotettu intensio ja ekstensio. 1) Intensio eli sisältö tarkoittaa niitä kriteereitä, ehtoja tai tunnusmerkistöä joita kulloinkin pidetään voimassa. 2) Ekstensio eli sovellutusala viittaa siihen, mitkä maailman oliot kelpaavat käsitteen mukaisiksi eli täyttävät intensiossa annetut kriteerit. Silloin kun maailmaa katsotaan "punaisuuden" käsitteen läpi, ehtona on vain se, että kappaleiden on oltava punaisia, muodolla tai koolla ei ole mitään väliä. Punainen pallo ja punainen kuutio kelpuutetaan mukaan eli kuuluvat käsitteen ekstensioon. Kun maailmaa ryhdytään tarkastelemaan "pallomaisuuden" läpi, niin silloin ainoastaan muoto ratkaisee eikä värillä ole väliä. Äsken samaan luokkaan kuuluneet punainen pallo ja punainen kuutio joutuvatkin nyt kokonaan eri karsinoihin: raja railona aukeaa maailmaan eri tavoin kuin vielä äsken. Nyt voidaan sanoa täsmällisemmin, että tajunta suuntautuu kohti maailmaa, poimii siitä merkitseviä olioita, intensionaalisten rakenteiden kautta.


Intensio
Intensio


Klassinen esimerkki intensiosta ja ekstensiosta on filosofi ja loogikko Gotlob Fregen (1848–1925) iltatähden ja aamutähden tapaus. Ihmiset tunsivat illalla esiintyvän tähden ja nimittivät sitä "iltatähdeksi"; samoin he tunsivat aamulla esiintyvän tähden sanoen sitä "aamutähdeksi". Ihmiset eivät tienneet, että molemmat käsitteet viittasivat samaan maailman objektiin, nimittäin planeetta Venukseen. Näin heidän sosiaalisessa todellisuudessaan oli olemassa kaksi eri tähteä, oli olemassa kaksi kulttuurista yksikköä, kunnes sitten tähtitiede tiesi valistaa että kyseessä on saman planeetan kaksi eri ilmentymään (illalla, aamulla).

Vastaavasti voitaisiin ajatella, että yhdet ihmiset kohtaisivat aina pilkkopimeässä tietyn kohteen, jonka kirpeää mehua he joisivat. Tämä objektia he nimittäisivät sanalla "kirpo" joka on kuvaa kohteen makua. Toiset ihmiset taas näkisivät useinkin keltaisia, molemmista päistä suippenevia hedelmiä, ilman että heillä kuitenkaan olisi mahdollisuutta lähemmin tutustua niihin; nämä kutsuisivat objektia nimellä "kelto" värin mukaan. Kun ensimmäiset ihmiset puhuisivat "kirpoista" toisen ryhmän ihmisille, näillä ei olisi aavistustakaan mistä on kyse; ja päinvastoin. Kunnes sitten he kävisivät yhdistelemään kokemuksiaan tai kohde muuten saataisiin kohdatuksi samalla kertaa sekä visuaalisessa että maullisessa suhteessa. Entisten yksikriteeristen käsitteiden sijaan syntyisikin "sitruunan" käsite, jonka intensiossa on kaksi ehtoa: keltainen ja kirpeä.

Maailmaan eroja tuottavilla abstrakteilla käsitteillä on myös yhteiskunnalliset vaikutuksensa. Esimerkiksi rotuerottelussa repäistään railo ihmisten välille ihonvärin tai muiden piirteiden perusteella. Erottelun pohjalta ihmisiin sovelletaan aivan erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Äärimmillään erotettu ryhmä tuhotaan kuolemaleireillä, kuten tehtiin keltaisella tähdellä merkityille juutalaisille vain muutama vuosikymmen sitten.

Semiotiikka ja merkit

Semiotiikka on merkkejä tutkiva tieteenala; sanan perustana on antiikin Kreikan merkkiä tarkoittava sana "semeion". Semiotiikka tutkii merkkien käyttötapoja yhteiskunnassa, merkityksellistämistä ja merkkijärjestelmiä. Semiotiikan keskeisin käsite on tietenkin merkki.

Keskiajan skolastikot määrittelivät merkin latinaksi näin: aliquid stat pro aliquo eli merkki on jokin joka edustaa jotakin muuta (kuin vain itseänsä). Semiotiikan yhdeksi perustajaksi katsottu amerikkalainen Charles S. Peirce (1839–1914) muotoili skolastikkojen määritelmän kuulumaan näin: ”Something which stands to somebody for something in some respect or capacity” (Merkki edustaa jollekulle jotakin jossain suhteessa tai ominaisuudessa)

Tämän määritelmän mukaan se mikä edustaa vain itseänsä ei ole merkki: esimerkiksi vasara on vasara eikä merkki. Mutta mistä tahansa voidaan tehdä merkki ja tarkemmin ajatellen jokainen esine kuuluu johonkin asiayhteyteen ja tavallaan edustaa tuota asiayhteyttä. Vasarasta (ja sirpistä) voidaan tehdä työväenaatteen ja sosialistisen valtion tunnusmerkki. Vasara edustaa rakentamisen asiayhteyttä, niin että se tuo mieleen rakentamisen, rakentajat jne.

Merkki päättelyprosessina

Vasaran esimerkki ilmentää kahta erilaista merkkikäsitystä, jotka olivat esillä jo antiikin Kreikassa. Yhtä käsitystä edusti mm. lääketieteen isäksi mainittu Hippokrates (460-370 e.a.a), joka käytti merkeistä nimityksiä tekmerion tai semeion. Hippokrateen käsityksen mukaan merkki edustaa jotakin, mutta edustamisen suhde perustuu päättelyyn. Jos potilaalla on tietynlaisia pilkkuja ihossa, niin hänellä on tuhkarokko; loogisesti tämä jos-niin suhde on implikaatio (pilkkuja ihossa --> tuhkarokko). Kaikkialla ympärillämme on oireita, vihjeitä, todisteita, joista voi päätellä yhtä ja toista. Tavallaan jokainen osanen edustaa laajempaa kokonaisuutta (pars pro toto).

Esimerkiksi savusta voi päätellä, että jossain on tuli, tulesta taas päätellään että siellä todennäköisesti ihmiset istuvat lämmittelemässä. Lumessa olevista jäljistä asiantuntija voi hyvinkin tarkkaan ymmärtää mikä olento siitä on mennyt, millainen se oli, mihin suuntaan ja kauanko sitten se tästä kulki jne. Paljon voidaan päätellä myös kontekstista eli tilanne- asia- tai tekstiyhteydestä. Jos kaupan ikkunassa on teksti "lenkkimakkarat 1.50", päättelemme, että sisällä tuossa kaupassa myydään lenkkimakkarapaketteja 1.50 euron hintaan, eikä niin että ajattelisimme kuumien makkaroiden olevan 1.5 metriä pitkiä. Samoin sanojen merkitys täytyy aina loppujen lopuksi päätellä lauseyhteydessä ja laajemmasta tekstiyhteydestä.

Hippokrateen jälkiä on seurannut semiootikoista mm. edellä mainittu Peirce, jolle merkkisuhteet ovat päättelysuhteita. Eräs tavallisimpia päättelyn lajeja on abduktio mikä tarkoittaa oikeastaan perusteltua arvausta. Kun tulen huoneeseen, jossa kymmenen säkkiä mustia papuja ja yksi säkillinen valkoisia papuja, niin päättelen välittömästi, että pöydällä olevat valkoiset pavut ovat peräisin tuosta nimenomaisesta valkoisten papujen säkistä. Tämä käytännöllinen arvaus osuu usein oikeaan, mutta tietystikään mitään takeita ei oikeasti ole. Jokuhan saattoi jostain syystä tuoda valkoiset pavut ulkoa, pyrkien antamaan käsityksen, että ne ovat mainitusta säkistä. Kunnon salapoliisi ei niin vain uskoisi että kaikki on todella niin kuin näyttää. Merkkien päättelysuhteita on tutkinut myös italialainen semiootikko Umberto Eco (s. 1932). Merkkien pitäminen päättelysuhteina sopii hyvin myös kognitiotieteen näkemyksiin, joita esitettiin edellä.

Peircen semiotiikka

Peircelle semiotiikassa on kyse merkityksen prosesseista, semiosiksesta. Ymmärrys on prosessi, jossa yksi merkki aktivoi mielessä toisen merkin ja tämä taas kolmannen merkin jne. kenties loputtomiin. Mielessä aktivoituvaa toista merkkimuodostumaa Peirce kutsuu interpretantiksi eli tulkitsimeksi, koska se asettuu ensimmäisen merkin selitykseksi. Peircen mukaan aktivoituva tulkitsin voi olla kehittyneempi merkki kuin se, mikä sen herätti. Tätä voitaisiin tulkita kognitiivisesti niin, että jokin vihje aktivoi alemman tason skeemakokonaisuuden ja tämä puolestaan taas laajemman kokonaisuuden. Ymmärryksen eteneminen yhä laajempiin asiayhteyksiin sopii hyvin yhteen myös hermeneutiikan (luennossa 6.) periaatteiden kanssa.

Esimerkiksi seuraava laajempiin yhteyksiin asettava prosessi voi toteutua "silmäniskun" merkityksen prosessissa. Sulkeutuva toinen silmä --> kasvot --> ihminen --> sukupuoli --> silmäniskun merkitykset kulttuurissamme --> kyseisen henkilön tyypillistä käytöstä koskevat tiedot --> ympäristöä (tilannetta, kontekstia) koskevat tiedot jne. Silmäniskun merkitys tai tulkinta valkenisi lopullisesti vasta, kun sitä suhteutettaisiin päättelyprosessissa käsillä olevan tilanteen ja tulkitsijan käytettävissä olevien tietojen kokonaisuuteen. Tällainen päättelyprosessi voi ohjautua eri henkilöillä eri suunnille. Ei ole takeita siitä, että silmänisku tulisi ymmärretyksi niin kuin viestijä tarkoitti.

Peircen semiotiikalle ominaisia ovat lukuisat kolmijaot. Eräs tunnetuimpia näistä jaoista on merkkien luokittelu ikoneihin, indekseihin ja symboleihin.

Ikoni on merkki, joka perustuu samankaltaisuuteen sen edustaman kohteen kanssa; esimerkiksi kuvalliset merkit ovat tyypillisesti kohteensa näköisiä. Ikonisuus ei koske vain näköaistilla havaittuja merkkejä, vaan yhtä hyvin esim. tuotettu ääni voi muistuttaa kohteen ääntä. (esim. englannin sana cuckoo <-- käki-linnun ääni)

Indeksinen merkki on suhteessa kohteeseensa jonkinmoisen käytännöllisen läheisyyden kautta. Esimerkiksi savu liittyy tuleen eksistentiaalisesti ja kausaalisesti. Tuli ja savu ovat olemassa yleensä yhdessä (eksistenssi) : tuli tuottaa savua, tuli on savun syy (kausaalisuus). Yhteys kohteeseen on siis olemassa, mutta se ei perustu samankaltaisuuteen.

Peircen symboli tarkoittaa merkkiä, jonka suhde kohteeseensa on puhtaasti sopimuksenvarainen. Sanamerkit ovat tyypillisesti symboleja, jotka on vain otettu viittaamaan johonkin ilmiöön. Sanalla "tuli" ei ole mitään luonnollista kytkentää kohteeseensa ja eri kielissä onkin sovittu aivan erilaisia merkkejä tulta tarkoittamaan.

Merkki vastaavuutena

Toinenkin merkkikäsitys esiintyi jo antiikin aikana, esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen kirjoituksissa. Tässä ei puhutakaan luonnon merkeistä, vaan ihmisten tarkoituksella tuottamista symboleista, sanoista, nimistä (kreik. onoma). Tässä merkin ja sen edustaman kohteen välille ei ajatella päättelysuhdetta, vaan vastaavuus (ekvivalenssi): "Pekka N." = tuo mies tuolla. Sanat vastaavat henkilöitä, kohteita, ajatuksia, tunteita, tekoja, tilanteita jne. "Vastaavuuden" sijasta voitaisiin puhua "korvaavuudesta", "edustamisesta", "esittämisestä" ja "viittaamisesta". Sanat ovat todellisen maailman asioiden "korvikkeita" viestinnässä. Sanat edustavat noita asioita tai viittaavat niihin, reaalimaailman asiat tulevat myös esitetyiksi merkkien kautta.

Vastaavuuksien luomisessa on kyse koodista, sopimuksesta jonka mukaan yhteisesti sovitaan että jokin merkki viittaa johonkin asiaan, toinen merkki taas toiseen. Ihmiset syntyvät maailmaan, joka on erilaisia, risteäviä, päällekkäisiä koodeja. Yhden ja saman sanan suhteen on olemassa monia erilaisia sopimuksia, tottumuksia, käyttötapoja. Henkilön on pääteltävä asiayhteydestä minkä käyttötavan mukaisesti sana on kulloinkin ymmärrettävä. Voi olla kielellisiä koodeja: jopa kokonaisten kielten tavattoman laajat merkkijärjestelmät voidaan käsittää koodiksi.

Merkityssopimuksia, käytäntöjä, tapoja tai koodeja on yhteiskunnassa runsaasti. Jotkin sopimukset ovat kaiken kansan tiedossa, toiset taas vain rajallisen yhteisön käytössä. Näin koodi voi tuottaa sisäpiirin ja ulos jäävien ryhmän. Sama merkki voi merkitä eri yhteisöissä, eri tilanteissa ja eri aikoina aivan eri asioita. Koodit muuttuvat ja elävät: vanhoja sopimuksia raukenee ja uusia luodaan. Koskaan ei voi olla täysin varma, siitä että käytetty merkki merkitsee kaikille samaa kuin viestijälle. Toiset koodit ovat vahvoja ja luutuneita, toiset taas heikkoja ja harvoin käytettyjä.

Esimerkki koodauksesta. Mitä jos mafiapäällikkö lähettäisi tavallisen vasaran paketissa "suojelumaksuista" kieltäytyvälle kauppiaalle? Normaalisti kauppias olisi hämmästynyt ja ihmettelisi vasaran lähettämistä. Mutta saattaisi olla olemassa vakiintunut merkityskäytäntö (koodi), jossa vasaran saaminen olisi "viimeistä varoitusta ennen väkivaltaa" tarkoittava merkki. Muistamme, että Kummisetä -elokuvassa mafiapomo lähetti varoitukseksi kilpahevosen irtileikatun pään. 1500-luvulla Turkin sulttaanilla puolestaan oli tapana lähettää silkkiköysi epäsuosioon joutuneelle virkamiehelleen, mistä tämä heti ymmärsi, että hänen odotettiin viipymättä hirttäytyvän köyteen. Meille silkkiköysi ei olisi mikään viesti, mutta osmanien valtakunnassa oli olemassa siihen liittyvä vakiintunut yhteiskunnallinen merkityskäytäntö.

Esimerkin koodauksesta tarjoavat myös Aki Kaurismäen elokuvat. Jos niissä joku yskii, niin se tarkoittaa ilman muuta, että henkilö on keuhkotautinen ja kuolee kohtaa. Jos nainen oksentaa elokuvassa, hän on eittämättä raskaana. Yskimisestä ja oksentamisesta on tehty tiettyä asiaa merkitseviä symboleita, kuten vasara ja sirppi voidaan panna merkitsemään sosialismia. Normaalissa elämässä yskiminen ja oksentaminen eivät useinkaan ilmennä näin dramaattisia asioita. Kaurismäen elokuvat ovat merkitystiheydessään omaa luokkaansa: niissä ei ole yhtään ylimääräistä kuvaa tai esinettä, vaan kaikki yksityiskohdat palvelevat jotakin viestinnällistä tarkoitusta.

Kirjailija Anton Tsehov lausui tällaisesta merkityksen ekonomisuudesta: jos näytelmän ensimmäisessä näytöksessä roikkuu kivääri seinällä, sillä on ammuttava ennen kolmannen näytöksen loppua. Mitään turhaa ei hyvässä taiteellisessa esityksessä suvaita.

Koodi on yhteiskunnallista todellisuutta. Jos yhteiskunnassa on syntynyt koodaus, jossa musta ihonväri merkitsee ”vähäistä älykkyyttä”, niin silloin mustien ihmisten on hyvin vaikea saada mitään vähänkään vaativampaa työtä.

Merkkien vastaavuuden ajattelu johtaa sanakirjamaiseen ajatteluun. Sanakirjassa yksi sana selitetään toisilla sanoilla ja tämä taas toisilla sanoilla. Kieli muodostaa itseensä viittaavan järjestelmän, näin ajattelevat monet strukturalistiset semiootikot, esim. A.J. Greimas. Umberto Eco sen sijaan suosii metaforana tietosanakirjaa: siinä ei viitata vain kieleen itseensäsulkeutuva järjestelmänä, vaan myös avoimeen maailmaa koskevaan, karttuvaan ja muuttuvaan tietämykseen.

Saussuren semiotiikka

Semiotiikan toisena perustajahahmona pidetään sveitsinranskalaista kielitieteilijää Ferdinand de Saussurea (1857-1913). Hän edustaa strukturaalista kielitiedettä ja hänen myötään merkkejä koskeva ajattelu otti aimo harppauksen eteenpäin.

Saussurelle merkissä on kaksi yhteen kytkeytyvää elementtiä: merkitsijä (engl. signifier) ja merkitty (signified). Merkitsijä on merkin materiaalinen puoli, sen aineellinen olomuoto, esim. äänteiden tai kirjaimien joukko. Tämä materiaalinen seikka kytketään johonkin käsitteelliseen ideaan, mielikuvaan eli merkittyyn. Saussure vertaa merkin syntyä vesimolekyylin syntyyn happi- ja vetyatomien yhtyessä. Kun vetykaasun ja happikaasun atomit reagoivat keskenään syntyy kokonaan uudenlainen kiinteä yhdiste, joka ei muistuta sen enempää happea kuin vetyäkään.

Saussure
Saussure


On syytä huomata, että Saussure ei lähde liikkeelle todellisesta maailmasta, vaan merkitty koskee maailmaa niin kuin se havaitaan, käsitetään tai niin kuin se esiintyy ihmismielessä (mielikuva). Saussuren ajattelutapa on tyypillisesti kantilainen: todellisuutta sinänsä ei koskaan tavoiteta, vaan ainoastaan se, miten se meille ilmenee.

Esimerkiksi materiaalisella merkitsijällä ”h-i-i-r-i” merkitään suomen kielessä havaintoa ja mielikuvaa eräästä pikkujyrsijästä, sitä vastoin merkitsijällä ”r-o-t-t-a” merkitään hieman isompaa jyrsijää. Sen sijaan latinan kielessä merkitsijä ”m-u-s” merkitsee sekä pienempää että isompaa jyrsijää (suomen hiirtä ja rottaa).

On kieliä ja kulttuureja, joissa erotetaan vain kaksi väriä, esim. Uudessa Guineassa puhutussa danin kielessä on vain värit ”mili” ja ”mola”. Englannin kielessä sen sijaan erotetaan 11 väriä. Venäjän kielessä suomen sinistä vastaa kaksi termiä ”goluboj” ja ”sinij”. Umberto Eco puhuukin siitä kuinka kielet tuottavat erilaisia ”kulttuurisia yksiköitä”, pilkkovat maailmaa eri tavoin palasiksi. Semiotiikassa katsotaan, että yksittäisen ilmaisun tai merkin tunteminen ei riitä, vaan oikean merkityksen selville saamiseksi on tunnettava koko ”maailman pilkkomisen” tai erottelujen järjestelmä (merkkijärjestelmä) josta ilmaus on peräisin.


Kulttuuriset yksiköt
Kulttuuriset yksiköt



Erottelujen teko riippuu tietysti käytännöllisestä tarpeesta, vaikka Saussure ei sitä voikaan omassa rajatussa ajattelussaan käsitellä. Esimerkiksi eskimoiden elämä ja kuolema voi olla kiinni siitä miten tarkasti ja oikein kielellä pystytään viestimään (semanttinen informaatio). Seuraavassa inuitinkielen lumea ja jäätä tarkoittavia sanoja:

uuden lumen kerros - apilraum
syvä pehmeä lumi - mauya
tiivis lumi veden sulattamiseen - aniu
rakeinen lumi - pukak
vetinen lumi - masak
vetiseksi muuttumassa oleva - masaguqtuaq
märkä - misak
satava märkä lumi - qanikkuk
tuulen pinnalla kuljettama - natiruvik
pinnalla oleva irtolumi - apun
lumihiutale - qanik jne.

Nykyaikaisempi esimerkki koskee lääketieteen erikoiskieltä. Lääketieteessä on pystyttävä luokittelemaan ihmisruumis hyvin hienojakoisesti, niin että kollega voi viestiä toiselle täsmällisesti. Tässäkin on kyse elämästä ja kuolemasta kuten eskimoilla, sillä liian epämääräinen viesti voi johtaa hoitovirheeseen ja vakaviin seurauksiin.

Merkitsijä (signifier) on myös lopulta se tekijä, joka mahdollistaa ihmiselle ominaisen abstraktin ajattelun, jota eläimet eivät siis hallitse. Abstraktio tulee latinan sanasta abs-tractum, joka merkitsee ”irti vedettyä”. Abstraktin vastakohta on konkreetti, jonka pohjana on latinan sana con-cretum eli ”yhteen kasvanut”. Abstraktiossa olevaisen konkreetista moninaisuudesta vedetään irti joitakin puolia. Sanat ovat toisin sanoen yksipuolisia, ne kuvaavat kohteensa joltakin puolelta ja jossakin suhteessa, mutta eivät tavoita kohdetta kaikilta puoliltaan ja kaikissa suhteissaan.

Esimerkiksi sana ”punainen” on abstrakti termi, jossa tietty ominaisuus on vedetty irti konkreettisten olioiden monien ominaisuuksien joukosta. Sana ”pyöreä” on toinen abstrakti termi, joka on vetänyt irti aivan eri ominaisuuden kuin ”punainen”. Abstrakti käsite ”pyöreä” on muodostettu hitsaamalla yhteen monissa eri olioissa havaittava piirre (pinnan pyöreys) yhteen tietyn merkitsijöiden joukon kanssa (p-y-ö-r-e-ä, r-o-u-n-d, r-u-n-d). Nyt merkitsijän avulla voidaan kätevästi ajatella abstraktisti pyöreyttä, punaisuutta, painavuutta, vaaleutta tms. ominaisuutta ilman että täytyisi ajatella jotakin tiettyä kappaletta. Ilman merkitsijöiden apua olisimme tuomittuja ajattelemaan aina joitakin konkreetteja maailman olioita. Sanat ovat abstrakteja kuten jo edellä on tuotu esiin. Niiden avulla voidaan hyvin valikoidusti suunnata huomio maailman joihinkin puoliin ja samalla estää huomion kiinnittyminen eräisiin toisiin puoliin.

Abstrakti
Abstrakti



Ilman merkitsijöiden apua ei mitenkään pystyttäisi pitämään mielessä kurinalaisesti tiettyä erityistä abstraktia puolta, jota ollaan hakemassa. Merkitsijöiden käyttöön lopulta pohjautuu sekin, että ihminen voi aktivoida mielessään tahdonvaraisesti sellaisiakin asioita, jotka eivät juuri nyt ole lähipiirissä empiirisesti ja aistimellisesti havaittavissa. Me voimme ”käskeä” mieleemme ilmaantumaan ei-läsnäolevia asioita ja tilanteita. Eläimet sen sijaan ovat paljolti välittömästi annetun tilanteen aiheuttamien mieleenjohtumien armoilla. Toki ihmiselläkin toimii vapaa assosiatiivinen mieleen juolahtaminen.

Saussuren mukaan merkitsijät saavat identiteettinsä suhteessa järjestelmän toisiin merkitsijöihin eli erottautumalla toinen toisistaan: ”koti”, ”roti”, ”soti”, ”poti”, ”potti” jne. Yksittäisellä merkitsijällä ei ole itsenäistä ja riippumatonta identiteettiä, vaan se saa identiteettinsä negatiivisesti siitä, mitä se ei ole. Samaa ajatusta Saussure soveltaa myös merkittyihin eli siihen käsitteelliseen puoleen johon merkitsijät yhdistyvät. Eli käsite A on yhtä kuin ei-B, ei-C, ei-D jne. Esimerkiksi ”poika” on ei-tyttö, ei-nainen mutta myös ei-mies ja ei-eläin.

Kielellinen ajattelu on kuitenkin luonteeltaan yhteiskunnallista: ihmiset syntyvät jonkin kieliyhteisön keskelle, jossa he omaksuvat tuossa yhteisössä käytetyt erilaiset tavat viitata maailmaan tai tehdä siinä erotteluja. Erilaisissa käytännöllisissä tavoissa kohdata maailmaa tuotetaan eri tavoin kohteeseen viittaavia käsitteitä, samoin eri tilanteissa syntyy omanlaistaan kieltä. Näistä erilaisista kielimuodosteista voidaan puhua diskursseina (näistä lisää tämän luennon kohdassa 3.3.). Esimerkiksi lääketieteellisessä käytännössä tuotetussa diskurssissa tapa viitata sukupuolielimiin on kovasti toisenlainen kuin sanokaamme katukielen viittaukset samaan kohteeseen.

Merkitsijä ja merkitty kognitiivisesti selitettynä

Kognitiopsykologi Ulric Neisser on todennut, että kun pieni lapsi kuulee jatkuvasti jonkin olennon yhteydessä toistuvan sanan ”koira”, hän alkaa pitää tätä sanaa tuohon olioon erottamattomasti kuuluvana luontaisena ominaisuutena. Pienet lapset hämmentyvät jos heille ehdotetaan, että asioilla voisi olla aivan toisetkin nimet olion silti muuttumatta toiseksi. Vasta vanhempana ajattelukyky on kehittynyt niin pitkälle, että kohteita voidaan kuvitella muunkin nimisiksi kuin mitä ne sattuvat olemaan. Aikuisenakin abstraktien asioiden ajatteleminen on merkitsijöistä riippuvaista.

Koiran skeeman aktivoituminen aktivoi myös sen sanan joka tähän skeemaan liittyy: kun nähdään koira on myös asiaankuuluva sana ladattu valmiuteen. Aktivoituminen toimii myös toisinpäin: kun kuulemme sanan ”koira” latautuu valmiuteen koiran skeema mm. visuaalisine piirteineen. Näin tulkiten saussurelainen "merkitty" (mielikuva, idea, käsite) voisikin siis olla kognitiivinen skeema. Merkitsijä puolestaan olisi jokin äänneyhdistelmä tai esimerkiksi visuaalisten erojen kimppu (kuten kirjainyhdistelmä) joka on asettunut skeeman yhteyteen, sen osaksi. Eri merkitsijät ovat kytkeytyneet erilaisten maailman kohtaamisen tapojen kanssa yhteen, niin että tiettyjen sanojen lausuminen aktivoi erilaisen maailmasuhteen.

Viesti syntyy valinnoista

Kaiken merkityksen tuottamisen perustana on valinta tai oikeastaan valinnanvara (choice): mitä merkkejä tai elementtejä valitaan esityksessä läsnäolevaksi ja mitä jätetään pois. Missä vain on valinnanvaraa eri elementtien välillä, siellä voidaan tuottaa viestejä.

Ajatellaanpa metsässä luonnonvaraisesti kasvavaa puuta. Onko mielekästä kysyä: mitä puulla on tahdottu sanoa? Normaalissa mielessä tämä ei ole mielekästä, ellei sitten keskiajan hengellisen kulttuurin tapaan oleteta että kaikki mikä maailmassa tapahtuu on Jumalan tahtomaa. Siispä puukin metsässä kertoisi tämän mukaan jotakin Kaikkivaltiaan tarkoituksista, sille joka sitä eksegeetikkona vain osaa tulkita.

Istutetun puun kohdalla ja esimerkiksi puuta esittävän maalauksen kohdalla sen sijaan kysymys "mitä sillä on tahdottu sanoa?" on täysin mielekäs. Ihminen joka istutti puun, saattoi valita monenlaisista pensaista, puista ja monet eri paikat olivat istutukselle mahdollisia: siispä hän hyvinkin saattoi haluta kertoa jotakin itsestään istutuksella. Maalauksessa puolestaan on lukemattomia valinnan mahdollisuuksia: mikä puulaji, yksin vai ryhmässä, missä valaistuksessa, kesällä vai talvella, mistä kulmasta, millainen on tausta ja maanperän muoto jne. Kaikilla näillä valinnoilla voidaan viestiä jotakin, tuottaa merkitystä.

Myös saussurelaisessa semiotiikassa valinnoilla on keskeinen asema merkityksen tuottamisessa. Tätä Saussuren semiotiikan piirrettä on kehitellyt erityisesti ranskalainen semiootikko Roland Barthes (1915–1980).

Saussurelaisessa semiotiikassa merkkien välillä voi vallita kahdenlaisia suhteita: paradigmaattisia ja syntagmaattisia suhteita. Paradigma viittaa valinnan avaruuteen, josta ilmaisu voidaan poimia. Paradigman kaikilla yksiköillä täytyy olla jotakin yhteistä, joka tekee niistä ryhmän; samalla yksiköiden täytyy erottua jotenkin toisistaan. Paradigman muodostavat esim. lippalakki, pipo, lierihattu, knalli, silinteri, stetson, sombrero, sotilaan koppalakki, baskeri, pillerirasia, kukkahattu, hilkka jne. Vain yksi kerrallaan voidaan panna päähän; jos pannaan useampia, rikotaan kieliopin sääntöjä.

Kun yksikkö on valittu paradigmasta, se liitetään yhteen muiden yksiköiden kanssa koosteeksi eli syntagmaksi. Virke on sanoista valittu syntagma. Asukokonaisuus on hattujen, solmioiden, paitojen, takkien, housujen, sukkien, kenkien jne. paradigmoista valitsemalla tuotettu syntagma. Huoneen kalustus on syntagma. Ravintolan ruokalistan alku-, pää- ja jälkiruoat muodostavat paradigman, josta ruokailija valinnoillaan tuottaa syntagman.

Paradigma
Paradigma


Valintamyymälässä asiointi tarjoaa esimerkin valittavissa olevasta paradigmasta ja realisoituneiden valintojen koosteesta eli syntagmasta. Hyllyillä on olemassa useita vaihtoehtoja kustakin tuotteesta: lukuisia shampoita, useita olutlaatuja, monia makkaramerkkejä, laaja kirjo eri aikakausilehtiä. Kussakin tuotteessa tarjolla oleva valinnanvara muodostaa sen paradigman. Se taas, mitä kukin yksilö on eri paradigmoista ostoskärryynsä kerännyt muodostaa syntagman.

Joku on esimerkiksi valinnut oluiden paradigmasta Newcastle Brown Alen, makkaroiden paradigmasta kabanossia, lehtien paradigmasta Suomen kuvalehden jne. Joku toinen taas on valinnut Karjalaa, HK:n sinistä ja Seitsemän päivää -lehden. On selvää, että näillä valinnoilla kukin henkilö voi ilmaista identiteettiään eli sitä mikä hän on tai haluaa olla (sosiaalinen asema jne.). Nämä valinnat voivat olla viestintää itselle eli oman mielen aktivoimista jossakin suhteessa; ne ovat sitä myös muille, joiden mielessä toivotaan viriävän valintojen myötä suotuisa käsitys. Ei ole niin, että vain toisia pitäisi vakuuttaa jostakin; myös oma minä täytyy silloin tällöin saada vakuuttuneeksi vaikkapa siitä että olemme ”kunnon kansalaisia”.

Diskurssianalyysin lähtökohtia

Diskurssin käsitettä on käytetty hyvin kirjavasti. Sen voidaan katsoa perustuvan semiootikko Saussuren stukturaalikielitieteeseen. Tästä on kehittynyt strukturalistisia ja jälkistrukturalistisia kulttuuria ja kielenkäyttöä tutkivia suuntauksia. Diskurssin käsite on tullut tunnetuksi erityisesti jälkistrukturalistien, kuten Michel Foucault'n teksteistä. Saussuren semiotiikasta diskurssianalyysi on perinyt näkemyksen merkkijärjestelmästä, tuon järjestelmän pohjautumisesta eroihin ja järjestelmän yliyksilöllisestä, sosiaalisesti pakottavasta luonteesta. Silti pesäeroakin Saussuren suuntaan on tehty.

Saussuren kohdalla tuli esiin, että hän asennoituu varsin kantilaisesti. Tämä pätee aika yleisesti semiotiikkaan ja strukturalismiin. Ns. diskurssianalyysi tekee kuitenkin pesäeroa kantilaisiin lähtökohtiin ottamalla rakenteiden sijasta lähtökohdaksi toiminnan, inhimilliset käytännöt. Esimerkiksi kriittistä diskurssianalyysia edustava Norman Fairclough määrittelee diskurssin "yhteiskunnallisiksi käytännöiksi" (discourse as social praxis). Kielen ja merkkien käyttäminen on toimintaa, joka vaihtelee historiallisesti ja sosiaalisesti. (Fairclough 1997)

Diskurssianalyysin taustalla vaikuttaa mm. filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) myöhäisfilosofian käsite "kielipeli". Wittgenstein oli varhaisfilosofiansa kehitettyään vetäytynyt kotimaahansa Itävaltaan ala-asteen opettajaksi. Hän katseli välitunnilla lasten leikkejä ja sai siitä oivalluksen, että kielihän on eräänlaista peliä. Pelin vaihtuessa toimintamuoto vaihtuu. Vastaavasti kielipelin vaihtuminen merkitsee toisenlaisen toiminnan aloittamista. Wittgenstein ajatteli, että kielipelit kuuluvat tietynlaisiin elämänmuotoihin tai sosiaalisiin käytäntöihin. Muurarit esimerkiksi ovat kehittäneet omanlaisensa kielipelin, joka palvelee muuraamisen käytäntöä. Kun muurari murahtaa apulaiselleen "kivi" se tarkoittaa kokonaisen tiilen ojentamista hänelle, "puolikas" taas tiilen puolikasta jne. Kirurgin sanasto leikkauksessa on vielä monipuolisempi ja ainakin aluksi maallikolle käsittämätön. Mutta sivusta seuraava maallikkokin voi oppia kielipelin niin että hän osaa "pelata" sitä suvereenisti.

Saussuren semiotiikassa on yhtäältä institutionaalinen ja yhteiskunnallinen kielijärjestelmän (langue) taso ja sitten yksilöiden yksittäiset puhunnat (parole), jotka perustuvat kielijärjestelmän käyttöön. Kielijärjestelmä on esimerkiksi suomen kielen rakenne, joka on yliyksilöllinen sosiaalinen instituutio. Saussure katsoi merkkitieteen kohteeksi kelpaavan vain kielijärjestelmän, ihmisten kielen käyttö eli puhunnat eivät häntä kiinnostaneet. Kielijärjestelmä on erottelujen järjestelmä, se on tapa pilkkoa maailma merkitseviin yksiköihin.

Diskurssin käsite romuttaa saussurelaisen erottelun yhteen suureen järkkymättömään kielijärjestelmään ja alati muuntelevaan yksilölliseen puheeseen. Diskurssin sijoittuu kielijärjestelmän ja puhunnan välimaastoon. Diskursseja on kielessä paljon, ne muuntuvat, kehittyvät, kukoistavat ja kuolevat poiskin. Diskurssit elävät käyttötavoissa, jotka voivat olla hyvinkin vakiintuneita sosiaalisia instituutioita. Toisaalta käyttötapaa voidaan muuttaa milloin tahansa ja niin vakiintuukin uudenlainen käytäntö. Ihmiset sukkuloivat arkielämässään monien diskurssien välillä – diskurssi voi vaihtua aivan lennosta, melkein kesken lausetta: samalla uudenlaiset pelinsäännöt astuvat voimaan. Diskurssi on kuitenkin erottelujen järjestelmä, se on kehitetty tietynlaisen maailman kohtaamisen tarpeisiin aivan kuten eskimoiden lumen laatuja koskevat erottelut. Eri käytännöissä tarvitaan erilaisia tapoja erotella asioita maailmassa.

Diskurssin käsitekin on eräällä tavalla perusviritykseltään kantilainen tai transsendentaalinen. Tajunta tai tietoisuus ei ole suvereeni herra talossaan, vaan diskurssit määräävät, miten asioista ajatellaan, koskapa ajattelu tapahtuu diskurssien tarjoamalla välineistöllä. On esitetty äärimmäisiä kantoja, joiden mukaan ihmisellä ei ole mitään päätösvaltaa asioissaan, vaan hän on kuin sätkynukke joka tanssii kulttuuristen ohjelmien määräämällä tavalla. Lévi-Strauss totesi aikoinaan myyteistä tähän tapaan: emme me puhu myyttejä, vaan myytit puhuvat meissä. Oikeampaa on kuitenkin sanoa, että me tuotamme diskursseja, mutta myös diskurssit tuottavat meitä.

Norman Fairclough on todennut, että kielenkäyttö:

Esittää (representoi) maailmaa jollakin tapaa (jossakin suhteessa) ja luo näin tieto- ja uskomusjärjestelmiä.

Luo tietynlaisia sosiaalisia identiteettejä (rooleja) tuottajalle, yleisölle, tekstin kohdehenkilöille.

Luo tietynlaisia sosiaalisia suhteita viestintään osallistuvien välille (onko esim. ohjelmassa esiintyvän asiantuntijan ja yleisön välillä epäsymmetrinen, alistava suhde?)

Valinta on keskeinen asia esittämisessä myös diskurssianalyytikko Faircloughin mukaan:

”Representoinnissa [esittämisessä] valitaan aina se, mitä kuvaukseen sisällytetään ja mitä jätetään pois, mikä asetetaan ensisijaiseksi ja mikä toissijaiseksi”. Esitysten kohdalla on syytä kysyä:

(a) Mikä on esitetyn vaihtoehdon yhteiskunnallinen alkuperä, mistä se tulee ja kuka sen esittää? (kenen tekemä representaatio se on?)
(b) mikä voisi motivoida tällaisen valinnan?
(c) mitä valinnasta seuraa, miten se vaikuttaa asianosaisten pyrkimyksiin?”

Ranskalaisen jälkistrukturalistin Michel Foucault'n tapaan voidaan korostaa diskursseissa vallan ulottuvuutta. Kussakin diskurssissa maailma määritellään jonkin tai joidenkuiden intressien mukaisesti. Siksi yksi diskurssi määrittelee maailman ehkä jotakin ihmisryhmää ja heidän käytäntöjään hyödyttävällä tavalla, mutta jonkin toisen ihmisryhmän kannalta hyvinkin epäsuotuisasti. Se, jonka diskurssi omaksutaan yleiseen käyttöön saa valtaa määritellä todellisuutta itselleen edullisella tavalla ehkä muiden etujen kustannuksella. Diskurssien käytöstä onkin olemassa jatkuvaa yhteiskunnallista kamppailua ja kädenvääntöä, valtataistelua.

Vielä sananen dekonstruktiosta. Filosofi Heidegger toteutti destruktioksi nimittämäänsä ohjelmaa ja myöhempi jälkistrukturalismiin liittyvä filosofi Jacques Derrida on puolestaan kehittänyt dekonstruktiivista menetelmää. Ihmiset rakentavat käsitteellisiä rakennelmia (konstruktioita), joilla on taipumus luonnollistua ja muuttua vankkumattomaksi itsestäänselvyydeksi. Ja kuitenkin kyseessä ovat ihmisten joihinkin tarpeisiin luomat rakennelmat, joiden kohdalla voidaan kysyä: onko niistä enemmän haittaa kuin hyötyä ajattelulle ja elämälle? Käsitejärjestelmät tai diskurssit ovat erottelujen järjestelmiä. Erityisesti tutkijat rakastavat erottelujen tekemistä: he vetävät milloin milläkin perusteella "rajan railona" kulkemaan keskelle todellisuutta. Siksi on hyödyllistä suhtautua dekonstruktiivisesti epäillen erotteluihin. Aina on syytä miettiä ovatko olemassaolevat erottelut turhanpäiväisiä ja jostain rajoittuneesta näkökulmasta tehtyjä. Pitäisikö niistä luopua vai pitäisikö niiden tilalle kehittää uusia, parempia erotteluja?

Retorinen näkökulma viestintään

Edellisessä luvussa mainittujen merkkien käyttöä tutkivien suuntausten lisäksi on syytä tuoda alustavasti esiin myös retoriikan tutkimus jota harrastettiin jo antiikin Kreikassa (retoriikasta laajemmin luennossa 6). Viime vuosina retoriikan tutkimus on tullut suosituksi ns. uuden retoriikan muodossa.

Retoriikka ei ole pelkkää "sanahelinää" tai kaunopuheisuutta. Se on tehokkaan viestinnän, esittämisen taitoa. Se on pyrkimystä antaa haluttu kuva yleisölle asioista, pyrkimystä saada ihmiset näkemään asiat halutussa valossa ja pyrkimystä saada ihmiset tekemään haluttuja asioita. Retoriikka on vakuuttamisen, suostuttelemisen tai vetoamisen taitoa, mutta se voidaan käsittää myös argumentaation tai perustelemisen taidoksi. Tietyssä mielessä retoriikka on pyrkimystä sosiaalisen todellisuuden tuottamiseksi: jos ihmiset saadaan ajattelemaan ja toimimaan halutulla tavalla, on retoriikka muuttunut todellisuudeksi.

Retoriikassa on kyse tavoitteellisesta viestinnällisestä toiminnasta erotuksena instrumentaalisesta toiminnasta. Jos kivi sulkee tieni minun täytyy ryhtyä fyysisiin ponnistuksiin (instrumentaalinen toiminta) poistaakseni tukkeen. Ei auta vaikka puhuisin mitä, kivi ei siitä liikahda. Mutta jos ihminen sulkee tien, niin silloin pystyn kenties puhumalla vakuuttamaan tai suostuttelemaan (viestinnällinen toiminta) hänet päästämään minut ohitseen.

Retoriikka vakuuttamisen taitona

Retoriikka voidaan nähdä monella tapaa. Klassinen näkemys retoriikasta on Aristoteleen näkemys retoriikasta yleisön vakuuttamisena jostakin tai suostuttelemisena uskomaan jotakin. Tässä on lähtökohtana se, että viestijä joutuu sovittautumaan yleisön vallitseviin näkemyksiin ja uskomuksiin, ja rakentamaan perustelunsa näistä käsin.

Jos yleisö jo valmiiksi uskoo sen mitä reettorilla (viestijällä) on esitettävänä, niin viestijän tarvitsee vain vedota olemassaoleviin uskomuksiin. Mutta jos yleisö ei usko viestijän esitystä, silloin tämän ryhdyttävä perustelemaan väitteitään eli esittämään argumentteja sen puolesta.

”Mitä argumentaatiolla tarkoitetaan? Lyhyesti sanottuna argumentti antaa perusteluja uskoa jokin väite tai luopua uskomasta johonkin väitteeseen. Se, mitä perustellaan, on johtopäätös tai teesi, ja se, minkä avulla perustellaan, on argumentti, peruste tai perustelu. Perustelujen on tietysti ensi alkuun oltava uskottavampia kuin itse perusteltava väite, muutenhan niillä ei olisi voimaa nostaa johtopäätöksen uskottavuutta.” (Kakkuri-Knuuttila 1991, 15).

Käytännössä tapahtuu usein niin, että asia johdetaan yleisön jo uskomista ja kannattamista "hyvistä" asioista. Vakuuttamisessa ei lähtökohtana ole se, mitä viestijä uskoo ja mitkä hänen premissinsä ovat, vaan se mitä yleisö uskoo ja mitkä sen premissit ovat. Viestijän on saatava viestinsä sopimaan vastaanottajan premisseihin, uskomuksiin, arvomaailmaan, mikäli hän aikoo saada sen hyväksytyksi.

Retoriikka yleisön tuottamisena

Retoriikka voidaan nähdä myös yleisön tietynlaiseksi tuottamisena. Tämä mahdollisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat todellistuneet maailmaan hyvin monissa suhteissa. Reettorilla on näin ollen valinnanvaraa sen suhteen mihin ihmisten puoleen hän vetoaa tai missä suhteessa hän heihin vetoaa. Tämä vetoaminen aktualisoi mahdollisuuksien avaruudesta joitakin suhteutumisen tapoja, tuottaa ihmiset tietynlaisiksi.

Puhuja voi siis valita yleisön identiteettien konkreetista moneudesta jonkun puolen (suhteen) johon hän vetoaa. Samaakin henkilöä voidaan puhutella isänä, miehenä, veronmaksajana, autoilijana, asiakkaana, kaupunkilaisena, suomalaisena jne.

Amerikkalainen retoriikan tutkija Kenneth Burke (1897-1994) on esittänyt että identifikaatio, samastumisen tuottaminen, on retoriikassa perustavaa. Kun henkilö saadaan samastumaan tarjottuun identiteettiin (esim. mies) niin silloin hän tarkastelee maailmaa eri tavoin kuin ollessaan samastuneena suomalaisen identiteettiin.

Retoriikka esittää maailman tietystä perspektiivistä

Retoriikka on myös aspektien tai perspektiivien taidetta. Kuten muistetaan, jokainen sana on yksipuolinen ja jossakin suhteessa kohteita määrittävä. Retorinen taito olisikin tämän mukaan kykyä esittää, määritellä ja merkityksellistää maailmaa halutussa suhteessa, tietyltä puoleltaan. Sanat ja muut merkit pyrkivät aktivoimaan subjektissa jonkin suhteutumisen tavan, samalla kun muut suhteutumisen tavat deaktivoituvat.

Voitaisiinkin sanoa, että retoriikka on pyrkimystä erilaisia merkki-ilmaisuja esitykseen valitsemalla aktivoida kuulijat jossakin suhteessa ja esittää asiat joltakin halutulta puoleltaan, näyttää ne halutussa valossa. Taitava viestijä pystyy retoriikallaan näyttämään asiat hyvinkin edullisessa valossa tai sitten hän voi halutessaan "mustamaalata" asian hyvinkin synkin värein.

Puhuja voi yleisössä vallitsevasta uskomus- ja arvoperustasta valita erilaisia vetoamisen perusteita (esim. terveellisyyteen vs. maukkauteen vetoaminen). Esimerkiksi meijerivoin retoriikka on rakennettu useinkin maukkauden lähtökohdasta, kun sen sijaan kasvismargariinien retoriikka on voitu rakentaa terveellisyyden perustalle
Lisää retoriikan tutkimuksesta osiossa Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa.

Tehtäviä

Jokainen sana valottaa kohdettaan eri suhteessa. Synonyymit ovat sanoja, jotka viittaavat samaan kohteeseen maailmassa, mutta ne esittävät kohteensa hyvinkin erilaisessa valossa. Yrjö Kivimiehen Synonyymisanastossa (Otava 1980) sanalle "nainen" annetaan mm. seuraavia vaihtoehtoja: vaimo, emäntä, puoliso, rouva, akka, eukko, muori, mummo, ämmä, ykslahkeinen, heikompi astia, kauniin sukupuolen edustaja, eeva, sulotar, tupakarhu, mökkihirmu jne. Selitä millaisena kukin näistä sanoista kuvaa kohteensa.

Mieti minkälaisia käsitteitä lääkäreillä on käytössään kun he puhuvat ihmisruumiin osista ja toiminnoista toisilleen? Miksi puhekielen sanat kuten "maha", "pippeli" tai "ihra" eivät sovellu lääkäreiden kielenkäyttöön?

Semioottisia syntagman ja paradigman käsitteitä kuvattiin tekstissä valintamyymälän esimerkin avulla. Tehtäväsi on nyt kuvitella kaksi mahdollisimman erilaista (esim. nuori-vanha, rikas-köyhä, nainen-mies) ihmistä, jotka viestivät asioita itsestään kokoamalla valintamyymälässä syntagmaa (kokoelmaa) koriinsa. Kummankin henkilön kohdalla käytä viiden eri tuoteryhmän paradigmoja valintojen kohteena (vaikkapa maidot, oluet, kahvit, lehdet, hedelmät, karamellit, makkarat tms.)

Retoriikka on mm. perustelun taitoa. Tehtäväsi on laatia kaksi retorista esitystä, joista toinen perustelee miksi turkistarhaus on ehdottomasti lopetettava ja toinen taas pyrkii vakuuttamaan meidät siitä, että turkistarhaus on täysin oikeutettua toimintaa.

Kirjallisuutta

Airola, Anu, Heikki J. Koskinen ja Veera Mustonen, toim. (2000). Merkillinen merkitys. Helsinki: Gaudeamus.

Barthes, Roland (1990). Elements of Semiology. New York: The Noonday Press.

Fairclough, Norman (1997). Miten media puhuu. Tampere: Vastapaino.

Fiske, John (1992) Merkkien kieli. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, Arja (1993). Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.

Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (1991). Puhetaito. Mitä mestaripuhujan tulee tietää. Helsinki: Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja D-140.

Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (toim.) (1998) Argumentti ja kritiikki : lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Helsinki : Gaudeamus.

Kuusamo, Altti (1990). Kuvien edessä. Esseitä kuvan semiotiikasta. Helsinki: Gaudeamus.

Lotman, Juri (1989). Merkkien maailma. Kirjoitelmia semiotiikasta. Helsinki: SN-kirjat.

Perelman, Chaim (1996). Retoriikan valtakunta. Tampere: Vastapaino.

Palonen, Kari & Hilkka Summa, toim. (1996). Pelkkää retoriikkaa. Tampere: Vastapaino.

Tarasti, Eero (1990). Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus.

Veivo, Harri ja Tomi Huttunen (1999). Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita.

4. Viestinnän fyysinen perusta ja viestintäteknologia

Tiivistelmä

Tässä osiossa perehdytään viestinnän fyysisiin, materiaalisiin ehtoihin sekä viestinnän teknologiseen perustaan. Kuten ensimmäisen luennon virta -esimerkistä muistetaan, tarvitaan viestinnälle jokin väliaine tai välittäjä. Tässä esimerkissä viestintäteknologia on taitoa käsitellä virtaa ja tukkeja niin, että niillä voi välittää viestejä. Virta tukkeineen muodostaa jonkinlaisen median, viestinnän välineen. Media asettaa myös omat rajansa viestinnälle: virtaa esimerkiksi ei voi käyttää kahdensuuntaiseen viestintään.

Media viestinnän välineenä ja välittäjänä -osiossa selvitellään mitä käsite media oikein tarkoittaa. Mediumi ja sen monikkomuoto media viittaavat johonkin välittävään tekijään. Välityksen ei tarvitse olla neutraalia ja passiivista, vaan välittäjä voi toimia hyvinkin aktiivisena suodattimena ja esitysten muokkaajana. Medialla on sekä yhteiskunnallisen käytännön puolensa että materiaalinen puolensa.

Mediumit aistien jatkeina -osiossa lähdetään siitä ajatuksesta, että alkuperäisin viestinnän välineemme on oma kehomme. Kielellä, käsillä, kasvojenilmeillä tuotetaan viestejä. Silmillä ja korvilla vastaanotetaan viestejä. Jaloilla viestinviejä ylittää välimatkat. Viestinnän välineitä ja teknologioita voidaan ajatella kehomme jatkeiksi. Televisio ikäänkuin ulottaa silmämme maapallon toiselle puolelle tai saa vihaisen ilmeemme näkymään kaikkialla maailmassa.

Osiossa Erilaisia tapoja hahmottaa teknologian kehitystä tuodaan esiin, että historia voidaan nähdä kovin eri tavoin. Historiassa voidaan nähdä teknisten keksintöjen aikaansaamia mullistuksia tai sitten historia voidaan käsitää paremminkin jatkumoksi. Historia voidaan pilkkoa jaksoihin monilla tavoin. Historia voidaan nähdä edistymisenä aina vain kohti parempaa tai sitten rappiona, taantumisena. Teknisen kehityksen pohjalta voidaan maalata auvoisen ihanteellisia tulevaisuudenkuvia tai sitten synkkiä kauhukuvia.

Osiossa Määrääkö teknologia yhteiskunnan kehitystä? paneudutaan hyvin yleiseen ajattelutapaan, jonka mukaan teknologia yksin määrää millaiseksi maailma ja yhteiskunnat muuttuvat. Tätä sanotaan teknologiseksi determinismiksi. Näkemystä kritisoidaan monin tavoin ja tullaan siihen, että teknologia on yksi kehitykseen vaikuttava tekijä muiden mukana. Teknologia ja yhteiskunnalliset käytännöt ovat jatkuvassa kahdensuuntaisessa vuorovaikutuksessa ja historia muotoutuu tässä. Esitetään kuitenkin, että kullakin teknologialla on omanlaisensa vinouma (bias), taipumus suosia ja korostaa jotakin.

Media viestinnän välineenä ja välittäjänä

Latinan kielessä medium on merkinnyt keskimmäistä ja välissä olevaa (vrt. vaatteiden koot small, medium ja large). Englannin kielessä medium on tarkoittanut 1600-luvulta alkaen "väliin tulevaa tai välittävää tahoa tai substanssia" ja 1700-luvulla puhuttiin jo sujuvasti sanomalehdistä mediumina, joka välittää tietoja vaikkapa kaukaisista maista tai parlamentista. Ihmiset eivät ole välittömästi paikalla seuraamassa puhetta tai tapahtumia, vaan seuraavat niitä välillisesti lehden kautta. Viimeistään 1920-luvulla alettiin käyttää sanontaa "mass medium" sellaisista joukkoviestinnän välineistä kuin sanomalehdet, radio ja sittemmin myös televisiosta. On syytä huomata, että medium on sanan yksikkömuoto ja media sen monikollinen muoto. Kun suomessa sanotaan "mediat", niin itse asiassa käytetään kaksinkertaista monikkoa. Kielitoimisto kuitenkin hyväksyy nykyään myös tällaisen kielenkäytön.

Mediakultuurin tutkija Mikko Lehtonen määrittelee sanoja medium ja media seuraavasti:

" ’Mediumin’ käsitteessä kolme merkitystä on sulautunut toisiinsa. Ensimmäinen näistä on ’medium’ väliin tulevana tai välittävänä tahona tai aineena. Toinen merkityksistä on tietoisen tekninen, kuten puhuttaessa äänen tai kuvan tallentamisesta erillisinä ’mediumeina’. Kolmas merkitys liittyy markkinointiin. Siinä sanomalehti tai radio- tai televisiokanava nähdään jonkin muun – kuten mainonnan – mediumiksi. Käytössä ovat sekä yksiköllinen ’medium’ että kieliopillisesti monikollinen ’media’. Yksiköllisessä ’mediumissa’ painottuu kunkin mediumin erityisyys. Yksikkö korostaa mediumien välisiä eroja. Monikko ’media’ viittaa eri mediumien välisiin yhtäläisyyksiin ja vuorovaikutussuhteisiin."
- Mikko Lehtosen artikkeli kokonaisuudessaan Mediakulttuuriyhdistys m-cult ry:n sivuilta

Mediumin sijaan suomessa on käytetty myös viestin -sanaa. Osmo A. Wiio (1994) määrittelee, että viestin on viestintään käytetty väline; väline jolla sanomia siirretään lähettäjältä vastaanottajalle. Huomataan, että tämä määritelmä on viestinnän siirtomallin mukainen ja se on luonteeltaan tekninen.

Johan Förnäs (1998) on puolestaan todennut, että media voidaan määritellä laajasti tai suppeammasti. Laajimman määritelmän mukaan mediaa on kaikki se, mikä toimii välittäjänä ihmisten kesken, mukaanlukien jopa raha ja liikennevälineet. Suppeammin määritellen mukaan luetaan vain kulttuurinen tai symbolinen viestintä ja media tarkoittaa silloin teknisiä järjestelmiä, jotka korvaavat ihmisten välisen suoran vuorovaikutuksen. Förnäs kuitenkin huomauttaa, että medioituneen ja suoran viestinnän raja on hämärä, koska kasvokkainenkin viestintä tapahtuu aina materiaalisen kanavan välityksellä ääni- tai valoaaltoina.

Hyödyllisintä lienee ajatella, että pelkkä fyysinen yhteydenpidon mahdollisuus ei oikeuta puhumaan mediumista vaan paremminkin kanavasta. Jos sen sijaan on olemassa tuota kanavaa hyödyntävä sosiaalinen viestinnän instituutio (laitos), voidaan puhua mediumista. Postilaitos esimerkiksi on tietty sosiaalinen järjestely, joka on säännönmukaisesti on toimittanut välimatkojen yli kirjeitä ja paketteja perille hevosta, junaa, autoa, lentokonetta käyttäen.

Mediasta puhuttaessa tarkoitetaan usein joukkoviestinnän mediaorganisaatioita, joissa on esimerkiksi liiketaloudellinen, teknologinen ja journalistinen puolensa. Journalismi on vain eräs käytäntö mediatalojen sisällä. Kaikissa mediataloissa ei harjoiteta journalismia ollenkaan, vaan tuotetaan esimerkiksi viihdettä. Joukkoviestinnän organisaatiot ovat selkeästi instituutioita, enemmän tai vähemmän vakiintuneita sosiaalisia järjestelyjä.

Pidettäessä mediaa "välittävänä tahona" on syytä pitää mielessä, että välittäminen ei välttämättä ole neutraalia, passiivista siirtämistä paikasta toiseen. Jo teknisessä mielessä mediumit ovat eräänlaisia metaforia, jotka ovat taipuvat helposti esittämään joitakin puolia maailmasta ja mutta vain huonosti eräitä toisia puolia (Neil Postman 1985). Ja kun tarkastellaan joukkoviestintää merkityksen tuottamisena, huomataan että mediaesitykset koostuvat lukemattomista valinnoista, joista jokainen voi vaikuttaa siihen millaisena kohde tulee esitetyksi. Media on siis aktiivinen merkityksen tuottaja eikä vain passiivinen välittäjä.

Mikko Lehtonen katsoo, että on hyödyllistä nähdä ’medium’ ja ’media’ aina tietyssä kulttuurissa (kontekstissa) sijaitsevaksi välittäväksi toiminnaksi. Lehtonen viittaa Fornäsiin, jonka mukaan kaikki välittävät käytänteet ovat aina kahtalaisia: ne ovat sekä materiaalista että symbolista (ja niin muodoin myös sosiaalista) toimintaa. Niinpä Lehtosen mukaan kaikessa tähän toimintaan kohdistuvassa käsitteellistämisessä on kyettävä tarttumaan samanaikaisesti kumpaankin näistä puolista, sekä symboliseen että materiaaliseen puoleen.
Mediumeissa on hyvä nähdä ontologisia tasoja. Kaiken perustana on materiaalinen ja tekninen taso. Nämä tarjoavat edellytykset ja mahdollisuudet, joista sosiaalisella tasolla otetaan eri syistä käyttöön joitakin viestinnän tapoja.

Jatkossa viestintää tarkastellaan materiaalisesta perustasta lähtien.

Mediumit aistien jatkeina

Kanadalaissyntyinen viestintäteoreetikko Marshall McLuhan (1911–1980) on kirjassaan "Ihmisen uudet ulottuvuudet" (suomeksi 1984, alkuteos 1964) esittänyt, että mediumit ovat aistiemme jatkeita tai laajentumia (the extensions of man). Normaalisti olemme kytkeytyneenä tai suhteessa maailmaan viiden aistimme välityksellä: kuulo-, tunto-, haju-, maku- ja näköaisti. Radio on kuuloaistin jatke, jolla voimme kuulla ja tulla kuulluksi maapallon toisella puolella saakka. Televisiokamera taas on kuin silmämme vaikkapa Bagdadilaisen hotellin katolla Persianlahden sodan aikana: syntyy illuusio, että olemme itse paikan päällä katsomassa tapahtumia.

Ihmiselle yleensäkin on tyypillistä työkalujen ja apuvälineiden kehittäminen luonnollista varustustamme parantamaan. Metsästäjän nuoli tavoittaa saaliin paljon kauempaa kuin mitä paljain käsin olisi mahdollista. Sahalla puu katkeaa helposti, mutta ilman työkaluja puuta on vaikea saada poikki. Porakone tekee armotta reiän kiveenkin, vaikka kynsin ja hampain emme pysty kuin hädin tuskin naarmuttamaan kiven pintaa. Silmälasit, kaukoputki ja mikroskooppi ovat apuvälineitä, jotka parantavat ihmisen näkökykyä.

Samaan tapaan viestimet ovat aistien ja ylipäänsäkin ihmiskehon jatkeita, työkaluja tai apuneuvoja. Viestiyhteydet ovat myös ihmisen hermoston jatke. McLuhan sai vaikutteita katoliselta filosofi Pierre Teilhard de Chardinilta, joka näki, että sähköinen verkosto on keskushermostomme laajentuma. Sormenpäästä tulee tuntohermoa myöten aivoihin tieto pistävästä esineestä ja pikaisen informaation käsittelyn jälkeen lähtee liikehermoa myöten käsky siirtää kättä. Aivan vastaavasti lähetit toivat entisajan kuninkaan hoviin raportteja valtakunnan eri osista ja toisia lähettejä lähti viemään toimenpidekäskyä.

Viestimien avulla voi viestin lähettää ja vastaanottaa ylivertaisen kaukaa verrattuna viestintään ilman apuvälineitä. Näin viestimet ovat tilallisen ulottuvuutemme laajentajia, erityisesti uudet sähköiset viestimet ovat tehneet etäisyydet viestinnällisesti merkityksettömiksi. Kännykkäpuhelu Kanarian saarilta voi kuulostaa kuin viereisestä huoneesta puhutulta. Viestimet ovat kehomme jatke myös ajallisen keston suhteen. Puhe häviää jälkiä jättämättä, mutta kirjoitus saattaa kestää tuhansia vuosia; ääni- ja kuvatallenteetkin ovat varsin pitkäikäisiä.

Korvan ja suun jatkeet

Oma kehomme on alkuperäinen viestintämme väline. Kurkunpään äänihuulilla panemme ilman kaasumolekyylit värähtelemään, jotka puolestaan sysäävät seuraavat molekyylit värähtelemään ja nämä taas siirtävät vaikutuksen eteenpäin. Samaan tapaan ketjureaktio (aalto) etenee pystyyn asetettujen dominopalikoiden jonossa: ensimmäinen kaataa toisen jne. kunnes koko ketju on kaatunut.

Äänihuulten ohella äänen lähteenä voi toimia mikä tahansa värähtelevä pinta, vaikkapa kireä jousen jänne. Värähtelevän äänilähteen värähtely aiheuttaa ilmassa pieniä paineenvaihteluja, väliaineen tihentymiä ja harventumia, jotka etenevät pallopinnan tavoin kaikkiin suuntiin. Mitä tiheämpää väliaine on, sitä nopeammin ääniaalto etenee. Tyhjiössä molekyylejä niin harvassa ettei ääni ei etene ollenkaan. Ilmassa molekyylejä on harvassa, joten ääni kulkee vain n. 340 metriä sekunnissa, kun se etenee vedessä 1450 m/s ja teräksessä yli 5000 m/s. Ääniaalto on liike-energiaa jonka voima hupenee aallon edetessä. Sopivat pehmeät akustiset materiaalit (äänieristeet) kuluttavat tehokkaasti äänen energiaa ja vaimentavat sen. Kovat tasopinnat sen sijaan heijastavat ääntä.

Äänen nopeus ilmassa, 340 m/s (eli 1100 km/tunnissa), on hyvä vauhti, sillä nopeinkaan petoeläin ei juokse niin lujaa. Varoitushuudon jälkeen pedon mahdollisuus yllätyshyökkäykseen on pilattu kolmessa sekunnissa kilometrin verran kaikkiin ilmansuuntiin. Varoitusäänien päästäminen on eläinkunnassa ikivanhaa ja viestinnällä on ollut merkitystä evoluution kannalta: tehokkaammat viestijät ovat pärjänneet luonnonvalinnassa paremmin kuin huonosti viestivät lajit ja yksilöt. Varsinaista puhekieltä on esiintynyt ihmislajilla 50 000-100 000 vuoden ajan.

Äänen kuuluvuuden piirissä olevien henkilöiden korvien tärykalvot värähtelevät ääniaaltojen tahtiin ja näin ääneen koodattu viesti tulee vastaanotetuksi. Kovin pitkälle eivät ihmisen äänivarat kuitenkaan kanna. Voimakkaatkaan äänet, kuten ukkosen jyrähtely, eivät kuulu kovin monen peninkulman päähän. Ääni ei kuulu siis kovin kauas, mutta sillä on omat vahvuutensa. Ääni leviää joka suuntaan kaikkialle ja kaikille näkemäesteistä piittaamatta; se kiertää kulman taaksekin. Ei olekaan sattuma, että läpipääsemättömässä sademetsässä kehitettiin viestinnän apuvälineeksi viidakkorumpu, joka kuuluu kylästä toiseen vaikka näkyvyys metsässä on olematon. Afrikkalaisten "puhuvien rumpujen" käyttäjät jäljittelivät puheen rytmiä sekä sävelkorkeuden vaihteluja. Kyseiset afrikkalaiset kielet perustuvat sävelkorkeuksien eroihin, joten soittimilla pystyy niitä jäljittelemään. Suotuisissa oloissa rummun ääni kantaa kymmeniä kilometrejä. Viesti leviää nopeasti joka suuntaan kun seuraavan kylän rummuttaja panee sen eteenpäin eli "jälleenlähettää" (engl. relay) viestin.

Eräänlaisia rumpuja osataan käyttää myös eläinmaailmassa. Tikka tiedottaa reviiristään kuivaa puunrunkoa pärryttämällä. Mutta nykyajan urbaani tikkakoiras on keksinyt vielä paremman keinon: se pärryttää katulyhdyn metallista kupua, josta lähtevä rämäkkä ääni on todella vaikuttava ja kuuluu kauas. Moinen ääni on ilmeisesti omiaan masentamaan muita koiraita ja antaa suotuisan käsityksen nakuttajan mieskunnosta naaraille.

Ihmisääntä on vahvistettu monenlaisilla puhe- ja kuulotorvilla. Kauas kuuluvia ääniä ovat päästäneet paimenten paimentorvet ja mahtavat alppitorvet. Kirkonkellojen ääni kantaa kauas, joten niitä on käytetty antamaan hälytys. Kirkonkellojen lyönteihin on ollut tapana koodata esimerkiksi kuolinuutisia: mies vai nainen on kuollut ja minkä ikäisenä. Kirkko oli muutenkin entisajan joukkotiedotuksen päälähde. Ruotsi-Suomessa ja Suomen suuriruhtinaskunnassa seurakunnan pappi luki myös valtiolliset tiedotteet kirkkokansalle vielä 1800-luvulla.

1800-luvun lopulla korvan jatkeeksi kehitettiin sähkön käyttöön perustuva puhelin, jonka lähettäjäpäässä mikrofoni muuttaa ilmanpaineen vaihtelun sähkövirran vaihteluksi ja vastaanottajapään kaiuttimessa sähkövirran takaisin ilmanpaineen vaihteluiksi. 1900-luvun alussa syntyi radio ja myöhemmin ääntä tallentava magnetofoni, nauhuri. Myös 1900-luvun alun radiosähkötys on kuuloon perustuvaa, alkuperäinen 1840-luvun kaapelilennätin taas piirtää silmin nähtävää jälkeä. Äänielokuvat otettiin käyttöön 1920-luvulla. Nykyään ääntä voidaan tallentaa CD-levyille tai siirtää äänitiedostoina Internetin kautta.

Kuuleminen on oikeastaan erikoistunutta tuntoaistimusta. Varsinainen tuntoaisti toimii sekin viestinnässä, tästä esimerkkinä on sormin tunnusteltava sokeain pistekirjoitus. Toisen ihmisen koskettaminen on osa viestintää. On olemassa tarkkoja kulttuurisia sopivaisuussääntöjä, siitä mitä aluetta ihmisessä sopii koskettaa.

Monilla eläimillä hajuaisti ja hajuviestintä on keskeisessä osassa. Hajuaisti on kemiallinen kaukoaisti, jolla eläimet saavat kilometrien päästä informaatio ravinnosta, vaarasta ja sukupuolikumppaneista. Ihmisen hajuaisti on heikko, mutta silti hajuviestinnällä on oma, usein tiedostamatta jäävä vaikutuksensa. Esimerkkinä vaikkapa hajuvedet, joilla viestitään vaikkapa naiseudesta ja mieheydestä. Hajuaistista on miltei välitön yhteys aivojen tunnekeskuksiin, joten hajut vaikuttavat suoraan tunteisiin. On tehty kokeiluja, joissa elokuvateatteriyleisö voi elokuvan aikana haistella kuvaan liittyviä tuoksuja.

Makuaistia voisi sitäkin tietysti käyttää viestien välittämiseen ja merkitysten tuottamiseen. Näin tapahtuukin ruokien ja juomien kulttuurissa. Ilmaisussa "hänellä on hyvä maku" ruokiin ja juomiin liittyvä erottelutietoisuus on metaforisesti laajennettu esim. musiikin, vaatteiden jne. alueelle.

Silmän jatkeet

"Silmä on auringon kuva", sanoi runoilija ja luonnontutkija Goethe. Tämä tarkoittaa sitä, että silmä on biologinen laite, joka on syntynyt hyödyntämään tällä planeetalla ylenpalttisesti tarjolla olevaa osaa auringon säteilyenergiasta. Valtaosa auringon maahan tulevasta säteilyenergiasta saapuu sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksilla 400-700 nanometriä, minkä pystymme aistimaan näkyvänä valona silmillämme. Ihmistekoiset kameralaitteet jäljittelevät rakenteessaan silmää ja siksi ne pystyvät luomaan silmin havaittavia optisia kuvia.

Näkyvän valon ohella myös näkyvää valoa aallonpituudeltaan hieman lyhyempi ultravioletti säteily ja aallonpituudeltaan pitempi infrapunasäteily taittuvat linsseissä muodostaen kuvan, sitä vastoin pisimmät ja lyhyimmät aallonpituudet eivät ole silmän kaltaisilla laitteilla optisesti käsiteltävissä. Pitkät radioaallot eivät soveltuisi yksityiskohtaisen kuvan saamiseen maailmasta: vain talonkokoiset esineet saataisiin erottumaan ympäristöstä: ei näin "harvalla haravalla" maailmassa menestyttäisi. Hyvin lyhyet aallot (kuten röntgen) puolestaan läpäisevät kohteita ja ovat sitä paitsi radioaktiivisina vaarallisia terveydelle.

Muun sähkömagneettisen säteilyn tapaan valo etenee n. 300 000 kilometriä sekunnissa, myös tyhjiössä. Kun salama välähtää, on siitä syntyvä valonsäteily silmissämme "heti", mutta äänen tulo kestää kauan. Valon ja äänen saapumisen erosta voidaan laskea etäisyys salaman lyöntipaikkaan.

Ihmislajin alkuvaiheisiin kuuluu siirtyminen sademetsistä avoimille savanneille, jossa pystyasentoon nousemalla saattoi nähdä kauas. Tämä ympäristö suosi paitsi pystyasentoa, myös näköaistia. Metsästäessään yhdessä ihmisten oli hyödyllistä viittoa käsimerkein toisilleen kehotuksia ja tietoja, koska käsimerkit näkyivät kauas, eikä äänetön viittominen pelottanut saaliseläimiä pakosalle. Vielä tänäänkin sotilaat viittovat toisilleen merkkejä maastossa. Kasvojen ilmeet ja kehon eleet puolestaan ovat visuaalista viestintää, joka kertoo mm. toverin psyykkisestä tilasta: suhtautuuko hän vihamielisesti vaiko ystävällisesti?

Siellä missä näkyvyys on hyvä voidaan viestiä lipuilla, savumerkeillä ja valomerkeillä pitkien matkojen päähän. Viikinkien tehdessä ryöstöretkiään rauta-aikaisen Suomen rannikolla, viestittiin vihollisen saapumisesta ns. vainovalkeilla tai vainotulilla. Rannikolta sisämaahan ulottui korkeiden mäkien laelta toiselle näiden linnoitettujen varoitustuliasemien ketju. Jos kukin muinaislinna ja viestintäasema oli asianmukaisesti miehitetty, viesti kulki nopeasti satoja kilometrejä pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. (Välimatkat taittuvat huimalla valon nopeudella). Islantilainen runoilija ja historiankirjoittaja Snorri Sturluson 1200-luvulta on merkinnyt muistiin Olavi Pyhän saagan, jossa kerrotaan, kuinka tämän norjalaisen viikinkipäällikön ryöstöretki Suomeen epäonnistui juuri vainotulien tehokkaan käytön vuoksi. Jokia pitkin sisämaahan soutanut Olavi miehineen tapasi kaikkialla vain tyhjiä kyliä ja metsätaipaleilla sissien tappavat nuolet vihisivät heidän päälleen.

Lännenfilmeistä on tullut tutuksi, että Pohjois-Amerikan intiaanit viestivät toisilleen savumerkein. Vähemmän tunnettua on, että heidän vihollisensa Yhdysvaltain asevoimat, vilkuttivat viestejään suurilla peileillä yli preerian. Tällaista auringonvaloa käyttävää laitetta sanotaan heliografiksi. Keksintö on merkkitulien tapaan jo hyvin vanha, antiikin aikana käytetty keino. Kreikkalaiset sotalaivat lähettivät metallikilvillä signaaleja kaukaa mereltä maa-asemille ja saivat myös vastauksia. Visuaalisia viestimiä ovat myös semaforit, joissa lippuja tai muita kuvioita näyttämällä voidaan lähettää viestejä. 1700-luvun Ranskassa käytettiin semaforiasemien ketjuja, joita pitkin viesti kulki optisesti.

Visuaalista viestintää ovat myös kuvat, joita ihmiset ovat osanneet tehdä kymmenien tuhansien vuosien ajan. Esimerkiksi Lascauxin luolamaalaukset Ranskassa on määritelty 30 000 vuoden ikäisiksi. Kuvat viestivät jo sinänsäkin asioita, mutta kuvat toimivat myös kirjoitetun kielen pohjana (tästä lisää tuonnempana). Sanomalehdetkin käyttivät piirroksia kuvituksenaan aina 1910-luvulle saakka, jolloin 1800-luvun kuluessa kehitelty valokuvaus korvasi piirrokset.

Muista silmän jatkeista mainittakoon elokuva, joka kehitettiin valokuvauksen pohjalta 1800-luvun lopulla, värivalokuvauksen menetelmä esiteltiin 1906. Keksintönä televisio saatettiin esitellä jo 1900-luvun alkupuolella, mutta joukkoviestinnän välineeksi se vakiintui vasta 1950-luvulla USA:ssa ja 1960-luvulla Suomessa. Videonauhurit on esitelty 1950-luvulla. Mikrotietokoneet ja tietoverkot kehiteltiin 1970-luvulla, mutta ne vakiintuivat yleiseen käyttöön 1990-luvulla; nämä ovat tehokkaita myös silmän jatkeina. Nykyään kuka hyvänsä voi katsoa jatkuvasti päivittyvää satelliittikuvaa maapallosta Internetin kautta. Digitaalitelevisio otettiin Suomessa käyttöön v. 2001. Myös videokonferenssit ovat yleistymässä tekniikan kehittyessä.

Jalkojen jatkeet

Ihmisen liikkuminen paikasta toiseen mahdollistaa myös viestiliikenteen. Omilla jaloillaan henkilö voi kulkea toisen luo ja sanoa sanottavansa tai antaa kirjallisen viestin. Voidaan myös panna toinen henkilö kuljettamaan viestiä omasta puolestamme; tämä onkin ollut vallitsevaa viestinnän käytäntöä vuosituhansien ajan.

Edellä on jo esitelty monta viestintäjärjestelmää, jotka perustuvat jälleenlähettämiseen asemalta toiselle. Myös juoksevia sanansaattajia käytettiin tällä periaatteella, mistä on muistona tämän päivän viestijuoksu. Esimerkiksi hallitsija tai sotapäällikkö saattoi perustaa viestiasemia suhteellisen lyhyin määrämatkoin, joten kukin kuriiri saattoi juosta osuutensa kovalla vauhdilla. Tällaista viestijärjestelmää käytiin jo 4000 vuotta sitten Egyptissä.

Juoksijoita ei ole tarpeen käyttää siellä missä pääsee liikkumaan hevosellakin. Esimerkiksi 500-luvulla eKr. Persian kuningas Darius I Suuri järjesti laajaan valtakuntaansa postiasemia sellaisin välimatkoin, jonka hevonen jaksaa juosta täyttä laukkaa (n. 20 km). Asemalla oli odottamassa levänneitä hevosia ja ratsastajia, jotka lähtivät taas täydellä vauhdilla viemään viestiä eteenpäin. Normaalisti hevospelillä kulkien vauhti oli alle 30 kilometriä päivässä, mutta vaihtoasemien avulla postin vauhti nousi 350 kilometriin päivässä. Myös Rooman valtakunnassa oli tiuha postiasemaverkosto ja hyvät tietkin provinssien pääkaupunkeihin. Roomalaisella viestiasemalla oli 40 hevosta ja ratsastajaa. Tavallinen posti kulki eteenpäin vain päivisin, mutta pikaposti kiisi asemalta toiselle myös yöllä. Kiinassa 1200-luvulla käynyt tutkimusmatkailija Marco Polo kertoi, että sikäläisellä viestiasemalla saattoi olla jopa 400 hevosta ratsastajineen. Vielä niinkin myöhään kuin 1860-luvulla toimi USA:ssa Pony Express samalla periaatteella. Vaihtoasemat olivat 15 kilometrin välein, mutta yksi ratsastaja ratsasti 150 kilometriä. Matka itärannikolta länsirannikolle taittui kymmenessä päivässä.

Myös Ruotsi-Suomessa virkamiesten ja postin kulku oli hevoskyytien (ns. hollikyydit) ja vaihtoasemina toimivien kestikievareiden varassa. Tavallinen rahvas kuuli uutiset matkamiehiltä ja kierteleviltä kauppiailta. Trubaduurit lauloivat balladeja tapahtumista. Tällä tavoin saattoi kestää vuosikausia ennen kuin tieto suurista tapahtumista maailmalla tavoitti ihmiset. Julkaistiin myös ns. arkkiveisuja, jotka olivat irtoarkille painettuja, kaupiteltavia laulurunoja tapahtumista.

Maata pitkin kulkemista paljon nopeampaa ja helpompaa on kuitenkin vesireittien käyttö. Ylipäänsäkään vanhaan aikaan vesi ei erottanut ihmisiä, vaan oli eräänlainen valtatie joka yhdisti ihmiset toisiinsa. Esimerkiksi suurin osa Suomesta oli vielä 1700- ja 1800-luvulla sellaista korpien ja rämeiden viidakkoa, että järvet ja joet olivat ainoa järkevä liikkumisen reitti. Purjelaivat kiidättivät viestin antiikin maailmassa joutuisasti paikasta toiseen, samalla kulki rahtia ja matkustajiakin. Höyrylaivat korvasivat 1800-luvun alkupuolella purjelaivat.

Kirjekyyhkyjä on käytetty viestintään jo 2900 eKr. muinaisessa Egyptissä. Farao sai kotiin palaavilta laivoilta ennakkoviestin tärkeistä vieraista. Lähi-idän Mesopotamiassa 2300 eKr. viestinviejät kantoivat mukanaan kyyhkyä: jos he joutuivat hyökkäyksen kohteeksi, heidän oli määrä vapauttaa kyyhky. Kotilakkaansa palaavan kyyhkyn merkitys oli siis: viesti menetetty, lähettäkää uusi! Kyyhkyillä on loistava suunnistuskyky, joka toimii niin yöllä kuin päivälläkin. Kotilakastaan pois vietynä lintu löytää erehtymättä takaisin jopa 800 kilometrin päästä; linnun matkanopeus on 60–100 kilometriä tunnissa ja se osaa myös ravita itsensä matkan varrella.

Maailman suurin tietotoimisto Reuters, aloitti toimintansa 1840-luvulla kyyhkysiä käyttämällä. Samuel Morsen kehittämä sähkölennätin oli otettu käyttöön samaan aikaan, mutta sanomalehdet olivat epäluuloisia uutta keksintöä kohtaan ja hyväksyivät vuoteen 1858 saakka ainoastaan kyyhkyspostia tai lähetin tuomaa postia. Reutersin menestyksekäs liike-idea perustui siihen, että tieto kulki varsinaiset välimatkat salamannopeasti lennättimellä ja vain viimeisen taipaleen näön vuoksi kyyhkypostina! Ranskan ja Preussin välisen sodan aikana v. 1870–71 Pariisin ollessa piiritettynä kaupungin viestiliikenne ulkomaailman kanssa hoidettiin kyyhkysillä. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan v. 1918 Britannian ilmavoimilla oli tiedustelukäytössä 20 000 kyykystä ja 380 hoitajaa niille. Kyyhkyt pudotettiin lentokoneesta Ranskaan vihollisen selustaan pienillä laskuvarjoilla varustetuissa koreissa. Löytäjä saattoi toimittaa tietoja vihollisen liikkeistä Englantiin kirjoittamalla kyyhkyn mukaan kirjeen ja päästämällä sen lentoon.

Höyryjunat ja rautatiet alkoivat 1840-luvulta eteenpäin korvata hevosliikennettä: junasta tuli myös viestien ja postin kuljettaja. Samaan aikaan tapahtunut sähkölennättimen käyttöönotto vei kuitenkin junalta heti tuoreeltaan nopeimman viestimen aseman. Lennätin oli sikäli merkittävä keksintö, että siinä viestiliikenne irtaantui tavanomaisesta fyysisestä tilassa liikkumisesta, kuljettamisesta. Kirjeet ja paperille painetut sanomalehdet toki vaativat vielä nykyäänkin junan, auton, lentokoneen käyttöä.

Viestit sähkövirran kyydissä

Kreikkalainen filosofi Thales 500-luvulla eKr. hankasi meripihkaa (kreikaksi elektron) ja huomasi sen muuttuneen operaation jälkeen keveitä kappaleita puoleensa vetäväksi. Meripihkasta sai nimensä monien kielien nimitys sähkölle (esim. engl. electricity, ruots. elektrisitet ). Suomen kieleen vakiintui sana sähkö, vaikka myös sana "lieke" oli 1800-luvulla ehdolla tätä ilmiötä kuvaamaan.

Atomi on kuin pieni aurinkokunta, jonka keskustassa on positiivisesti varautuneita protonihiukkasia ja ulkokehän "kiertoradoilla" on negatiivisesti varautuneita elektroneja. Jos protoneita ja elektroneja on yhtä paljon, niiden erimerkkiset sähkövaraukset kumoavat toisensa ja atomi on ulospäin neutraali, sähkötön. Mutta jos elektroneja on atomissa enemmän, se on ulospäin negatiivisesti varattu; jos taas elektroneja on vähemmän kuin protoneja, on atomilla positiivinen sähkövaraus.

Jos erimerkkisesti varatut kappaleet kytketään toisiinsa metallijohteella, näiden välille syntyy sähkövirta joka jatkuu niin kauan kunnes elektronien yli- tai alijäämä on tasoittunut. Toisissa aineissa elektronit pääsevät liikkumaan vaivatta ja varaus leviää nopeasti koko kappaleeseen; näitä aineita (esim. metallit) sanotaan johteiksi. On myös aineita joissa elektronit liikkuvat vain työläästi ja varaus leviää niissä hitaasti; näitä aineita (esim. kaasut, posliini) sanotaan eristeiksi. Sopivasti eristetyssä metallilangassa sähkövirta kulkee miltei valon nopeudella pitkiäkin matkoja. Sähkövirta kulkee vaikka Atlantin valtameren alitse kuparikaapelia pitkin, mutta ei etene muutaman sentin eristekerroksen läpi.

Elektronien liike on hidasta (0.5 mm sekunnissa), mutta sähkövirta eteneekin ketjureaktiona niin, että yksi atomi vaikuttaa seuraavaan ja tämä taas seuraavaan, niin että "sysäyksen" vaikutus leviää nopeasti. Ikäänkuin viestikapula kulkisi pitkin ketjua kädestä käteen, ilman että ihmisten tarvitsisi liikkua.

Ensimmäinen sähkön sovellutus viestinnässä perustui sähkövirran kulkuun metallijohtimissa. Yksinkertainen viestityslaite syntyy siitä, että metallilangan toisessa päässä virta kytketään päälle ja pois, jolloin tämä vaihtelu on havaittavissa välittömästi myös langan toisessa päässä, joka voi olla satojen kilometrien päässä. Tähän perustuu amerikkalaisen Samuel Morsen 1840-luvulla kehittämä sähkölennätin (telegrafi = "kaukokirjoitin"). 1800-luvun loppupuolella keksittiin, että sähköisesti voidaan tuottaa sähkömagneettisia radioaaltoja, jotka kulkevat vapaasti ilmassa ja tyhjiössäkin. Tähän perustuu radiolennättimen, radion, television ja yhä enemmän myös puhelimen ja tietokoneperusteisten viestintäjärjestelmien käyttö.

Erilaisia tapoja hahmottaa teknologian kehitystä

Aivan ensimmäiseksi on syytä tarkastella tapoja jolla ymmärrämme historian tai kehityksen.

Revolutionismi ja evolutionismi

Historia on mahdollista käsittää esimerkiksi revolutionistisesti tai evolutionistisesti. Revolutionismi korostaa historiassa suuria vallankumouksia, mullistuksia, katkoksia, uutuuksia ja epäjatkuvuutta. Evolutionismi taas korostaa vanhan jatkuvuutta, pieniä askelia; ei nosta esiin radikaaleja katkoksia ja mullistuksia. Uudet keksinnötkään eivät jälkimmäisen mukaan mullista maailmaa perusteellisesti, vaan muuttavat sitä vain jossakin suhteessa.

Revolutionismi ja evolutionismi voidaan käsittää eräänlaisiksi metaforiksi, joiden kautta katsottuna historia voidaan vaihtoehtoisesti nähdä mullistuksina tai jatkumona. Innostuneet teknologian puolestapuhujat ja myyntimiehet ovat usein revolutionisteja: uusi teknologia on vallankumous, hyppäys kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen. Teknologista intoilua eli hypeä toppuuttelevat kriitikot puolestaan ovat useammin evolutionisteja.

Historian jaksotteluista

Jos historiassa nähdään vallankumouksia tai katkoksia, niin noita aikakausia on mahdollista hahmottaa monessa eri mittakaavassa. Esimerkiksi bestseller tietokirjailijana maailmankuuluksi tullut Alvin Toffler maalaa kirjassaan "Kolmas aalto" (1980) kuvaa ihmiskunnan historiasta hyvin suuressa mittakaavassa. Hän näkee ihmiskunnan historiassa kolme sivilisaation vallankumousta tai aaltoa.

  1. aalto on ns. neoliittinen vallankumous 7000 eKr. uudemmalla kivikaudella. Tuolloin keksittiin ja otettiin käyttöön muinaisessa Mesopotamiassa maanviljely, mikä ja mullisti maailman perusteellisesti.
  2. aalto on koulukirjojenkin tuntema teollinen vallankumous 1700-luvun lopulta alkaen. Tähän mullistukseen liittyy höyrykoneen käyttöönotto ja siirtyminen ihmisten ja eläinten voiman hyödyntämisestä fossiilisen polttoaineen käyttöön.
  3. aalto on mikroelektroniikan ja informaation prosessoinnin vallankumous, joka alkoi 1950-luvulla ja sai uutta vauhtia 1970-luvulla mikroprosessorin keksimisen jälkeen.
Tunnettu informaatioyhteiskunnan tutkija Manuel Castells tekee teossarjassaan "The Information Age" (1996–1998) toisenlaisen kolmijaon: hän katsoo höyrykoneen käyttöönoton jälkeen seuranneen kaksi muutakin teollista vallankumousta. "Teollisia vallankumouksia" on siis esiintynyt jo kolme kappaletta. Castellsin kolme teollista vallankumousta tai vaihetta:

  1. Höyrykone ja rautateiden käyttöönotto 1700-luvun loppu, 1800-luvun alku.
  2. Sähköteollisuus ja kemianteollisuus, polttomoottori 1800-luvun loppu.
  3. Elektroninen vallankumous toisen maailmansodan jälkeen, transistorin keksiminen. 1970-luvulla mikroprosessori, tietoverkko, valokuitu.
On kuitenkin mahdollista jäsentää historiaa useammissakin jaksoissa. Taloustieteilijät Nikolai Kondratieff ja Joseph Schumpeter ovat esittäneet taloudellisen kehityksen kulkevan ns. pitkissä aalloissa tai sykleissä joiden pituus on 50–70 vuotta. Taloudellinen pitempiaikainen nousukausi alkaa uudesta suuresta teknologisesta innovaatiosta ja aikanaan sen vaikutus sammuu ja talous suistuu lamaan. Uusi innovaatio pystyy kuitenkin saamaan aikaan taas uuden taloudellisen "boomin". Pitkien aaltojen alku voidaan ajoittaa seuraavasti:

  1. James Wattin tehokas höyrykone 1780-luvulla ja sen laaja hyödyntäminen.
  2. Rautatiet, veturit, lokomotiivit 1840-luvulla.
  3. Sähkö ja polttomoottori, auto- ja kemianteollisuus 1890-luvulla.
  4. Transistoriteknologia, viihde-elektroniikka, radio ja tv 1950-luvulla.
  5. Mikrotietokoneiden laajamittainen käyttö, tietoverkot, ohjelmat 1990-luvulla.
Nykyään elettäisiin siis oikeastaan jo viidettä teollista vallankumousta jos näin halutaan sanoa. Huomattakoon, että alun perin Kondratieff ja Schumpeter tutkivat vain kolmea ensimmäistä sykliä, kaksi viimeistä on lisätty listaan myöhemmin. Talouden pitkien aaltojen lisäksi tunnetaan myös lyhyempiä, alle kymmenen vuoden mittaisia jaksoja joissa nousukausi ja laskukausi vuorottelevat. Ns. uudesta taloudesta puhuneet ekonomistit väittivät, että Yhdysvalloissa olisi siirrytty uudenlaiseen aikaan, johon ei laskukausia kuulu lainkaan. Tämä väittämä ei pitänyt paikkaansa, sillä taantuma ja lama kuuluvat talouden arkeen myös 2000-luvulla.

Edistyskertomus vai rappiotarina?

Historia voidaan käsittää edistyskertomuksena tai rappiotarinana. Teknologiasta puhuttaessa hyvin usein historia nähdään edistyksenä, jossa huonosta menneisyydestä tullaan uusien teknologisten keksintöjen myötä kohti yhä parempaa tulevaisuutta. Toisaalta on olemassa vastakkainen tapa kertomuksellistaa historia rappeutumiseksi: muinoin olivat hyvät ajat, ihminen eli vieraantumatonta ja luonnonmukaista elämää. Jokainen uusi keksintö on vain vieraannuttanut ihmistä lisää alkuperäisestä ja oikeasta elämästä: nykyään eletään rappeutuneita pronssiaikoja kun ennen elettiin aitoa kulta-aikaa. Luultavasti esimerkiksi "vihreä profeetta" Pentti Linkola jäsentäisi historiaa rappiotarinan kautta.

Sen sijaan että historia käsitettäisiin optimistisesti edistykseksi tai pessimistisesti rappeutumiseksi, voidaan puhua vain muutoksesta. Maailma muuttuu; vanhassa maailmassa oli sekä hyvää että pahaa, mutta myös uusi teknologia ja uusi aika tuo mukanaan sekä hyviä että pahoja asioita. Tällaista suhtautumista voi nimittää teknorealismiksi.

Utopiat ja dystopiat

Lähellä edellistä erottelua ovat myös utopiat ja dystopiat. Utopia (ou- ei missään tai eu - hyvä; topos -paikka) tarkoittaa: ”hyvä paikka ei missään”, haavekuva. Dystopia (dys - häiriö, -epä, -virhe; paikka jossa kehitys on pahasti häiriintynyt, mennyt pieleen, kauhukuva. Uutta teknologiaa on pelätty: on esiintynyt liiallisen negatiivisia uhkakuvia teknologiasta. Kuten se, että ihminen ei voi mitenkään kestää niin luonnottoman kovaa vauhtia kuin höyryveturilla on; tai että polkupyöräily on hulluutta.

Tieteiskirjallisuudessa esiintyy paljon dystopioita. Tunnetuimpia ovat Georg Orwellin täydellisen tarkkailun ja totalitarismin maailma "Vuonna 1984" ja Aldous Huxleyn "Uusi uljas maailma", jossa ihmiset pidetään vaarattomina ja onnellisina soma -nimisen huumeen avulla. Amerikkalainen mediatutkija Neil Postman on todennut "Huvitammeko itsemme hengiltä" -kirjassaan, että nyky-USA on paremmin Huxleyn kuin Orwellin kuvitelman mukainen. Toisaalta monet tutkijat ovat huomauttaneet, että uuden teknologian myötä ihmisten tekemisiä voidaan tarkkaan seurata: kännykän ollessa auki jossain tiedetään korttelin tarkkuudella missä olet ja tämä tieto säilytetään rekisterissä kolme vuotta; Internetissä surfailustasi jää tietoja koneelle ja yhteyden syntyessä tämä ns. cookie -tiedosto käydään lukemassa; kaupan asiakaskorttien avulla sinusta ja kulutuskäyttäytymisestäsi voidaan luoda tarkka profiili; turvakamerat kuvaavat ja tallentavat kuvaa julkisissa tiloissa ja kaupunkialueella. Tämän tapainen "kaukovarjostin" piti silmällä ihmisten elämää myös Orwellin kirjassa.

Utopiat ovat kuitenkin vielä yleisempiä kuin dystopiat. Utopia kuvaa esimerkiksi tulevaa ihannevaltiota. Platonin "Valtio" on utopia, samoin Thomas Moren (1478–1535) klassikko "Utopia". Utopia voi toimia eräänlaisena suunnitelmana siitä, millaiseksi maailmaa olisi syytä kehittää. Länsimaissa ja erityisesti Amerikassa on aina höyrykoneen keksimisestä (1700-luvun lopulta) alkaen nähty juuri uuden teknologian ratkaisevan ihmiskunnan ongelmat. Joissakin kuvauksissa uutta teknologiaa hehkutetaan suorastaan paratiisillisten olojen tuojana eli nämä ovat myös edellä mainittuja edistyskertomuksia.

Höyrykoneen keksimisen jälkeen uskottiin utooppisesti että se tulee ratkaisemaan ongelmat ja tuottaa uuden paremman yhteiskunnan.

J.A. Etzler kirjoitti höyrykoneeseen liittyen v. 1842 tähän tyyliin:

"Lupaan osoittaa, miten kymmenessä vuodessa toteutetaan paratiisi, jossa on kaikki mitä ihmissielu halajaa on yltäkylläisenä jokaisen saatavilla ilman työtä ja palkkaa; missä luonto kokonaisuudessaan tullaan muuttamaan kauneimpaan muotoonsa ja jokainen ihminen voi elää loistavissa palatseissa…"

Seuraavan kerran utooppista ajattelua käytettiin "toisen teollisen vallankumouksen", sähkön käyttöönoton yhteydessä 1800 ja 1900 lukujen taitteessa. Gifford Pinchot kirjoitti sähköstä:

"Höyry toi mukanaan teollisuuden keskittymisen, maalaiselämän ja pienyhteisöjen tuhon sekä perhesiteiden höltymisen. Sähkö sitä vastoin saa aikaan teollisuuden hajautuksen, palauttaa maaseudun elämän ja vahvistaa perhettä. Sähkön avulla sivilisaatiomme kehittyy onnellisemmaksi, vapaammaksi ja enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi kuin koskaan aiemmin".

Ja myös "kolmannen teollisen vallankumouksen" yhteydessä, elektroniikan ja tietokoneiden käyttöönoton tilanteessa puhetapa oli sama. James Martin kirjoitti teoksessaan ”Wired Society” vuonna 1978:

”Nyt on mahdollista rakentaa maailma, jossa ei ole saasteita, luonnonkauneuden massiivista tuhoamista, inhimillistä raadantaa; jossa tuhoavia kulutusmuotoja vältetään ja jossa ihmismieltä voidaan ravita historiassa ennennäkemättömällä tavalla ja ihmismieli voi liidellä suuruuden uusiin muotoihin.”

Huomataan, että aina uuden teknologisen mullistuksen yhteydessä on siihen kiinnitetty ylisuuria toiveita. Jo ensimmäisen teollisen vallankumouksen jälkeen saatettiin todeta, että valitettavasti höyrykone ei ratkaissut ongelmia. Tuli verisiä, koneistettuja sotia. Suurkaupungit muuttuivat teollisiksi slummeiksi, jotka peittyivät nokeen ja savuun. Työläisten olot olivat kurjat, työ oli mekaanista, pakkotahtista ja epäterveellistä. Lapsityövoimaa käytettiin yleisesti. Metsiä tuhottiin, maa revittiin surutta auki kaivosten ja rautateiden vuoksi. Junaliikennettä häirinneet biisonit tapettiin miltei sukupuuttoon.

Vastaavasti myöhemmätkään teknologiat tuskin sinänsä tuovat paratiisia maan päälle. Esimerkiksi etätyö eli työskentely kotoa tai vaikkapa kesämökiltä käsin olisi teknisesti täysin mahdollista toteuttaa vaikka heti. Etätyön edistyminen ei kuitenkaan riipu vain tekniikasta, vaan monista muistakin seikoista. Joskus on ajateltu etätyötä maaseudun pelastajaksi: ihmiset voivat tehdä työnsä maalta eikä heidän tarvitse muuttaa suuriin kaupunkeihin. Etätyö on kuitenkin joissakin tapauksissa toiminut toisin päin. Kaupungissa asuva insinööri tekee etätyönä rakennepiirroksia ja laskelmia maaseudulla sijaitsevan yrityksen palveluksessa kun ei ole halunnut muuttaa pois kaupungin mukavuuksien äärestä.

Määrääkö teknologia yhteiskunnan kehitystä?

Edellä esitetyissä utopioissa on myös aimo annos uskoa teknologian suureen vaikutukseen: tekniikka nähdään keskeisenä tekijänä joka muuttaa yhteiskuntaa, kulttuuria, ihmisten elämisen ehtoja. Teknologian käsitetään määräävän eli determinoivan yhteiskunnallista kehitystä jopa ainoana mainitsemisen arvoisena tekijänä. Tällainen näkemys on hyvin yleinen jokapäiväisessä ajattelussamme, lehtien kirjoittelussa, hallintovirkamiesten strategiapapereissa, poliitikkojen puheissa ja insinööritieteellisissä puheenvuoroissa. Epäilemättä teknologialla on oma vaikutuksensa, mutta ei ollenkaan niin yksiselitteisen määräävä kuin monesti uskotaan. Teknologisen determinaation korostaminen johtaa äärimuodossaan ns. teknologiseen determinismiin, jota on arvosteltu paljon, mutta joka siitä huolimatta putkahtelee esiin puheissa tuon tuostakin.

Teknologinen determinismi jyrkässä muodossaan on kuvattavissa seuraavina väittäminä:

Teknologia kehittyy omalakisesti yhteiskunnasta irrallaan. Taloudelliset, hallinnolliset, poliittiset tai kuluttajien päätökset eivät teknologian kehitystä ohjaa. Sen sijaan muuttuva teknologia määrää yhteiskuntaa, taloutta, hallintoa, politiikkaa ja yleensäkin ihmisten elämää.

Teknisen keksinnön ilmaantuminen on ainoa syy (monokausaalinen) syy yhteiskunnan ja maailman muutokseen.

Teknologia on yhteiskunnallisessa kehityksessä ensisijainen vaikuttava voima.

Teknologinen edistys on samalla aina myös yhteiskunnallista edistystä.

Esimerkkejä teknologisesta determinismistä:

Kompassin käyttöönotosta seurasi Amerikan löytäminen.

Kirjapainotaito aiheutti protestanttisen uskonpuhdistuksen 1500-luvulla.

Höyrypainokone loi sensaatiolehdistön.

Puuvillanpoimintakone sai aikaan Amerikan sisällissodan.

Auto synnytti esikaupungit.

E-pillerin keksiminen sai aikaan seksuaalisen vallankumouksen.

Tietokone tuotti tietoyhteiskunnan.

Nämä esimerkit yksinkertaistavat todellisuuden monimutkaisuutta liiaksi, niin että tekninen keksintö nähdään yhteiskunnallisten muutosten ainoaksi syyksi (monokausaalisuus). Voidaan hyvin ajatella, että uudella teknologialla on oma osuutensa muutoksiin, mutta myös monet muut voimat vaikuttavat samanaikaisesti. Historiallinen lopputulos syntyy monien olosuhteisiin ja ihmisten pyrkimyksiin liittyvien tekijöiden mutkikkaan vuorovaikutuksen tuloksena. Uusi teknologia on yksi tekijä muiden joukossa tässä vuorovaikutuksessa. Usein silkalla sattumallakin on vaikutuksensa historian kulkuun.

Vaikka ei hyväksyttäisikään jyrkän linjan determinismiä, voidaan silti olettaa että teknologia jollakin tapaa determinoi tai määrää ainakin niitä mahdollisuuksia, jotka kulloinkin ovat ihmisten valittavana. Teknologia ei yksin määrää yhteiskunnan kehitystä, mutta toisaalta yhteiskuntakaan ei yksisuuntaisesti määrää teknistä kehitystä, vaan nämä ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Usein yhteiskunnassa on tarpeita, tietynlainen "tilaus" jonkinlaisen teknologian kehittämiselle. Monesti yhteiskunnan instituutioiden taloudellinen tuki (esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusministeriön) on ollut aivan ratkaisevaa uuden teknologian kehittämiselle. Yhteiskunnan tuki ja kysyntä vaikuttavat siihen mitä teknologiaa kehitetään.

Teknologisen determinismin ohella on olemassa muunkinlaisia determinismejä, vanhemmalle marxismille esimerkiksi oli ominaista ekonominen eli taloudellisen determinismi. Kaikki kulttuurin ilmiötkin palautettiin talouteen tai selitettiin taloudellisesta "perustasta" johtuviksi. Myöskin tämä determinismin laji on näkemyksessään yksipuolinen, sitä ovat kritiikeissään korostaneet mm. kulttuurintutkijat.

Kun tekninen keksintö (invention) tehdään, ei se mitenkään välttämättä vakiinnu ihmisten käyttöön. Voi hyvinkin olla että sadasta keksinnöstä otetaan lopulta laajassa mitassa käyttöön vain yksi. Jos keksintö omaksutaan käyttöön, niin silloin voidaan puhua teknisestä uudistuksesta (innovaatiosta). Monesti on vaikeaa ennakoida missä muodossa, millä tapaa ihmiset ottavat teknisen laitteen käyttöönsä. Monet laitteet palvelevat loppujen lopuksi aivan erilaisessa käytössä kuin mitä niille aluksi kaavailtiin.

Viestimien teknologinen vinouma (bias)

On sanottu, että teknologia ei ole hyvää, ei pahaa, eikä neutraalia. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että teknologialla on omat vaikutuksensa, maailma ei ole entisensä uusien keksintöjen laajan käyttöönoton jälkeen. Teknologiat eivät ole vinoumasta (bias) vapaita, tekniset laitteet ovat "puolueellisia"; niillä on sekä tarkoitettuja että tarkoittamattomia sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia taipumuksia. Ne edistävät paremmin yhdenlaista kuin toisenlaista toimintaa. Jokainen väline tarjoaa käyttäjilleen tietynlaisen tavan nähdä maailma ja erityiset tavat olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Teknologiat ovat kuin metaforia, jotka korostavat yksiä puolia ja väheksyvät toisia puolia kohteessa.

Bias- käsitettä ovat soveltaneet mm. sellaiset viestintätieteilijät kuin Harold A. Innis (The Bias of Communication, 1951) ja Marshall McLuhan. Heidän työssään on teknologisen determinismin piirteitä ja erityisesti McLuhan on saanut osakseen kritiikkiä. Kuitenkin teknologisen determinaation ideoiden esiin nostaminen on luonut kiinnostavia näkymiä viestimien maailmaan.

Winston Churchill kiteytti määräytymisen ongelman kätevästi puhuessaan rakennuksista: "Ensin me muovaamme rakennukset ja sitten rakennukset alkavat muovata meitä". Eli me muovaamme teknologian, mutta sitten se alkaa muovailla meitä. Ihmiset loivat auton, mutta nyt autoliikenne määrää millaiseksi kaupunkirakenne muodostuu.

Tehtäviä

Listaa kuuloaistiin ja näköaistiin perustuvien viestinten hyvät ja huonot puolet.

Mitkä viestinnän keinot korostuvat diskossa, jossa musiikki soi keskeytyksettä lujaa?

Kosketteleminenkin voi olla viestintää. Mitä asioita koskettamalla yleensä viestitään? Missä suhteessa toisen koskettaminen voi olla arveluttavaa ja ongelmallista?

Mainitse 3 asiaa joiden suhteen on edistytty 1800-luvulta tähän päivään tultaessa. Mainitse myös 3 seikkaa, joiden suhteen edistystä ei ole tapahtunut tai on peräti menty huonompaan suuntaan.

Miksi on teknologista determinismiä sanoa, että e-pilleri sai aikaan 1960-luvun "seksuaalisen vallankumouksen" eli vapaamman sukupuolisen käyttäytymisen länsimaissa?

Kirjallisuutta

The Early History of Data Networks (viestimien historiaa; mm. kyyhkyspostista)

Elo, Ismo. Värähdys ja aaltoliike (mm. äänen ja valon fysiikan perusteita

Förnäs, Johan. Kulttuuriteoria. Vastapaino 1998.

McLuhan, Marshall (1984). Ihmisen uudet ulottuvuudet" (alkuteos The Extensions of Man 1964)

Lehtonen, Mikko. Avainsanat "medium" ja "media". Mediakulttuuriyhdistys m-cult ry:n sivuilta

Postman, Neil (1993). Technopoly. The Surrender of Culture to Technology. New York: Vintage.

5. Viestinnän historiaa

Johdanto

Tähän laajaan kokonaisuuteen on koottu viestinnän historiaa. Kuten historiakirjoituksessa yleensäkin, aloitetaan kertomus vanhimmista viestinnän muodoista ja edetään kohti tuoreimpia. Opiskeluohjeeksi sanottakoon, että tämän jakson yksityiskohdat ja vuosiluvut eivät ole tarkoitettu ulkoa päntättäviksi. Lue tämä mieluummin inhimillisesti kiinnostavana kertomuksena, josta muodostat kokonaiskuvaa. Tekstiä on paljon, joten sitä ei kannata yrittää lukea kerralla, vaan lueskella parissa-kolmessa osassa. Jotkut jaksot on osoitettu lisälukemistoksi, joita voit lukea kiinnostuksesi mukaan tai opettajan ohjeiden mukaan. Lue ensin tämä johdanto ja tiivistelmät yleiskäsityksen saamiseksi ja siirry sitten tutkimaan lähemmin aiheita.

Kulttuurit voidaan jakaa hallitsevan viestintävälineen mukaisesti jakaa eri vaiheisiin (Ong 1988). Ong aloittaa puheen kulttuurista, mutta tässä aloitetaan vieläkin kauempaa historiasta, eleiden ja ilmeiden nonverbaalisesta kulttuurista. Näin voidaan muodostaa seuraavat kulttuurien vaiheet:

Nonverbaalisen viestinnän kulttuuri (esiintyy jo eläinkunnassa ja ihmisen esimuodoilla)
  • Puheen kulttuuri (alkoi ainakin 50 000 vuotta sitten)
  • Kirjoituksen kulttuuri (alkoi 5 000 vuotta sitten)
  • Kirjapainon kulttuuri (alkoi 500 vuotta sitten)
  • Sähköisen viestinnän kulttuuri (alkoi 100–150 vuotta sitten)
  • Digitaalinen kulttuuri (alkoi 10-20 vuotta sitten)
On syytä huomata, että uuden viestinnän kulttuurin ilmaantuessa eivät varhemmat viestinnän muodot häviä, vaan jatkavat olemassaoloaan muuttuneessa muodossa. Esimerkiksi eleet ja ilmeet ovat hyvin tärkeä viestinnän muoto vielä digitaalisella aikakaudellakin.

Nämä kulttuurien vaiheet on yllä määritelty viestintävälineiden "vallankumousten" perusteella. Tällainen käsitys kuitenkin abstrahoi liiaksi inhimillisten kulttuurien ja yhteiskuntien kehitystä. Viestintä on syytä nähdä elimellisenä osana muuta yhteiskunnallista kehitystä, jossa vahvasti vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi kulloinkin harjoitetut elinkeinot ja tuotantotavat. Kun jälkimmäisten kehitysvaiheet suhteutetaan viestinnän kehitysvaiheisiin, saadaan seuraava taulukko (Nordenstreng ja Starck 2002):
Tuotanto- ja yhteiskuntakehitys

Viestintämuotojen kehitys
Keruusaalistus
(heimoyhteisö)

Puhetaito
(välitön ajatusten vaihto)
Maanviljelys
(valtio, feodalismi)

Kirjoitus
(tilinpito, lait, käsikirjoitukset)
Käsityö, kauppa
(kauppakapitalismi)

Kirjapaino
(kirjat, lehdet)
Teollinen vallankumous
(teollisuuskapitalismi)

Sähköviestintä
(lennätin, puhelin, elokuva, radio, tv)
Tietoyhteiskunta
(myöhäiskapitalismi)

Digitaalinen viestintä
(tietokone, tietoliikenne)


Tiivistelmä

Nonverbaalinen kultuuri -osiossa esitetään kuinka sanaton viestintä on ikivanhaa, mutta silti edelleenkin hyvin keskeisessä osassa esimerkiksi tunteista viestittäessä. Sanatonta viestintää käytetään koko ajan sanallisen (verbaalisen) viestinnän ohella ja siihen liittyen. Kasvokkaisessa viestinnässä on vaikeaa ellei mahdotonta olla viestimättä asioita sanattomasti. Sanattomat viestit ovat usein vain osittain tiedostettuja.

Puheen kulttuuri -osiossa perehdytään puhumisen syntyhistoriaan. Puhekieli on suuri keksintö ihmisen kehityshistoriassa, yksi keskeinen tekijä joka teki ihmislajista niin ylivertaisen. Kieli tekee mahdolliseksi tehokkaan tietämyksen siirron yksilöltä toiselle, ryhmältä toiselle, sukupolvelta toiselle. Näin eri tahoilla tehdyt oivallukset on mahdollista jakaa kaikkien käyttöön. Kieli tekee mahdolliseksi tietojen ja kokemusten yliyksilöllisen kasautumisen. Puhekieli on myös yhteistyön väline, sen avulla ihmisyksilöiden sekalaisesta laumasta muodostuu järjestynyt yksikkö, joka toimii kurinalaisesti päämäärään tähdäten. Kieli on myös inhimillisen abstraktin ajattelun mahdollistaja. Puheviestinnän heikkoutena on se, että ääni ei kanna kauas ja että puhutusta ei jää mitään muistia tukevaa säilyvää dokumenttia, ulkoista tallennetta.

Kohdassa Kirjoituksen kulttuuri käsitellään seuraavaa viestinnän kehitysvaihetta. Lähi-idässä keksittiin maanviljelys ja karjanhoito n. 9000 vuotta sitten. Tämän seurauksena ihmiset pystyivät perustamaan suuria pysyviä kaupunkimaisia asutuksia. Syntyi valtioita joiden kauppaa, hallintoa ja veronkantoa varten tarvittiin uutta viestinnän tekniikkaa, kirjoitusta. Kirjoituksen etuna puheeseen nähden on sen pysyvys: kirjoitettu dokumentti säilyy jopa tuhansia vuosia. Etuna on myös se, että kirjoitus välittää viestin muuttumattomana pitkienkin matkojen päähän. Aluksi kirjoitus oli kuvan piirtämistä asioita ja ideoita merkitsemään, mutta sitten kehittyi äännekirjoitus, jossa merkeillä merkitäänkin puhekielen äänteitä. Näin puhekieli voitiin muuttaa esineeksi, jota voitiin tallettaa ja kuljettaa. Kirjoituksen kulttuurissa tietämys esineellistyy ulkoisten merkkien muotoon ja alkaa elää alkuperäisestä tietäjästä riippumatonta elämäänsä. Ongelmana on se, että viestijä ei ole paikalla korjaamassa jos lukija tulkitsee tekstiä väärin. Kirjoitus mahdollistaa entistä paremmin reflektion eli kyvyn tarkastella kriittisesti omia ajatuksiaan. Kirjoituksen kulttuuri jatkui keskiajan lopulle saakka.

Kohdassa Kirjapainon kulttuuri tarkastellaan 1400-luvun puolivälissä alkanutta viestinnän vaihetta, jossa kirjoituksia ja kuvia opittiin monistamaan teollisesti. Monistamisen keinona kirjapaino on käsin kopioimiseen verrattuna hyvin tehokas. Kirjoituksista tuli niin halpoja, että yhä useammilla oli varaa hankkia oppia kirjoista. Syntyi ammattikunta, jolla on kaupallinen intressi tuottaa ja myydä kirjoja. Kirjallisuuden määrä kasvoikin räjähdysmäisesti. Aiemmin kirjojen kopiointi ja myös tiedon leviäminen oli kirkon hallinnassa, mutta nyt kirkko menetti monopolinsa. Uudet aatteet kuten protestanttinen uskonpuhdistus ja luonnontiede levisivät nopeasti. Keskiaika loppui ja alkoi Uusi aika. Kirjapainon myötä viestinnästä tuli kuulon sijaan yhä enemmän näköaistiin perustuvaa. Kirja on yksilöllistävä väline sikäli, että sitä luetaan yksin.

Kohdassa Sanomalehdistön historia tullaan varsinaisen joukkotiedotuksen pariin. Sanomalehdistön historia on tapana jakaa seuraaviin vaiheisiin:

  1. Journalismin esimuodot, uutiskirjeet (1500 –),
  2. Valistavan ja kasvattavan eliittilehdistön aika (1600–),
  3. Poliittisen ja mielipidelehdistön aika (1750–),
  4. Kaupallistuneen lehdistön aika (1850–).
Sanomalehti syntyi yksityiskirjeistä, joissa kauppiaat lähettivät toisilleen tietoja markkinatilanteesta. Pian jotkut kauppahuoneet alkoivat palvella kauppiaita monistamalla painoteknisesti kirjeitä kaikkien liikemiesten käyttöön. Toisessa vaiheessa syntyi varsinaisia sanomalehtiä, joiden aiheina oli muutakin kuin taloutta. Lehdet olivat tietopainotteisia ja kirjallisia, tiukasti sensuurin valvomia, ja niitä luki lukutaitoinen eliitti. Kolmannessa vaiheessa syntyi sanomalehtiä, jotka olivat poliittisen kamppailun välineitä. Kaupunkien ammatinharjoittajat ja kauppiaat (porvarit) kamppailivat lehtien avulla vapautuakseen aateliston ja kuninkaan holhouksesta. Lehdistä tuli joukkojen kokoamisen, yhteiskunnallisen keskustelun, kritiikin ja mielipiteiden foorumi. Neljännessä vaiheessa alkoi syntyä sanomalehtiä, jotka olivat viestintäalan teollisia liikeyrityksiä. Niiden tehtävänä oli ennen kaikkea myydä hyvin. Lehdet olivat huokeita massatuotteita ja suuri osa lehden tuloista saatiin mainostajilta. Myöhemmin kaupalliset lehdet jakautuivat sensaatiolehdistöön ja laatulehdistöön.

Lisälukemistoina on esitelty aikakauslehtien ja elokuvan historiaa. Aikakauslehdistä käsitellään kirjalliset lehdet, kuvalehdet, sarjakuvalehdet, uutisaikakauslehdet ja yleisaikakauslehdet. Elokuvaosuudessa käsitellään tämän 1890-luvulla syntyneen massamedian ja taidemuodon historiaa. Ensimmäisen maailmansodan alla vuonna 1914 USA:ssa kävi jo 40 miljoonaa ihmistä viikottain elokuvissa.

Osiossa Sähköisen median historiaa käydään läpi sähköisten viestimien kehitys 1840-luvulla syntyneestä lennättimestä 2000 -luvun digitaaliseen televisioon ja tietokonepohjaiseen internetiin saakka. Sähkölennätin mullisti viestinnän maailman. Ennen viestit kulkivat niin nopeasti kuin nopein hevonen, juna tai laiva niitä saattoi kuljettaa; nyt sähkösanomat siirtyivät valon nopeudella ja väsymättä mantereelta toiselle. 1870-luvulla keksittiin puhelin, joka välittää äänen sähköisessä muodossa. 1900-luvun alussa pystyttiin lähettämään lennättimen piipitystä langattomasti radioaalloilla, pian myös puhetta ja musiikkia. Ensimmäisessä maailmansodassa radio oli tärkeä sotalaivojen yhteysväline. Sodan jälkeen 1920-luvulla teknisesti valmiista radiosta tuli joukkotiedotusväline. Yhdysvalloissa radiokanavista tuli kaupallisia, Euroopassa perustettiin Englannin BBC:n mallin mukaisia julkisia yleisradioyhtiöitä. Toisen maailmansodan vuosina USA:ssa 80 prosentissa talouksista oli radio. Televisiosta tuli joka kodin väline Yhdysvalloissa 1950-luvulla ja Suomessa 1960-luvulla. Televisio kilpaili elokuvan ja radion kanssa suosiosta. Televisiosta tuli väline, joka saattoi välittää uutisia, näytelmiä, elokuvia, konsertteja, mainoksia. TV on perheväline, jota katsotaan yhdessä. 2000-luvulla televisio on muuttumassa digitaaliseksi, jolloin tästä ennen yksisuuntaisesta välineestä voi tulla vuorovaikutteinen väline, johon voidaan tilata haluttuja sisältöjä. 1990-luvulla yleistyi tietokoneiden välinen informaatioverkko, internet.

Osiossa Kohti informaatioyhteiskuntaa? selvitetään mitä tietoyhteiskunnalla tai informaatioyhteiskunnalla tarkoitetaan. Informaatioyhteiskunta on osuvampi nimitys, sillä kyse on kehittyneen informaatioteknologian mahdollistamista muutoksista yhteiskunnassa. Informaatioyhteiskunnassa yhä suurempi osa toiminnoista voidaan hoitaa virtuaalitodellisuudessa, jolloin esim. kaupankäynti ja viranomaisten kanssa asiointi käy päinsä mistä tahansa paikasta mihin aikaan tahansa. Matkapuhelimellakin voi ottaa yhteyden miltei mistä tahansa minne tahansa: maantieteellinen paikka menettää viestinnässä merkityksensä. Informaatioyhteiskunta voidaan määritellä teknologisesti, taloudellisesti, ammattirakenteellisesti, tilallisesti ja kulttuurisesti. Informaatioyhteiskuntaa voidaan kuvata Manuel Castellsin tapaan maailmanlaajuiseksi verkostoyhteiskunnaksi, joka elää "virtojen tilassa". Raha ja informaatio virtailevat kuin verisuonten verkostossa raviten verkon solmukohtia, näivettäen verkon ulkopuolisia. Tällainen kapitalismin informationaalinen muoto voi lisätä eriarvoisuutta: ne joilla on, niille annetaan vielä enemmän; ne joilla ei ole, niiltä viedään loputkin. Maailman johtaviin informaatioyhteiskunnan tutkijoihin lukeutuva Castells on pitänyt Suomea esimerkkinä, joka osoittaa että menestymisen informaatioyhteiskuntakehityksessä ei tarvitse merkitä luopumista hyvinvointivaltion periaatteista.

Nonverbaalinen kulttuuri

Edellä on todettu, että ihmisen oma keho on alkuperäisin merkkien ja viestien tuottamisen väline. Kun suupielemme ovat vääntyneet ylöspäin ja silmämme ovat vähän sirrillään, jokainen ymmärtää, että olemme iloisia, hyvällä tuulella, suhtaudumme asiaan tai ihmiseen myönteisesti. Kun taas suupielet ovat kääntyneet alaspäin, "kulmat rutussa" ja kun muutenkin näytämme sitruunaa haukanneilta, ymmärretään välittömästi, että nyt olemme vihaisia, vihamielisiä, vastahakoisia.

Tunnetilaa ilmaisevat ilmeet ja niiden ymmärtäminen on pitkälti perinnöllistä. Kaikkien kulttuurien ihmisillä näiden perusilmeiden merkitys on sama. On silti myös paljon kulttuurista riippuvia eleitä. Esimerkiksi nyökyttely voi joissain kulttuureissa tarkoittaa kieltoa ja pään pudistaminen myöntymistä.

Jo aivan pieni vauva osaa hymyillä ja näin antaa myönteisen viestin hoivaajalleen, joka vastaa samalla tavoin. Vanhempi ja lapsi lahjoittavat jatkuvasti myönteisiä signaaleja toisilleen jolloin hyväntuulinen tunnetila ja kiintymys vahvistuvat. On varsin osuvaa, että englanninkielisissä iskelmissä rakastetusta lauletaan "you are my baby"; tässä viitataan siis primaarin ihmissuhteen ja tunneperäisen riippuvuussuhteen muodostumiseen. Muistakaamme myös, että kommunikaation yksi merkitys on kommuunio, yhteisyyden luominen; juuri tätähän vauva ja hoitaja luovat sanattomalla viestinnällään, ja sitähän kaiketi rakastuneetkin rakentavat.

Vauva osaa kyllä kertoa ilmeillään ja itkullaan myös milloin sen olo on epämieluinen ja hoivaa tarvitaan. Vaikka vauva ei vielä osaa varsinaisella fyysisellä toiminnallaan tuottaa maailmaan muutoksia, se saa suotuisat asiat tapahtumaan pelkästään viestinnällisellä toiminnallaan. Olemme siis viestijöitä jo alusta alkaen ja vasta myöhemmin opimme fyysisellä toiminnallamme vaikuttamaan maailmaan. Samoin inhimillinen kieli opitaan eri vaiheissa toiselta ikävuodelta alkaen.

Elehtiminen ja ilmeily lienevät vanhimpia inhimillisen viestinnän muodoista. Sanotaan, että yksilön kehitys on lajin kehityksen lyhyt kertaus. Ihmiskunnan varhaisvaiheissakin sanaton viestintä on ollut tärkeässä asemassa. Sanattomien viestien välittämisessä kasvot ovat keskeisessä asemassa, mutta myös äänensävyt, käsien ja jalkojen liikkeet, kehon asento, etäisyys toiseen ja ihmisten väliset kosketukset viestivät asioita. Jos ulkomailla ei yhteistä kieltä löydy, niin sitten täytyy turvautua elehtimiseen ja viittilöintiin.

Eräät tutkijat ovat soveltaneet kehon sanattomaan viestintään liikennevalojen mallia. Tietyt asennot ja ilmeet ovat kuin liikennevalojen punainen: stop! Tuota en hyväksy! Jotkut toiset eleet ilmaisevat varuillaan oloa kuin keltaiset valot ja kolmannet eleet taas näyttävät vihreää valoa asialle tai viestintäkumppanille. Taidosta ymmärtää elekieltä on hyötyä esimerkiksi myyjälle, joka voi edetä varovasti silloin kun asiakas on varautunut tai torjuva. Puolen tunnin myyntineuvottelun aikana ostaja ja myyjä voivat vaihtaa keskenään satoja sanattomia viestejä.

Sanaton viestintä toimii vahvasti erityisesti tunteiden ja asennoitumisen tasolla. Suuri osa tunneviestinnästä tapahtuu kasvojenilmeillä, käsien eleillä ja äänensävyillä. Erityisesti kohtaamisen ensihetkinä sanattomalla viestinnällä on suuri painoarvo, viestinnän jatkuessa huomio kiinnittyy yhä enemmän sanalliseen viestintään ja sisältöihin. Yleensä merkitykset syntyvät kielen ja nonverbaalisen viestinnän yhteisvaikutuksena.

Viestinnän välineistä televisiolla on erityisen hyvä kyky välittää tunneviestejä: ihmiskasvot näkyvät tv-ruudussa suurikokoisina, jolloin jokainen tunteen häivähdyskin näkyy kotikatsomoihin. Televisio välineenä korostaa sitä miltä henkilöt tai kohteet näyttävät ja millaista sanatonta viestintää ne esittävät. Sitä vastoin henkilön puhumien asioiden sisältö voi jäädä taka-alalle.

Televisio korostaa henkilöiden visuaalista puolta, radio taas korostaa sitä miltä he kuulostavat ja kuinka heidän puheensa sujuu, painoviestintä (ilman kuvia) taas korostaa enemmänkin asiasisältöä. Saattaa olla, että tällä on ollut vaikutuksensa esimerkiksi siihen millaiset poliitikot voivat päästä valtaan. Television valtakaudella poliitikot valikoituvat myös sen perusteella, miten hyvin he esiintyvät televisiossa, millaista sanatonta viestintää he ilmentävät (esim. hymy, rentous) ja miltä he näyttävät. Myös kehon seksuaaliset signaalit pääsevät oikeuksiinsa televisiossa. Syvällinen viisaus ja harkinta ei sen sijaan välttämättä toimi televisiossa, jossa vastausten pitää tulla nopeasti ja sujuvasti. Näin televisiolla bias, se on vinoutunut ja suosii joitakin asioita toisten kustannuksella. Painoviestinnällä taas on omanlaisensa vinouma. Viestimet eivät ole neutraaleja.

Puheen kulttuuri

Apinaserkkumme ovat älykkäitä otuksia ja taitavia jäljittelijöitä, mutta ihmisten tuottamien äänien imitointi ei niiden ääntöelinten rakenteella ja hermotuksella onnistu. Papukaijat monien muiden lintujen tapaan ovat puolestaan taitavia äänien tuottajia ja matkijoita, mutta niiden älykkyydessä ei ole kehumista. Ihmisessä yhdistyvät apinan ja papukaijan kyvyt: taito oppia sekä toimintaa että kielenkäyttöä toisilta. Ihminen on eräänlainen "laulava apina". (Tässä osuudessa seurataan Mikko Korhosen teosta Kielen synty, 1994; myös tästä poikkeavia teorioita kielen synnystä ja aikataulusta on esitetty)

Jo varhaisimmalla ihmissukuun luokitellulla olennolla, pari miljoonaa vuotta sitten eläneellä, homo habiliksella eli "kätevällä ihmisellä" oli huomattavasti suuremmat aivot kuin ihmisapinoilla. Homo habilis osasi tehdä kivestä työkaluja ja on aivan ilmeistä, että sen aivokapasiteetilla asioita pystyttiin ymmärtämään varsin kehittyneellä tavalla. On myös luultavaa, että homo habilis osasi viestiä eleillä, ilmeillä ja käsillään viittoen moninaisia asioita lajitovereilleen. Nykyisten ihmisapinoidenkin järki riittää 100–200 visuaalisen merkin tai viittoman oppimiseen. Simpanssit osaavat myös tehdä 3–4 sanan lauseita näillä visuaalisten merkkien palikoilla. Naarassimpanssi Washoe osasi kokeissa muodostaa omin päin yhdistelemällä uusia sanojakin: liittämällä yhteen "avata" + "syödä" + "juoda" merkit Washoe muodosti jääkaappia tarkoittavan sanan. Jos apinat yltävät tähän, niin niitä reilusti älykkäämpi homo habilis on varmaankin pystynyt parempaan. Nykyihmiselle tyypillisten äänteiden tuottaminen oli sille kuitenkin luultavasti vaikeaa.

Homo habiliksesta kehittyi homo erectus, "pystyyn noussut ihminen" ja siitä edelleen homo sapiens "viisas ihminen", jolla on kaksi rinnakkaista muotoa: homo sapiens neanderthalensis ja homo sapiens sapiens (nykyihminen). Neandertalin ihminen eli vielä 70 000–30 000 vuotta sitten mm. Euroopassa; hänen aivonsa olivat jopa suuremmat kuin nykyihmisen; hän tunsi tulen, hänellä oli rikas ja monimuotoinen kulttuurielämä. Mutta neandertalilaisen ääntöelinten rakenne oli ilmeisesti sellainen, ettei sillä pystynyt muodostamaan vivahteikkaasti äänteitä. Sen sijaan hän on saattanut käyttää äänteitä yhdessä kenties hyvin monimutkaisen viittoma- ja elekielen kanssa. Neandertalin ihminen kuoli sukupuuttoon samoihin aikoihin, kun nykyihminen vaelsi Afrikan alkukodistaan muille mantereille 40 000–20 000 vuotta sitten. Nykyihminen on ilmeisesti ainoa homo-suvun edustaja, jolla on vivahteikkaaseen puhumiseen soveltuva äänielimistö.

Puhuminen on eräänlaista ääneen hengittämistä, ilmavirran säädeltyä ulos puhaltamista. Puhumisessa ilma virtaa keuhkoista ulos ja kohtaa kurkunpään (larynx), jossa on äänijänteet. Jos niiden muodostama äänirako (glottis) on kokonaan auki, ilma pääsee virtaamaan sen läpi vapaasti. Painamalla äänihuulet tiiviisti toisiaan vasten voidaan äänirako sulkea. Sopivasti jännitettyinä yhteen painetut äänihuulet alkavat väristä ilman virratessa niiden välistä. Vastaavalla tavalla saadaan aikaan ääni myös oboen ja fagotin kaltaisissa puhallinsoittimissa, joissa kaksi toisiaan vasten painettua ruokolehdykkää pannaan värisemään puhallusilman avulla. Äänihuulilla saadaan syntymään vaihtelevilla sävelkorkeuksilla soivaa ääntä, jota sitten vielä muotoillaan pehmeällä kitalaella, kielellä ja huulilla. Ilmavirta saadaan soimaan, suhisemaan, pärisemään, korahtelemaan, katkeamaan kokonaan. Puhuttaessa äänteet seuraavat toisiaan suurella nopeudella, 20–30 äännettä sekunnissa. Tämä vaatii ääntöelimiltä, niitä liikuttavilta lihaksilta, hermoilta ja liikeaivokuoren hermokeskuksilta nopeaa ja tarkkaa yhteistoimintaa.

Erään kielen alkuperää selittävän teorian mukaan ihmisen puhekieli on alkuaan ollut vain eleviestintää tehostavaa ääntelyä. Kun eleeseen ja viittomaan liitetään erilainen äännähdys, saadaan eleen merkitystä täsmennettyä tai voidaan muodostaa merkitykseltään kokonaan uusi merkki. Ehkä äänenkäyttö oli alkuvaiheessa onomatopoeettista eli luonnonääniä matkivaa. Jos saaliseläin on näkyvissä on yksinkertaisinta kiinnittää kumppanien huomio siihen sormella osoittamalla. Mutta jos eläin ei ole näkyvissä, on kätevää matkia sen ääntä ja viitata kädellä samalla suunta. Tässä äänimerkki alkaa edustamaan jotakin poissaolevaa eli syntyy ns. symbolifunktio. Hiljalleen yhä useammalle asialle otetaan käyttöön äänimerkki, eikä kaikilla suinkaan ole luonnonääntä jota sopisi matkia. Näille täytyy vain keksiä jonkinlainen muista erottuva äännähdys. Saussuren semiotiikassa merkin sanottiin muodostuvan merkitsijän ja merkityn yhteenliittymisestä. Korvin kuultava äänierojen joukko on merkitsijä, joka liittyy yhteen jonkin havaitun tai mielletyn kognitiivisen seikan (merkitty) kanssa.

Nykyihmisen ääntöelimillä on mahdollista tuottaa erittäin laaja kirjo äänieroja, merkitsijöitä, joista kukin voidaan liittää tarkoittamaan eri asioita. Ihmisen kielelle on ominaista ns. kaksoisartikulaatio eli kaksoisjäsennys, mikä tarkoittaa sitä, että muutaman kymmenen erilaisen äänteen alkeisosasta voidaan koota miljoonittain erilaisia yhdistelmiä: sanoja ja lauseita. Puhetta luonnehtii ajallinen peräkkäisyys. Sanoja ei voida sanoa yhtä aikaa, vaan ne on muodostettava ajallisesti toinen toisensa jälkeen. Peräkkäisyys taas alkaa pian edellyttää sääntöjä eli kielioppia siitä missä järjestyksessä sanat kuuluu esittää. On esitetty, että ensimmäiset kielet olivat pidgin- tyyppisiä kieliä, joissa sanat lähinnä ladotaan vain peräkkäin (esim. "yksi mies paha tulla eilen päivä").

Kieli on suuri keksintö ihmisen kehityshistoriassa. Kieli tekee ihmiselle mahdolliseksi rikkaan ja täsmällisen viestinnän lajitovereiden kanssa. Kielen avulla ihminen voi ilmaista tunteitaan, kokemuksiaan, ajatuksiaan. Kieli välittää uusia oivalluksia, havaintoja, kokemukseen pohjautuvaa tietoa yksilöltä toiselle, ryhmältä toiselle, sukupolvelta toiselle. Näin kieli tekee mahdolliseksi tietojen ja kokemusten yliyksilöllisen kasautumisen. Jo eläimillä esiintyy tradition siirtoa eli jälkeläiset oppivat pätevää käyttäytymistä vanhemmiltaan. Kielen ansiosta tämä tiedon siirto on ihmisellä aivan omaa luokkaansa. Jos ihmislapsi pidetään eristyksissä niin ettei hän opi kieltä, hänestä ei tule henkisiltä kyvyiltään täysiveroista. Ihminen on yhteisöllinen tuotos: hänen ymmärryskykynsä ja taitonsa on suurimmaksi osaksi peräisin lukemattomilta muilta ihmisiltä.

Kieli ei ole pelkkä viestintäväline, vaan sen avulla ihminen myös ajattelee ja hahmottaa maailmaansa. Kaikki ajattelu ei ole kielellistä, mutta valtaosa ihmiselle ominaisesta käsitteellisestä ajattelusta tapahtuu kielen avulla. Käsitteellisessä ajattelussa voidaan "vetää irti" todellisuudesta joitakin sen puolia kuten "pallomaisuus" ja "punaisuus", ja luokitella maailman kohteita sitten näiden pohjalta. Kieli mahdollistaa myös sellaisten asioiden ajattelemisen, jotka eivät ole juuri nyt aistien havaintopiirissä.

Lapsen kehityksessä ajattelu ja viestintä kulkevat aluksi eri teitä, mutta ne yhdistyvät ihmiselle ominaiseksi kielelliseksi ajatteluksi. Kielellisen ajattelun tutkimuksen klassikko Lev Vygotski esitti, että kielellinen ajattelu tapahtuu ensiksi ääneen, mutta sisäistyy sitten äänettömäksi sisäiseksi puheeksi, aivan samoin kuin lukujen yhteenlasku tapahtuu ensin sormilla, mutta sitten "päässälaskuna". Lapsi oppii jo toisella vuodellaan aluksi ymmärtämään puhetta ja sitten muodostamaan itsekin yhden sanan lauseita, jotka voivat liittyä osoittamiseen ("anna!" ja osoittaa samalla lelua ylähyllyllä). Kaksivuotiaat alkavat muodostaa kahden sanan lauseita ja pian useammankin sanan lauseita. Sanavarasto kasvaa tällöin huimaa vauhtia.

Pienokaisella on herkkyyskausi, jonka aikana hän oppii kuin leikiten äidinkielensä ääntämyksen ehdottoman tarkasti ja täydellisesti. Vierasta kieltä opetteleva aikuinen sen sijaan saavuttaa vain työllä ja tuskalla kohtalaisen vieraan kielen ääntämyksen ja sittenkin syntyperäiset puhujat kuulevat heti, että puhuja on kotoisin jostain muualta. Kielellinen ajattelu kehittyy lapsuuden aikana ja vasta toisella vuosikymmenellä abstrakti käsitteellinen ajattelu on täysin kehittynyttä.

Kieli on myös yhteistyön väline. Sen avulla yksilöt saadaan työskentelemään yhteistoiminnassa jonkin päämäärän hyväksi. Yksittäiset ihmiset ovat vähäpätöisiä olentoja, mutta sosiaalisina ja järjestyneinä "muurahaislaumoina" ihmiset muodostavat mahtavan voiman maapallolla. Tämä voima on kohottanut korkeuksiin pyramidit, kahlinnut valtavat virrat, alistanut koko maan piirin omaan käyttöönsä. Kielellä vaikutetaan toisiin ihmisiin, houkutellaan heitä, käsketään heitä, pyydetään heiltä. Kielellä kuvataan, määrätään, velvoitetaan ja tehdään sopimuksia. Kielen avulla muodostetaan yhteisö ja yhteiskunta.

Kuitenkin puheviestintään perustuva oraalinen eli puheen kulttuuri on omalla tavallaan rajoittunutta. Oraalisessa kulttuurissa perimätiedon säilyminen on ongelmallista, sillä puhe haihtuu ja häviää heti esittämisen jälkeen. Perimätieto on olemassa vain elävien ihmisten muisteissa. On sanottu, että oraalinen kulttuuri on traditionaalinen ja konservatiivinen, koska sen pääenergia kuluu kulttuurisen olemassaolon säilyttämiseen.

Muistamisen helpottamiseksi oraalisessa kulttuurissa harrastetaan rytmillisiä ja runomittaisia kertomuksia sekä lauluja, joita muistetaan samoin kuin muusikko muistaa ulkoa satojen laulujen sanat. Esimerkin tällaisesta perinteestä tarjoaa kansalliseepoksemme Kalevala, joka kirjoitettiin ylös runonlaulajilta 1800-luvulla. Suullisessa kulttuurissa arvostettiin hyvämuistisia henkilöitä ja vanhuksia, jotka olivat käveleviä muistipankkeja. Raamatun kuningas Salomoa sanottiin viisaaksi kun hän osasi ulkoa 3000 sananlaskua. Nykypäivänä häntä ei sanottaisi ainakaan sillä perusteella viisaaksi, vaan ainoastaan hyvämuistiseksi.

Suullisen perimätiedon ongelmana on se, että itse kukin esittävä taiteilija muistaa tapahtumat ehkä eri tavoin tai muuntelee kertomusta mielestään paremmaksi. Näin kertomukset muuttuvat mytologiaksi, jossa totuus ja taru sekoittuvat vapaasti. Oraalisessa kulttuurissa ei ole olemassa historiaa nykyaikaisessa mielessä, vaan ihmisillä on ainoastaan kertomuksiin, myytteihin ja legendoihin perustuvia käsityksiä aikaisemmista ajoista.

Puhe tapahtuu aina jossakin erityisessä tilanteessa, eikä se jää elämään elämäänsä vaihtelevissa konteksteissa kuten kirjoitus jää. Oraaliselle kulttuurille maailma on jatkuvaa tapahtumista ja puhuja on tuon tapahtumisen keskipisteessä. Puhutut sanat eivät ole silmin nähtäviä esineitä kuten kirjoituksen kulttuurissa, vaan sanat ovat tapahtumia. Oraalinen kulttuuri on hyvin lähellä konkreettia inhimillistä elämismaailmaa. Puhutulla kielellä on lopulta varsin hankala tehdä abstrakteja erotteluja. Kun suullista kulttuuria elävälle henkilölle näytetään abstraktia neliötä, hän käsittää sen ikkunaksi. Kun hänelle näytetään ympyrää, hän sanoo sitä palloksi. Näin siis puheella viestinnän välineenä on omanlainen vinoumansa: se suosii tiettyjä puolia maailmassa toisten puolien kustannuksella.

Kirjoituksen kulttuuri

Puhutun kielen aikakaudella pääelinkeinona oli metsästys- ja keräily. Ihmiset liikkuivat pieninä ryhminä paikasta toiseen laajoilla alueilla kuten paimentolaiset nykyään. Puhuttu kieli ja maalatut kuvat riittivät tällaisen elämänmuodon tarpeisiin. Tiedon kasautumisen ja toisilta oppimisen suhteen tällainen puheeseen perustuva hajanainen populaatio on tehoton. Tärkeä tieto saattoi mennä vanhan ihmisen mukana hautaan. Joskus kokonaiset heimot tuhoutuivat ja samalla tuhoutui heidän keräämänsä tietämys. Tilanne parantui kun keksittiin kirjoitustaito. Kirjoituksen ulkoisessa muistissa tietämys jää elämään jälkipolville.

Eräs suurimpia mullistuksia ihmiskunnan historiassa sai alkunsa n. 7000 eKr. nykyisen Irakin tienoilla Mesopotamiassa (raamatun Kaksoisvirtain maassa): maanviljelyksen keksiminen. Hedelmälliset ja helposti kasteltavat seudut antoivat runsaan viljasadon. Ihmisten ei tarvinnut enää liikkua riistan perässä, vaan he saattoivat perustaa pysyvää kaupunkimaista asutusta. Viljaa riitti niin paljon, että väkiluku alkoi nopeasti kasvaa.

Metsästyksen ja keräilyn yhteiskunnassa ihmiset eivät olleet kovinkaan eriytyneet työnjaollisesti, vaan itse kukin osasi tehdä useimpia askareita. Sen sijaan suurten väkijoukkojen maanviljelysyhteiskunta alkoi eriytyä työnjaollisesti. Kaikkien ei tarvinnut enää olla kiinni perustavassa elintarvikkeiden tuotannossa, vaan ihmiset erikoistuivat sepiksi, saviastioiden tekijöiksi, puusepiksi, rakentajiksi, kauppiaiksi, lääkäreiksi, papeiksi, oppineiksi, tuomareiksi, sotilaiksi, taiteilijoiksi, muusikoiksi ja tarinankertojiksi. Tarvittiin lait ja hallintojärjestelmä, virkamiehiä ja päälliköitä. Yhteiskunta muuttui hierarkkiseksi: ylinnä oli kuningas hoveineen, sitten tuli uskontoa ja opillisia asioita hallitseva pappisluokka sekä ulkoista puolustusta ja sisäistä järjestystä vaaliva sotilasluokka. Alimmassa kastissa olivat talonpojat ja orjat, jotka työllään tuottivat ravinnon myös ylemmille luokille.

Tällaisessa yhteiskunnassa tuli tarvetta kehittää uusi viestinnän muoto, kirjoittaminen. Kirjoituksen etuna puheeseen nähden on sen pysyvyys: kiveen hakattu laki pysyy muuttumattomana, eikä jokainen tuomari väännä lakia mieleisekseen vuosisatojen kuluessa. Aiemmin kuvattu ratsuposti toimi myös parhaiten, jos kuriirilla oli kirjoitettu viesti mukanaan eikä hänen tarvinnut muistella mitä hänen olikaan käsketty sanoa.

Myös veronkantoon tarvittiin "asiakirjoja". Tässä onkin eräs mahdollinen kehityslinja kirjoitetun kielen kehitykselle. Veronkannossa käytettiin ns. laskukiviä: verovelvollisen lampaat laskettiin niin että kutakin lammasta kohden pantiin pussiin kivi. Tämä kivien määrä olisi jo eräänlainen dokumentti lampaiden määrästä, mutta kivipussit ovat raskaita kuljetella. Niinpä keksittiin että kymmentä tai sataa lammasta symbolisoisi aina tietynmuotoinen kivi. Keksittiin vielä, että näillä laskukivillä voidaan painaa tuoreeseen savilaattaan jälkiä; tarpeen mukaan voidaan erotella vuohet, lampaat, karitsat jne. Maaviljelijä saattoi allekirjoittaa savilaatan omalla merkillään. Kun savilaatta nyt kuumennettiin tulella, siitä muodostui kestävä ja pieneen tilaan mahtuva tiilinen asiakirja.

Toinen kirjoitukseen johtava linja alkaa kuvista. Sopivalle materiaalille yksinkertaisesti piirretään sen asian ja esineen kuva, jota tarkoitetaan. Ennen pitkää kuvat käyvät yhä tyylitellymmiksi, sillä toinen ammattikirjuri kyllä ymmärtää pelkistetymmänkin kuvan. Piirroksiin liitettiin kaikenlaisia lisämerkkejä täsmentämään ja muuttamaan kuvan merkitystä. Kun kaikille asioille ei ole visuaalista hahmoa, niin piti vain sopia jokin kuva tietyllä lisämerkillä sitä esittämään. Esimerkiksi "yksi päivä" kuvattiin nousevan auringon kuvalla; "käveleminen" jalan kuvalla ja "vesi" aaltoviivalla.

Nämä varhaiset kirjoitukset olivat piktogrammeja (kuvamerkkejä) ja ideogrammeja (käsitemerkkejä). Egyptiläisten hieroglyfeissä oli 700 erilaista merkkiä, joista tehtyä kirjoitusta voidaan lukea tänäkin päivänä. Kirjoituksen myötä ihmiskunta siirtyi esihistoriallisesta aikakaudesta historialliseen aikaan niillä seuduilla missä kirjoitustaito hallittiin. Lähi-idässä kirjoituksen aikakauteen siirtyminen tapahtui n. 4000 – 3500 eKr.

Esimerkiksi kiinan kielen kirjoitusmerkit ovat ideogrammeja, jotka esittävät jotakin kohdetta, asiaa, käsitettä. Koska maailmassa on lukemattomia seikkoja joita varten on puhekielinen käsite, nousee ideogrammien määrä hyvin suureksi. Kiinalaisen kirjoituksen kohtuullinen hallinta edellytti 4000 symbolin hallintaa, mestarit osasivat jopa 80 000 symbolia. On selvää, että suurten kansanjoukkojen on vaikea oppia näin monia symboleita. Siksi kirjoitus- ja lukutaito olivat harvojen ja valittujen etuoikeus.

Parannuksen tilanteeseen toi äännekirjoitus, fonogrammit. Tässä ei yritetä antaa käsitteelle tai sen kohteelle omaa merkkiä, vaan pyritään kuvaamaan sen äänneasua. Puhekielihän perustuu kaksoisartikulaatioon, jossa muutamasta kymmenestä erilaisesta äänteestä muodostetaan erilaisia yhdistelmiä: sanoja ja lauseita. Äännekirjoituksessa tarvitaan siis vain suhteellisen pieni joukko erilaisia merkkejä esittämään sanassa käytetyt äänteet ja niiden järjestys.

Vanhimmat tunnetut äännekirjoitukset olivat konsonanttiaakkosia seemiläisillä kansoilla, kuten foinikialaisilla n. 1400 eKr. Tässä kirjoituksessa käytettiin siis vain konsonantteja (esim. d, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t, v) ja lukijan piti arvata mitä vokaaleja konsonanttien välissä esiintyy. Raamatun hepreankieli on kirjoitettu näin, joten jälkipolvilla on usein tulkintavaikeuksia sen suhteen.

Antiikin kreikkalaiset kehittivät konsonanttiaakkosia ottamalla mukaan vokaalitkin (esim. a, e, i, o, u, y) jolloin syntyivät vokaaliaakkoset n. 1000–900 eKr. Kreikkalaisilta aakkoset periytyivät etruskeille, sitten roomalaisille, sitten eurooppalaisiin kulttuureihin. Äännekirjoitus on demokraattinen uudistus, sillä laajojenkin kansankerrosten on helppo oppia 20-30 kirjoitusmerkkiä verrattuna ideogrammien tuhansiin merkkeihin.

Kirjoituksen käyttöönotolla oli suuria vaikutuksia inhimilliseen kulttuuriin:
Kirjoitus mahdollistaa tietämyksen säilymisen, eräänlaisessa ulkoisessa muistissa, vaikka tiedon fyysinen kantaja olisi jo kuollutkin. Mm. tähän perustuu kirjoituksen merkitys hallinnon asiakirjojen välineenä. Kirjoitus siirtää tietämystä yli ajan. Kirjoituksella myös voitetaan etäisyyksiä eli se siirtää tietämystä yli tilan. Kirjoitettu viesti tulee muuttumattomana ja salaisena perille. Kirjoitukseen liittyy myös tietokäsityksen murros. Puheen kulttuurissa tietoa oli olemassa vain ihmisten tietämisessä. Nyt kirjoituksen kulttuurissa tietämys esineellistyy ulkoisten merkkien muotoon ja alkaa elää alkuperäisestä tietäjästä riippumatonta elämäänsä. Kirjoitus voidaan tulkita toisissa tilanteissa, toisina aikoina aivan eri tavoin kuin mitä kirjoittaja tarkoitti. Eikä kirjoittaja ole paikalla oikomassa käsityksiä. Kirjoitus mahdollistaa aivan uudenlaisen reflektiivisyyden eli omien ajatusten tarkastelun. Puhuttu teksti häviää heti, mutta kirjoitettua ajatusta voi tarkastella kaikessa rauhassa kuin esinettä. Ajatusta voidaan analysoida, siitä voidaan löytää heikkouksia ja sitä voidaan parantaa; näin syntyy entistä tarkempaa ajattelua.

Onkin paradoksaalista, että tarkasta ajattelustaan tunnettu filosofi Platon suhtautui kriittisesti kirjoittamiseen, joka yleistyi hänen aikanaan Kreikassa (esim. Platonin Faidros -dialogi, 475d-e). Kuitenkin tunnemme Platonin ajattelua vain siksi, että hän kirjoitti teoksia, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme. Kaiken lisäksi Platon oli etevä kirjailija.

Kirjoituksen kulttuuri jatkui Rooman valtakunnan aikana ja vielä keskiajallakin varsin samanlaisena kuin antiikin Kreikassa. Tätä jaksoa on sanottu myös kirografiseksi eli käsikirjoituksen kulttuuriksi. Kirjoitetut teokset kopioitiin käsin kirjoittamalla papyrukselle (ruoko), pergamentille (lampaannahkaa) tai vellumille (vasikannahkaa).

Roomassa erityinen kirjurien ammattikunta hankki elantonsa kopioimalla tekstejä käsin. Keskiajalla munkit monistivat kirkkoisien ja antiikin auktoriteettien kirjoja käsin (manu scripti) musteella ja hanhensulalla pergamenttiin. Tällainen kopiointi on hidasta ja kallista, samoin pergamentti on materiaalina arvokasta. Näin teoksen kopion hinta muodostui hyvin korkeaksi, joten vain varakkailla oli varaa hankkia edes muutama teos itselleen. Luostarit toimivat kirjastoina. Rooman vallan aikanakin oli kirjastoja. Esimerkiksi Egyptin Aleksandrian kuuluisassa kirjastossa oli 700 000 kääröä teoksia. Suuri osa niistä tuhoutui palossa Rooman sisällissotien aikana.

Aluksi teokset olivat kääröjä; yksi teos saattoi käsittää ison telineellisen kääröjä. Roomalaiset ottivat viimeistään 300-luvulla jKr. käyttöön koodeksin (codex) eli nykyisen kirjan muotoisen teoksen, jossa oli lehdet puukansien välissä.

Käsikirjoituksen maailmassa kirjoitus oli vielä puhemaailmalle alisteinen: sen tehtävänä oli kierrättää tekstiä takaisin puhemaailmaan. Keskiajallakaan ei vielä tunnettu äänetöntä lukemista, vaan jopa tilikirjaakin lukea paasattiin ääneen. Keskiajan kirjoitettu kieli oli latinaa, jota vain oppineet ymmärsivät. Kirjoitus- ja lukutaito pysyivät keskiajalla harvojen etuoikeutena.

Kirjapainon kulttuuri

Vuonna 1447 Saksan Reininmaalla Mainzissa hopeaseppä Johannes Gutenberg ja hänen vävynsä kaunokirjoittaja Peter Schöffer sekä liikemies Johann Fust panivat pystyyn ensimmäisen varsinaisen kirjapainon. Joitakin vuosia myöhemmin syntyi kuuluisa Gutenbergin raamattu, jonka kirjaintyyppi jäljittelee hyvin tarkasti senaikaista kaunokirjoitusta.

Kirjapainon teknologia on varsin yksinkertainen. Tehdään kustakin kirjaimesta valumuotti, jossa valetaan kustakin kirjaimesta suuri määrä irtokirjasimia (joissa kirjain peilikuvana). Sitten ladotaan haluttu tekstiladelma näistä irtokirjasimista kehikkoon, sivellään kirjasimet musteella, levitetään päälle paperi ja puristetaan (press, print) paperi kirjasimia vasten. Paperiin on syntynyt kirjoitus. Sama voidaan toistaa sata ja tuhatkin kertaa, jolloin on syntynyt vähällä vaivalla tuhat kopiota alkuperäisestä tekstistä. Lopuksi puretaan ladelma ja lajitellaan kirjasimet omiin lokerikkoihinsa.

Itse asiassa Gutenberg kumppaneineen ei keksinyt itse mitään osia kirjapainoteknologiasta, he vain osasivat yhdistää osaset tehokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi. Kiinalaiset olivat painaneet puulaatoilla jo 100-luvulla ja tekniikka tunnettiin Euroopassakin. Muste oli jo vanha keksintö. Lumpuista osattiin valmistaa paperia. Koreassa käytettiin metallisia irtokirjasimia sata vuotta ennen Gutenbergia. Kiinan ideogramminen merkkijärjestelmä tuhansine erilaisine symboleineen ei tukenut kovin hyvin painamista; tehokas kirjapainosta tuli vasta äännekirjoituksessa, jossa erilaisia irtokirjasimia tarvittiin vain kymmeniä.

Jo kirjapainotaidon alkuvaiheessa 1455–1500 painettiin jopa 100 000 uutta tai käsikirjoituksista jäljennettyä eri teosta. Lyhyessä ajassa ilmestyi siis enemmän kirjallisuutta kuin käsikirjoituksen kulttuurissa oli syntynyt tuhannessa vuodessa.

1500-luvun alussa kirjapainoja oli jo joka puolella Eurooppaa: 300 kaupungissa. Suomen ensimmäinen kirjapaino perustettiin 1642 Turkuun. Esimerkiksi Mikael Agricolan (1500-luku) kirjat painettiin Tukholmassa. Kirjoja painettiin paitsi latinaksi, myös kansankielellä kaikista siihen asti tunnetuista aiheista. Syy kansankielisyyteen oli ehkä kaupallinen. Kirjanpainajat olivat yrittäjiä, jotka halusivat lisätä myyntiään laajentamalla asiakaspiiriä pienestä latinaa osaavasta oppineiden joukkiosta laajoihin kansankerroksiin. Kirjapaino on edellisiä viestimiä demokraattisempi, kansanvaltaisempi väline.

Aluksi kirjoja ei noteerattu poliittisena voimana, mutta pian huomattiin, että kirjat saattoivat edistää myös hallitsijan intressien vastaisia asioita. Esimerkiksi Englannissa Henrik VIII antoi kiellettyjen kirjojen listan v. 1529.

Keskiaikaisessa käsikirjoituksen kulttuurissa kirjoitus oli ollut kirkon monopoli: kirjoja tuottivat munkit kirkon kanonisella kielellä, kirkollisiin tarpeisiin. Kirkon tarkoituksiin huonosti sopivia teoksia ei levitetty. Sen sijaan kirjapainon typografisessa kulttuurissa tämä monopoli purkautui. Kirjoituksia alettiin tuottaa halvalla sarjatuotantona kaikista mahdollisista aiheista kansankielelläkin. Kirjat halpenivat ja tulivat tavalliselle kansallekin ymmärrettäviksi. Lukutaito yleistyi. Kaikenlainen tieto levisi vapaammin kuin aikaisemmin.

Uskonpuhdistajat nousivat kapinaan maallistunutta ja korruptoinutta kirkkoa vastaan. Martti Luther hakkasi kirkon anekauppaa arvostelevat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen v.1517. Hän käänsi raamatun kansankielelle, hylkäsi paavin ja kirkon ehdottoman arvovallan ja julisti pyhän kirjan ainoaksi ohjenuoraksi. Saksankielinen raamattu levisi tuhansin kappalein maallista ja hengellistä valtaan vastaan kapinoivan kansan keskuuteen. Kapinallisia oppeja levitettiin arkkeina ja luettiin rahvaan kokouksissa. Samaan aikaan luonnontieteen uudet näkemykset, kuten aurinkokeskeinen maailmankuva, horjuttivat kirkon näkemyksiä. Antiikin pakanallisten kirjailijoiden teoksista pääsivät nyt julkisuuteen myös muut kuin kirkon hyväksymät: tietotulva antiikin oppineilta synnytti renessanssina (uudesti syntymisenä) tunnetun kulttuurin uudistumisen. (Elisabeth Eisenstein: The Printing Revolution in Early Modern Europe, 1983)

Viestintäteknologian merkitystä korostavat mediatutkijat Marshall McLuhan, Walter Ong ja Neil Postman ovat selittäneet kirjapainoteknologian myötävaikuttaneen moniin kulttuurisiin muutoksiin. Kirjoitetun sanan yleistyminen merkitsi aivan uudessa mitassa silmän voittoa korvasta. Painettu teksti on visuaalista informaatiota eikä sitä kuulla, kuten aina keskiajan puhekeskeisessä kulttuurissa vielä tapahtui; samalla silmin nähty tulee luotettavammaksi kuin kuultu. Keskiajan puhetaito, retoriikka, tulee epäilyttäväksi. Kirjallisesta esityksestä tulee arvokkainta tietoa. Vielä tänä päivänäkin on ylioppilaskirjoitukset ja tehdään väitöskirja.

Kirjoituksessa korostuu tilaan järjestämisen lineaarisuus, jossa asiat pakotetaan peräkkäiseen järjestykseen riveille. Tämän on sanottu rohkaisseen myös ns. kausaalista selittämistä, johon kuuluu yksisuuntaisen peräkkäisyyden idea: ajallisesti edeltävästä syy X:stä seuraa ajallisesti jälkimmäinen seuraus Y. Ei nähdä että Y:stä voisi seurata X, tai että nämä olisivat molempiin suuntiin vuorovaikutuksessa.

Kirjapainossa tiedosta tulee ulkoinen, silmin tarkasteltava esine. Näin kirjapaino rohkaisee ihmisiä ajattelemaan asioita neutraaleina, kylminä, objektiivisina faktoina. Kirjoitus sallii etäännytetyn, kylmän objektiivisen järkeilyn, koska tekstin tuottaminen voi sananmukaisesti tapahtua kaikessa rauhassa ja kaukana sosiaalisesta tilanteesta.

McLuhan on todennut, että kirja on yksilöllistymisen teknologia. Kirjaahan luetaan eristyneenä, yksin. Sitä vastoin puheen maailmassa ollaan aina toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Niinikään
McLuhan toteaa, että kirjapaino on ensimmäinen standardisoitua massatuotetta tuottava tehdas ja ensimmäinen kokoonpanolinja. Näin ollen kirjapaino olisi ollut esikuvana koko myöhemmälle teolliselle sarjatuotannolle.

Kirjapaino synnytti myös tekijänoikeuksien (copyright) problematiikan. Erityisesti puheen kulttuurissa kenelläkään ei ollut omistusoikeutta juttuihin, vaan ne levisivät suusta suuhun folklorena, kansankertomuksina. Mutta kirjapaino tuottaa pysyvän esineen, kirjan, jonka sisältö ja muoto on järjestetty tarkalleen tietyn kirjoittajan määräämällä tavalla. Kirja on ainutlaatuinen taideteos, jota ei sovi plagioida omiin nimiinsä. Kirjoittajat alkoivat saada myös elantoaan kirjoittamisesta, joten heidän työnsä hedelmien varastaminen vahingoitti ammatinharjoitusta.

Kirjapainon aikakausi synnytti uudestaan myös julkisuuden, julkisen keskustelun. Antiikin Kreikassa kansalaiset olivat torilla kokouksessa tehdä esityksiä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Erilaisten toimenpiteiden vaihtoehtoja täytyi perustella toisille, jotta nämä vakuuttuisivat tämän järkevyydestä. Tämä perustelutaito oli retoriikan taitoa. Keskiajalla tämän julkinen keskustelu tukahtui miltei kokonaan, mutta uudella ajalla kirkon ote hellitti ja asioista alettiin keskustella julkisesti. Perustellut puheenvuorot levisivät myös painettuina arkkeina, joita saatettiin lukea joukolla kahvihuoneissa. Syntyi filosofi Jürgen Habermasin kuvaama ns. porvarillinen julkisuus, jossa kauppiaat, liikemiehet, ammatinharjoittajat keskustelivat tasavertaisina järkevistä tavoista hoitaa kaikkiin vaikuttavia asioita. Habermasin mukaan tasavertaiseen, "herruudesta vapaaseen" keskusteluun kuuluu se, että vain perustelun järkevyys sai vaikuttaa esityksen hyväksymiseen, ei siis esittäjän yhteiskunnallinen arvo. Tämä nousevan porvarisluokan vastaveto feodaaliaatelistolle ja kirkolle, joiden piirissä nimenomaan henkilön auktoriteetti oli sanellut ratkaisun oikeellisuuden.

Kaupankäyntiä ja vaihtoa lie ollut olemassa ihmiskunnan alkuhämärästä alkaen. 1400- ja 1500-luvuilla monet merenrantojen ja jokivarsien kauppakaupungit vaurastuivat. Niiden porvarit (siis liikemiehet, kauppiaat ja ammatinharjoittajat) saivat suhteellista itsenäisyyttä kaupunkiensa asioiden hoitamisessa. Kauppiaiden valta kasvoi kasvamistaan heidän vaurastumisensa myötä. Myöhemmin tämän ns. kauppakapitalismin tilalle tuli teollisuuskapitalismi, jossa kauppiaiden pääomilla tuotettiin tehdastuotteita. Porvaristolle kirkko ja aatelisto edustivat menneisyyden kahlittua maailmaa, kun he itse katsoivat edustavansa uutta ja vapaata maailmaa. Porvaristo yhdistyi poliittisesti ajamaan omia etujaan ja romuttamaan vanhan vallan haitallisia etuoikeuksia. Tässä tilanteessa syntyi sanomalehdistö, joka on ensimmäinen varsinainen joukkoviestinnän väline.

Sanomalehdistön historia

Sanomalehdet edustavat yhtä viestinnän erityistä lajia, nimittäin joukkoviestintää (mass communication). Joukkoviestinnässä viestit lähetetään lukuisille vastaanottajille avoimessa järjestelmässä. Joukkoviestinnän ajatuksena on yleensä osoittaa viesti erottelematta kaikille kansalaisille sillä tavoin kansantajuisesti esitettynä, että erikoistietoja ei viestien ymmärtämiseen tarvita. (Sanomalehdistön historian osuudessa on hyödynnetty mm. Jorma Mäntylän TYT/Internetix peruskurssin tekstiä sekä Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa kirjaa).

Sanomalehden historia on tapana jakaa seuraaviin historiallisiin vaiheisiin:

  1. Journalismin esimuodot, uutiskirjeet (1500 –)
  2. Valistavan ja kasvattavan eliittilehdistön aika (1600–)
  3. Poliittisen ja mielipidelehdistön aika (1750–)
  4. Kaupallistuneen lehdistön aika (1850–)
Tällainen jaottelu on typologia, joka lehtien keskeisten ominaisuuksien perusteella pelkistää ja yksinkertaistaa todellisen historian monimuotoisuutta. Aikamäärät ovat vain suuntaa antavia, sillä eri maissa kehitys on kulkenut eri tahtiin.

Uutiskirjeiden aikakausi, 1500-luku

Keskiajalla yksityiskirjeet annettiin vietäväksi henkilökohtaiselle lähetille, toisten läheteille, kauppiaille, matkamiehille. 1200-luvulla Pariisin yliopisto perusti viestinviejäpalvelun, myös Euroopan luostarien välillä kulki postiliikennettä. Vuonna 1305 perustettiin ensimmäinen yksityinen postipalvelu Euroopassa. 1600- ja 1700-luvulla eri valtiot perustivat jo yleisiä postijärjestelmiä.

Sanomalehden esimuodot olivat uutiskirjeitä, joita kauppiaat lähettivät toisilleen. Liikekirjeenvaihdossa tuli tavaksi, että liikemies pani kirjeensä loppuun vaikkapa hintatietoja kotikaupungistaan Venetsiasta ja tietoja Kaukoidän maustesadon näkymistä. Kauppias eli ostamalla sieltä missä tavara oli edullisinta ja myymällä sitä siellä missä sitä eniten tarvittiin ja oltiin valmiita maksamaan paras hinta. Uutiskirjeiden avulla kauppiaat saivat tietoa kadoista ja sadoista, kulkutaudeista, sodista, hovien tapahtumista, laivavuoroista, hinnoista jne. Näillä kaikilla saattoi olla isokin vaikutus kauppiaan taloudelliseen menestykseen, joten häntä kiinnosti saada niistä tietoa. Liikekirjeiden lopun yleiset talousuutiset saattoivat kiertää kädestä käteen useampienkin tietoon. Ensimmäisten keskieurooppalaisten uutiskirjelehtien levikit olivat vähäisiä, 200-500. Vasta 1600-luvun lopulla päästiin yli 1000 kpl levikkeihin.

1500-luvun alussa Fuggerien mahtava kauppahuone alkoi kerätä talousuutisia myytäväksi asti. Fuggereillahan oli kauppakonttoreita ympäri Eurooppaa ja niiden välistä säännöllistä kuriiriliikennettä. Kuriirien mukana saatiin jatkuvasti tuoretta tietoa eri puolilta mannerta ja tämä tieto pantiin myytäviin uutiskirjeisiin. Pian uutiskirjeet alettiin monistaa kirjapainossa.

Osasta uutiskirjeitä tuli säännöllisesti ilmestyviä sanomalehtiä. Ensimmäisten joukossa oli 1500-luvun lopulla Sveitsissä ilmestynyt Historische Relatio, jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista sanomalehdistä. Muita lehtiä alkoi ilmestyä samoihin aikoihin Englannissa, Hollannissa, Italiassa, Itävallassa, Ranskassa... Ilmestymispaikkoina olivat Euroopan suurimmat kaupungit.

Pertti Hemánuksen (Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino) mukaan uutiskirjejournalismin ominaispiirteitä olivat:
  • Tosiasiapohjaisuus. Kauppiaat edellyttivät taattua ja tosiasiallista tietoa. Harhaanjohtava tieto olisi yksinkertaisesti aiheuttanut taloudellisia tappioita kauppiaille ja kauppahuoneille.
  • Uutisluontoisuus. Kirjeet saattoivat olla ilmestyessään viikkoja tai kuukausia vanhoja, mutta ne sisälsivät uutta, ennen julkistamatonta tietoa. Täten uutinen on alusta lähtien ollut journalismin perustava juttutyyppi. Kiinnostavaa on se, että ensimmäiset lehdet olivat nykyisten talouslehtien ja taloussivujen edeltäjiä.
  • Epäpoliittisuus; journalismi ei syntynyt poliittisena ilmiönä.
Uutiskirjeiden muotokieli oli yksityiskirjeen kaltainen, lehdet olivat painettuja kirjeitä, eivätkä olleet saaneet vielä nykylehden kaltaista typografista rakennetta.

Valistavan (eliitti)lehdistön aika, pääosin 1600–1700 luvut

Kun painetut uutiskirjeet vakiintuivat säännöllisesti ilmestyviksi ja kun niille annettiin nimi, niistä tuli varsinaisia sanomalehtiä. Lehdistön varhaista vaihetta on luonnehdittu lähinnä valistavaksi ja kasvattavaksi. Suomessakin 1700-luvulla valistuksen ja hyödyn aikakaudella monet papit kunnostautuivat saattamalla lukevan yleisön tietoon esim. viljelyneuvoja ja selostuksia luonnontieteen uusista keksinnöistä.

Varhaisesta lehdistöstä on myös käytetty nimitystä eliittilehdistö, sillä Euroopan ja Amerikan maissa vain pieni koulutettu eliitti pystyi hyödyntämään lehtiä. Useimmissa maissa yli 90% väestöstä oli luku- ja kirjoitustaidotonta talonpoikaistoa. Pelkän kauppaa tukevan uutisaineiston lisäksi lehtiin alkoi kuitenkin vähitellen ilmaantua myös muunlaista aineistoa. Ulkomaanuutiset olivat hallitsevassa osassa, mutta myös kirjallisuutta esiteltiin.

Tähän aikaan ei tunnettu yleistä sananvapautta ja painovapautta, vaan julkisuuteen sovellettiin autoritaarista sananvapauskäsitystä, jonka mukaan levitettävän sanan laatua piti valvoa koko ajan. Lehtien painolupia myönnettiin rajoitetusti ja luvan yhteydessä määriteltiin mitä sai painaa ja mitä ei. Saatettiin esimerkiksi kieltää kotimaan asioita sekä hallitsijaa ja hallintoa koskevien asioiden julkaiseminen; tämä selittää ulkomaanuutisten suuren määrän. Julkaisuihin yritettiin soveltaa ennakkosensuuria eli valtion sensorit lukivat kaiken julkaistavaksi aiotun läpi ja kielsivät moraalisesti, poliittisesti tai uskonnollisesti arveluttavat jutut. Pian sensorien työ kävi painotuotteiden määrän vuoksi mahdottomaksi ja tyydyttiin jälkikäteen nostamaan oikeusjuttuja jos aihetta ilmeni.

Kaikkea viestintää voidaan tarkastella myös sen suhteen, minkälaista yhteisöllisyyttä se rakentaa. Kyse on myös identifikaatiosta eli samastumisesta ja toisaalta myös erottautumisesta. Viestintä ehdottaa että "me" olemme samanlaisia tässä ja tuossa suhteessa, joten me muodostamme ykseyden. Sen sijaan "nuo" tuolla ovat erilaisia, eivätkä kuulu meihin. Sensuurikoneisto piti huolen siitä, että eliittilehdistö ei päässyt "repimään" ero maan eri ryhmittymien välille, vaan "me" kaikki olemme yhtä ja samaa, vaikkapa suomalaisia. Erottua sopi joistakin toisista kansoista, jos tämä muuten istui hallitsijan politiikkaan.

Pertti Hemánuksen mukaan eliittijournalismi muistutti edelleen vanhaa uutiskirjejournalismia. Sitä luonnehtivat:
  • Periaatteellinen tosiasiapohjaisuus
  • yhä uutisluontoisuus, vaikka lehtiin alkoi ilmestyä muitakin juttutyyppejä;
  • edelleen epäpoliittisuus, vaikkakin lehdissä alkoi olla ainakin implisiittejä eli rivien väliin piilotettuja poliittisia kannanottoja;
Eliittilehdille ominaista oli melko kehittymätön muotokieli: uutiset esitettiin edelleen kirjemuodossa ja lehden typografinen esikuva oli kirja, joten tekstiä ei edes jaettu palstoihin. Vasta vuonna 1660 London Gazette siirtyi kaksipalstaiseksi, mistä tapa levisi muihin lehtiin.

Eliittilehdistö Suomessa

Ruotsi-Suomessa lukeva yleisö oli ruotsinkielistä tai ainakin ruotsia taitavaa säätyläistöä. Lehdet tilattiin aluksi Tukholmasta. Ensimmäinen Suomessa ilmestynyt lehti oli vuonna 1771 perustettu Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Åbo Tidningar. Tämän ruotsinkielisen lehden perustaja oli kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739-1804). Lyhytaikaisena kokeiluna alkoi vuonna 1775 ilmestyä Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Sitä toimitti kirkkoherra Antti Lizelius (1708-1795).

1800-luvun alussa Suomen sodan seurauksena maamme alue liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän valtakuntaan. Tämä muutti kielisuhteita, sillä Suomen alueella suomen kielestä tulikin nyt enemmistökieli, kun se ennen oli Ruotsin valtakunnan vähemmistökieli. Suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä 1820-luvulla. Turun paloon (1827) saakka Turku oli lehdistön keskus, mutta sen jälkeen yliopisto muutti Helsinkiin, joka oli ollut pääkaupunki jo vuodesta 1812. Samalla Helsingistä tuli kulttuurielämän, myös lehdistön keskus.

Varhaiset suomenkieliset lehdet 1840-luvulta Maamiehen ystävä, Kanava, Suometar olivat aluksi valistuslehtiä talonpojille. Maamiehen ystävää toimitti professorina ja valtiomiehenä kunnostautunut Johan Wilhelm Snellman (1806-1881). Hän toimitti myös ruotsinkielistä Saima -lehteä ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning kirjallisuuslehteä.

Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika 1750 – n. 1900

Vuonna 1789 tapahtunut Ranskan (suuri) vallankumous merkitsi maailmanhistoriallista käännettä. Tässä vallankumouksessa valtaa pitäneiden aatelin ja papiston ulkopuolinen kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi. Aateli ja papisto olivat olleet määräävässä asemassa, vaikka niiden piiriin lukeutui vain 2-3 prosenttia väestöstä. Vallankumous johti tasavallan perustamiseen, kuninkaan vallan lakkauttamiseen ja aateliston etuoikeuksien lopettamiseen. Kansalaisista tuli periaatteessa tasavertaisia lain edessä.

Aiemmin keskiajalla vallassa olleet aatelisherrat, kuninkaalliset ja papisto suistettiin vallankumouksessa ainakin väliaikaisesti vallasta. Porvaristo (kauppiaat, ammatinharjoittajat, ja nyt myös tehtailijat) alkoi nousta johtavaksi luokaksi eri puolilla Eurooppaa – ja käytti taistelussa aseenaan myös lehdistöä. Sanomalehdillä oli huomattava vaikutus esimerkiksi seuraavaan suureen mullistukseen, Euroopan "hullun vuoden 1848" tapahtumiin.

Uusi eliitti taisteli kolmen asian puolesta:
  • Elinkeinovapaus oli välttämätön kehittymässä olevalla markkinatalousjärjestelmälle.
  • Edustuksellinen demokratia ja valtiopäivälaitos.
  • Aiempaa suurempi henkinen vapaus: uusi eliitti vaati uskonnonvapautta, tuki rationaalisen valistusopin hengessä tieteitä, joita vanha eliitti vieroksui tai jopa pelkäsi. Porvaristo uskoi rationaaliseen ihmisjärkeen, tietoon ja vapaaseen keskusteluun klassisen liberalismin hengessä. Siksi taistelu sensuuria vastaan oli oleellinen osa porvariston nousua.
Autoritaarinen sananvapauskäsitys oli keskiaikaisten vallanpitäjien, aateliston ja papiston mieleen. Kauppiasluokalle sen sijaan taloudellinen ja elinkeinon harjoituksen vapaus oli lähtökohta. Valtion ei pitänyt puuttua elinkeinon harjoitukseen, vaan se piti jättää vapaasti markkinoilla määräytyväksi. Tätä elinkeinojen ja markkinoiden vapauden hyödyllisyyttä opetti mm. skotlantilainen kansantaloustieteilijä Adam Smith teoksessaan "Kansojen varallisuus" (1776). Samaa mallia sovellettiin myös sananvapauteen: liberalistisen käsityksen mukaan julkisuus on "ajatusten vapaa markkinapaikka", jossa tarjottujen ajatusten moninaisuudesta valikoituvat käyttökelpoisimmat ideat.

Suomessa Kokkolan kirkkoherra Antti (Anders) Chydenius (1729–1803) kunnostautui kansantaloudellisena kirjailijana Adam Smithin tapaan. Hän oli pappissäädyn edustajana Ruotsi-Suomen valtiopäivillä 1765–66 ja vaati siellä täydellistä kauppa- ja elinkeinovapautta toteutettavaksi. Chydenius vaikutti Ruotsi-Suomen painovapauslain säätämiseen. Vuonna 1778 hän sai aikaan myös rajoitetun uskonnonvapauslain.

Ranskan vallankumouksen jälkeen alettiin huomata, että lehdistö on voimakas poliittinen väline. Sen avulla voitiin kritisoida ja tehdä pilaa kansalaisvapauksien saavuttamisen esteenä olevista taantumuksellisista. Lehdistön avulla voitiin levittää ajatuksia, herättää yhteiskunnallisia liikkeitä, kiihottaa kansaa barrikadeille. Kun lehdistä tuli poliittisen taistelun välineitä, ei tavoitteena ollut neutraali tiedon jakelu, vaan vastustajien lyöminen ja oman asian edistäminen. Ihmisiä opetettiin näkemään asiat tietyltä kannalta. Monesti poliitikko ja toimittaja olivat yksi ja sama henkilö, joka jatkoi parlamentissa käytyä kiivasta sanaharkkaa lehtensä palstoilla.

1800-luvun kuluessa porvaristo vakiinnutti asemansa ja yhteiskunnat lakeineen järjestettiin kauppiaiden ja teollisuuden harjoittajien edut huomioon ottaen. Kun näin tapahtui, porvariston poliittisen projektin luonne muuttui rakenteita rikkovasta niitä säilyttäväksi. Porvaristo ei enää ollutkaan kiihkeästi uudistuksia vaativa voima, vaan pikemmin siitä alkoi tulla konservatiivinen voima. Tämä pätee yleisemminkin: kun muutosta vaativa voima tai puolue saa tahtonsa läpi, ei sillä ole enää intressiä muutoksiin, vaan säilyttämiseen.

Sen sijaan esimerkiksi tehdastyöväestö alkoi järjestäytyä ja vaatia parempia työoloja itselleen. Poliittista taistelua tukemaan perustettiin työväenlehtiä, jotka jatkoivat porvarillisen poliittisen lehdistön taistelevaa linjaa. Työväestön järjestäytyminen ja vaatimukset paremmasta palkasta sekä lyhyemmästä työajasta olivat suoraan teollisuuspohattojen etujen vastaisia asioita. Nämä eivät suinkaan kiirehtineet yhteiskunnallisia uudistuksia, vaan katsoivat niitä tehdyn jo aivan tarpeeksi. Onpa ollut aikoja, joina työväen ammatillinen järjestäytyminen ja siihen liittyvä julkaisutoiminta on pyritty määrittelemään rikolliseksi toiminnaksi.

Tässä kohtaa on syytä tarkastella poliittista lehdistöä yhteisöllisen samuuden ja toisaalta erojen tuottajana. Aateliston ja vanhoillisen papiston näkökulmasta porvaristo oli repivä ja yhteiskuntarauhaa häiritsevä voima. Poliittisissa julkaisuissaan porvaristo tuotti eron "meihin" vapautta ja uudistuksia haluaviin sekä "noihin" feodaalisen taantumuksen edustajiin. Kun porvaristo oli onnistunut poliittisessa projektissaan, se alkoikin suosia entisen aatelin tapaan sellaisia puhutteluja, jossa ei rakenneta eroa ("riitaa") ihmisryhmien välille, vaan "me kaikki olemme yhtä suurta perhettä" -tyyppisiä puhutteluja.

Työväenlehdistö sen sijaan jatkoi eron tekemisen politiikkaa, mikä porvariston näkökulmasta oli tarpeetonta riitelyä ja rettelöintiä. Kun työväenpuolueet ovat päässeet valtaan, ovat ne puolestaan alkaneet tuottaa "olemme yhtä perhettä" puhuttelua ja vieroksua eron tekijöitä. Voidaan sanoa, että erot ja intressiristiriidat eivät maailmasta tule koskaan loppumaan, mutta eron ja samuuden tuottamisen tavat muuttuvat historiallisesti. Demokratiassa on hyväksyttävä eturistiriitojen olemassaolo ja erot, mutta samalla on koetettava löytää perusteita yhteisyydellekin, sillä muuten päädytään veriseen vihanpitoon, joka on lopulta kaikille osapuolille haitallista. On myös muistettava, ettei eronteon politiikka ole suinkaan aina mitenkään "edistyksellistä": erojahan voidaan tehdä esim. ihonvärin, kansallisuuden, sukupuolen ja iän perusteella. Tällainen eronteon politiikka voi olla rasistista, äärioikeistolaista, sovinistista jne.

Pertti Hemánuksen mukaan politisoituneen lehdistön piirteitä olivat:
  • Tosiasiapohjaisuudesta tinkiminen poliittisen tarkoituksenmukaisuuden hyväksi.
  • Tietty manipulatiivisuus, joka oli useimmin suhteellista ja ilmeni yksipuolisesti valikoidussa ja tulkitussa aineistossa ja saattoi siten johtaa harhaanjohtavaan informaatioon.
  • Uudenlaisten juttutyyppien ilmeneminen lehdistöön; taistelevat ja kantaaottavat artikkelit ilmestyivät lehtiin.
  • Journalistinen muotokieli kehittyi niin typografian kuin kirjoittamisen osalta.
Poliittisen journalismin kukoistuksen kaudella lehtiin ilmestyivät nykyään yhä käytössä olevat juttutyypit: pääkirjoitus, yleisönosasto, uutiset puhetilaisuuksista, selostukset oikeudenkäynneistä ja parlamentin istunnoista sekä teatterikritiikit. Kotimaan uutisoinnin määrä kasvoi, koska politiikkaa tehdään juuri kotimaassa ja koska auktoriteetit eivät enää voineet kieltää kotimaan asioista kirjoittamista.

Poliittinen lehdistö Suomessa

1800-luvun suomalaiselle yhteiskunnalle oli ominaista kielipoliittinen taistelu. Ero tehtiin kielen, ei yhteiskunnallisen säädyn, ammatin tai varallisuuden perusteella. Suomen kulttuurielämä ja hallinto oli perinteisesti ruotsinkielistä. Nyt nouseva nationalismi ja suomenmielisyys nosti päätään: "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia!". Kansallismielisyyteen kuului oma kielen kehittäminen ja vaaliminen. 1800-luvun lopulla jokainen vuosikymmen tuotti edellistä radikaalimman sukupolven ja entistä kiivaamman kielipoliittisen lehden.

1869 perustettu Uusi Suometar oli kielipoliittinen lehti, se oli hyvin läheisessä yhteydessä suomalaisen puolueen valtiopäivämiesten kanssa. 1880-luvulla se synnytti vastaansa ruotsinkielisen (ja mielisen) lehdistön.

1880 -luvun lopulla syntyi nuorsuomalaisten entistä radikaalimpia fennomaanilehtiä. Kirjailijat Juhani Aho ja Eino Leino olivat Päivälehden (perustettu 1889) kirjoittajia. Sen perustaja oli Eero Erkko. Lehti lakkautettiin kenraalikuvernöörin käskystä 1902, koska sen nationalismi kävi kriittiseksi myös venäläistä hallintoa kohtaan. Erkon lehti alkoi toimittajien lyhyen maanpakolaisuuden jälkeen ilmestyä nimellä ilmestyä nimellä Helsingin Sanomat vuonna 1904. Aamulehti (per. 1882) ja Hämeen Sanomat (per. 1879) olivat alun perin radikaalien nuorfennomaanien lehtiä. Sittemmin niistä tuli Kokoomuksen lehtiä, kunnes niistä tuli puolueista riippumattomia porvarillisia lehtiä.

1895 perustettu Työmies oli ensimmäinen työväenlehti, tamperelainen Kansan lehti perustettiin 1899. Enemmän sosialidemokraattisia työväenlehtiä alkoi ilmestyä vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Samoin alkoi ilmestyä perustetun Maalaisliiton (nyk. Suomen Keskusta) lehdistöä: ensin Vaasassa ja sitten Seinäjoella ilmestyvä Ilkka (per. 1906) oli ensimmäinen; kuopiolainen Savon Sanomat perustettiin 1907; Suomenmaa perustettiin Viipurissa 1908 nimellä Maakansa. Työväenliike jakautui kansalaisodan jälkeen kahtia sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin. Kommunistinen toiminta oli Suomen ensimmäisessä tasavallassa kiellettyä; kansandemokraattisia lehtiä alkoi ilmestyä vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kaupallinen lehdistö, 1850–

Sanomalehdistön historiallinen kehitys on kovin eriaikaista. Kun Suomessa elettiin 1800-luvun alussa vielä eliittilehdistön aikaa ja poliittiset lehdet tekivät vasta tuloaan, niin Yhdysvalloissa alettiin jo 1830-luvulla perustaa puhtaasti kaupallisia lehtiä. Ne suunnattiin yhä kasvavalle massayleisölle, jonka lukutaito ja sivistys oli vähäinen. Ensimmäisiä kaupallisia lehtiä kutsuttiin penny -lehdiksi, koska ne maksoivat vain yhden pennyn (eli centin), muut lehdet maksoivat 5–6 centiä. Penny -lehdistä ensimmäinen oli The New York Sun (per. 1833). Myös New York Herald, New York Times (1851) ja Tribune.

Lehden halvan hinnan teki mahdolliseksi mm. mainosrahoitteisuus. Lehti ryhtyi myymään kauppiaille mainostilaa, ja kun mainostajat osallistuivat kustannuksiin, saivat lehden numeroiden ostajat lehtensä halvalla. Sanomalehti alkoi hankkia tuloja kaksilla markkinoilla: 1) ensimmäiset markkinat muodostuvat lehden myymisestä yleisölle (levikki) ja 2) toiset markkinat taas näin syntyneen yleisökontaktin myymisestä mainostajille. Lehti siis hankkii kiinnostavalla sisällöllä ensin itselleen suuren joukon kulutuskykyisiä lukijoita ja sitten myy mainostajille mahdollisuutta kätevästi tavoittaa nuo kuluttajat. (Tästä tarkemmin Kuneliuksen "Viestinnän vallassa" -kirjan luvussa "Joukkoviestintä markkinoilla".)

Suomen sanomalehdet saivat v. 1999 mainoksista 60 prosenttia tuloistaan ja loput 40 prosenttia pääosin tilauksista. Täysin mainosrahoitteisia ovat ilmaisjakelulehdet, MTV3 ja kaupalliset radiot. Mainosrahoitteisten välineiden kohdalla myös ohjelmasisältöjen suunnittelun täytyy palvella mainostajien intressejä. Mainostaja esimerkiksi haluaa tavoittaa 15–20 ikäiset nuoret mainostaakseen heille tuotettaan. Tässä tilanteessa kaupallinen media suunnittelee ohjelman, jolla se saa tuon asiakassegmentin vangittua ruudun ääreen tai radiokanavalle. Sitten media todistaa katsoja- ja kuuntelijatutkimuksin, että näin ja näin laaja yleisökontakti haluttuun asiakasryhmään on tarjolla. Mainoksen hinta määräytyy mm. yleisömäärän laajuudesta: montako henkilöä tavoitetaan ohjelmaan sijoitetulla mainoksella.

Varhaisemmat lehdistön muodot eivät itsessään olleet ainakaan suurimuotoista liiketoimintaa, vaan elättivät juuri ja juuri yhden tai kaksi toimittajaa. Lehden talous oli sivuseikka ensisijaisempiin tehtäviin nähden. Esimerkiksi poliittisen lehden tehtävänä oli palvella poliittisia päämääriä ja lehden myynnistä saatavat tulot vain toissijaisen huomion kohteena. Mutta penny -lehdistön myötä lehti itsessään muuttuu liikeyritykseksi, jonka päätavoite on taloudellisen tuloksen tekeminen. Lehden sisällöt eivät tällöin ole itseisarvoja, vaan myyntiä palvelevia välinearvoja. Toisin sanoen äärimuodossaan kaupallinen lehti julkaisee aivan mitä tahansa aineistoa, mikä vain herättää huomiota ja saa ihmiset ostamaan tuotteen. Jos poliittisista sitoumuksista on haittaa liiketoiminnalle, muuttuu lehti sitoutumattomaksi. Äärimmäisen esimerkin kaupallisesta "uutistoiminnasta" verkkomaailmassa tarjoaa Naked News -palvelu, jossa päivän uutiset lukevat nais- ja miespuoliset uutisankkurit samalla strippaavat itsensä alastomiksi.

Mainosrahoituksen ohella myös kirjapainotekniikan kehitys auttoi tekemään lehtiä halvemmalla. Vuosisatoja samalla asteella pysynyt kirjapaino parani ratkaisevasti kun Euroopassa keksittiin sylinteripainokone vuonna 1811. 1830-luvulla tähän kytkettiin höyrykone, joka pyöritti painosylinteriä. Näin teho nousi 200 painoarkista tunnissa jopa 4000 arkkiin per tunti. Painotyön koneellistuminen ja nopeutuminen pudottivat yksittäisen kopion hintaa reilusti. Vielä halvemmaksi painotuotteet tulivat 1860-luvulla kun opittiin tekemään sulfiittisellusta (pulp) paperia. Lännentarinoita ja romantiikkaa tarjoava viihdekirjallisuus alkoi yleistyä ja tätä halvalle paperille painettua viihdettä alettiin kutsua nimityksellä pulp fiction ("sellusepitteet"). Lukutaitokin yleistyi ja loi laajemmat markkinat lehdille. Lehdistä tuli suurteollisuutta, joka tuotti massatuotetta ihmisjoukoille. Lehtien omistajista tuli miljonäärejä.

Pertti Hemánus löytää kaupallistuneelle journalismille seuraavia erityispiirteitä:
  • Faktainformaation joutuminen ristiriitaan elämyksellisyyden kanssa; jälkimmäisen huomattiin usein myyvän paremmin.
  • Tämän ristiriidan seurauksena on useimmissa maissa tapahtunut selkeä lehtien differentoituminen, jako ns. laatulehtiin ja toisaalta massalehtiin (keltaisiin lehtiin).
  • Journalististen juttu- ja ohjelmatyyppien, esitystapojen ratkaiseva ja pitkälle viety differentoituminen.
  • Journalistisen muotokielen voimakas kehittyminen - tavoitteena ennen kaikkea myyvyyden lisääminen.
Jakautuminen sensaatio- ja laatulehtiin

Yhdysvalloissa kaupalliset lehdet myytiin ensisijaisesti irtonumeroina nykyisten suomalaisten iltapäivälehtien tapaan. Tosin 1800-luvun lehtiä kaupittelivat kaduilla nuoret lehtipojat, joiden elanto riippui täysin siitä kuinka innokkaasti he jaksoivat tyrkyttää lehtiä ihmisille. Jo tästä irtonumeromyynnistä seuraa, että lehden on joka päivä kehitettävä etusivulleen joku mielenkiinnon väkisinkin vangitseva sensaatio. Kuivat tosiasiat ja asiallinen esitystapa eivät myy, siksi etsittiin jokin tunteita kuohuttava asia ja esitettiin se "kissankorkuisin" kirjaimin kuvan kera, esim. tähän tyyliin:

external image nunna.gif

Kaupallinen lehdistö jakautui 1800-luvun loppupuolen Amerikassa ja muuallakin kahtia sensaatiolehdistöön eli ns. keltaiseen lehdistöön ja laatulehdistöön. Sensaatiolehdistö suuntasi tuotteensa esimerkiksi monimiljoonaisen New Yorkin suurkaupungin vasta maahan muuttaneille siirtolaisille, jotka eivät osanneet paljoa englantia ja opillisen sivistyksen määräkin oli vähäinen. Ei siis kannattanut tarjota hienostuneita analyyseja maailmanpolitiikan arkipäivästä tai taiteen uusista tuulista, vaan ihmisläheistä ja konkreettia asia: rikoksia, julkkisten kuulumisia, seksiä, skandaaleja, hurjia huhuja. Juttujen todenperäisyyden tarkistamisesta ei oltu turhan tarkkoja: pääasia että tämänkin päivän irtonumero saatiin myytyä. Uutiskriteeri oli erään lehdenomistajan mukaan: ”Uutista on kaikki se mikä saa ihmiset sanomaan ”Gee whiz!” (JESSUS sentään!).

Tunnetuimpia hahmoja sensaatiolehdistön piirissä on lehtikeisari William Randolph Hearst, joka osti vuonna 1885 New York Journalin ja alkoi verisen taistelun yleisöstä Joseph Pulitzerin Worldin kanssa. Lehtipohatat ostivat vuorotellen toinen toistensa parhaat reportterit ja muut työntekijät. Yksi Hearstin ostoista oli piirtäjä, joka teki sarjakuvaa ”Yellow Kid”. Painoteknisistä syistä pojanviikarin kolttu sattui olemaan väriltään keltainen; tästä sai alkunsa nimitys "keltainen lehdistö". Näitä lehtiä sanotaan myös "tabloid" -lehdiksi, koska ne tehtiin tavallista suurta ns. broadsheet -kokoa pienempään 6-palstaiseen kokoon (kuten Suomenkin iltapäivälehdet). Euroopan mannermaalla puhutaan myös bulevardilehdistöstä, koska lehtiä myydään kaduilla.

Hearstia on syytetty USA-Espanja sodan aiheuttamisesta. Sotaa seuraamaan lähetetty piirtäjä sähkötti Kuubasta haluavansa palata, kun sotaa ei näkynyt syttyvän. Hearst vastasi: "Pysy siellä. Järjestä sinä kuvat, niin minä järjestän sodan!" Ja niin myös tapahtui, että Hearstin lehdistö sai kansanjoukot raivostumaan Espanjalle, jolloin poliitikkojen oli pakko aloittaa sota. Sota syttyi vain sen takia, että lehtikuningas halusi tehdä rahaa myymällä sotauutisia. Orson Welles teki Hearstin ja Pulitzerin taistelusta elokuvan "Citizen Kane" (1941), jonka elokuvakriitikot ovat monesti äänestäneet maailman parhaaksi elokuvaksi.

Englannissa tunnetuimpia sensaatiolehtiä ovat The Sun ja Daily Mirror. Näiden välinen kilpailu yleisöstä johti 1960-luvulla niin törkeisiin mauttomuuksiin ja ylilyönteihin, että lehdet joutuivat siistimään linjaansa. Silti Suomen iltapäivälehdet ovat ajoittaisista ylilyönneistä huolimatta varsin asiallista luettavaa verrattuna Britannian lehtien tyyliin.

Laatulehdistöstä edustava esimerkki on The New York Times, jonka Adolph S. Ochs pelasti vararikolta vuonna 1896. Lehti ei menestynyt sensaatiokilpailussa Hearstin ja Pulitzerin julkaisujen kanssa, joten Ochs päätti kehittää uuden selviytymisstrategian, jossa asioista pyrittäisiin kertomaan mahdollisimman asiallisesti ja objektiivisesti. Lehti päätti tarjota tosiasioita ja neutraalin puolueettomia, järkiperäisiä analyysejä yhteiskunnan tärkeistä asioista. Lehti pyrki olemaan jatkuvasti päivittyvä tietosanakirja maailman asioista. Sillä oli alusta alkaen on erittäin hyvät tietoliikenneyhteydet, se julkaisi puheita ja asiankirjoja myös kokonaisina. Lehti julkaisi vuosittain luettelon vuoden mittaan kirjoitetuista artikkeleistaan, mikä teki siitä hyvän hakuteoksen. Lehden jutut pyrittiin kirjoittamaan hyvällä, mutta helposti ymmärrettävällä kielellä.

Laatulehdistön linja panostaa tosiasioihin ja analyysiin ei ollut uusi, sillä jo uutiskirjeet oli tehty talousasioita koskien näin. Laatulehdessä on piirteitä myös eliittilehdistä, koska ne suunnataan yleensä yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneelle keski- ja yläluokalle, joka osasi arvostaa järjen käyttöä. Laatulehdistö omaksuu yhteiskuntaan nähden ulkopuolisen tarkkailijan aseman, aivan kuten luonnontutkija tekisi muistiinpanoja lintujen käyttäytymisestä. Siinä missä poliittinen lehti otti kantaa ja osallistui kiivaasti peliin, laatulehti vetäytyy katsomoon seuraamaan tapahtumia. Toimittajat ovat ammattilaisia, joille tulee kunnia-asiaksi pitää itsensä ulkopuolisina tarkkailijoina. Samastumisen ja eronteon kannalta laatulehdessä käy usein niin, että ei tarjota mitään "meihin" samastumisen mahdollisuutta, vaan kaikki lehdessä esiintyvät tahot ovat "niitä" eli ulkopuolisia.

Tämä ulkopuolisuus ei ole pelkästään hyvä asia, sillä se opettaa ihmisille ulkopuolisen roolin ja vieraannuttaa heitä yhteisten asioiden hoitoon osallistumisesta. Demokratiassahan ihmisten pitäisi osallistua ja keskustella yhteisistä asioista, eikä vetäytyä kyynisinä seuraamaan tapahtumia katsomosta. Tätä ulkopuolisuuden asennetta on ryhdytty Yhdysvalloissa ja muuallakin korjaamaan ns. kansalaisjournalismin (public journalism) ideoilla, joissa journalismin yhdeksi tehtäväksi tulee demokraattisen keskustelun virittäminen ja ongelmien ratkaisun edesauttaminen.

Eri maiden laatulehdistä mainittakoon Englannin The Times, Ranskan Le Monde, Saksan Frankfurter Allgemeine Zeitung. Suomessa Helsingin Sanomat on varsin tyypillinen laatulehti. Suomen lehdistölle on ominaista vahva aluelehdistö: kunkin maakunnan pääkaupungissa ilmestyvä lehti on muodostunut ns. ykköslehdeksi alueellaan ja kilpailevat kakkoslehdet ovat surkastuneet pienilevikkisiksi tai kuolleet kokonaan pois. Aamuisin ilmestyvät maakunnalliset lehdet ovat tyypiltään laatulehtiä, mutta mitä pienempiä ne ovat, sitä heikommat voimavarat niillä tehdä laadukasta journalismia. Tabloid-lehtiä on Suomessa kaksi. Vuonna 1932 perustettuja Ilta-Sanomia julkaisee myös Helsingin Sanomat ja televisioyhtiö Nelosen omistava Suomen suurin mediakonserni SanomaWSOY. Vuonna 1980 perustettua Iltalehteä julkaisee Suomen toiseksi suurin mediakonserni Alma Media, joka omistaa myös Aamulehden, Kauppalehden ja MTV3 -televisioyhtiön.

Viime vuosina erityisesti Englannissa ja USA:ssa on huolestuneena puhuttu ns. tabloidisoitumisesta (tabloidization) eli siitä, että kilpailun paineessa laatulehdet joutuvat omaksumaan yhä enemmän sensaatiohakuista julkaisupolitiikkaa iltapäivälehtien tapaan. Esimerkiksi Britanniasta on näyttöä siitä, kuinka laatulehtien sisällöt ovat viihteellistyneet ja poliittisista asioista on tehty entistä enemmän skandaaleja. Britannian lehdet ovatkin alttiimpia tabloidisoitumiselle, koska siellä laatulehdetkin myydään etupäässä irtonumeroina ja useat valtakunnalliset lehdet kilpailevat samojen asiakkaiden huomiosta. Saksassa ja Suomessa lehdet tilataan pääasiassa kotiin ja lehdillä on alueellinen monopolinsa, jossa kilpailua ei esiinny. Tämä vähentää suomalaisten lehtien alttiutta tabloidisoitumiseen.

Lisälukemisto: Vilkaisu aikakauslehdistön vaiheisiin

Aikakauslehdet määritellään yleensä vähintään neljä kertaa vuodessa ilmestyviksi sarjajulkaisuiksi, joissa on numeroa kohden useita artikkeleita tai muuta toimituksellista aineistoa. Aikakauslehti on kaikkien tilattavissa; se ei sisällä pelkästään hinnastoja, ilmoituksia ja mainontaa. Yleensä aikakauslehti ei ole sillä tavoin kiinni päivänkohtaisessa uutisoinnissa kuin sanomalehti, mutta silti rajanveto sanomalehtien suuntaan voi joskus olla vaikeaa. Esimerkiksi varhaiset valistavat sanomalehdet voitaisiin yhtä hyvin katsoa myös aikakauslehdiksi.

Ensimmäisiksi aikakauslehdiksi katsotaan saksalainen Erbauliche Monaths Unterredungen (1663-1668), ranskalainen Journal des Savants (1665) ja englantilainen Philosophical Transactions (1665). Näiden vakavampien lehtien ohella alkoi Ranskassa pian ilmestyä viihteellinen Mercure Galant (1672). Naistenlehdetkin polveutuvat jo näistä varhaisajoista: englantilainen Ladies' Mercury alkoi ilmestyä vuonna 1693.

1700-luvulla aikakauslehtiä alkoi ilmestyä runsaammin Euroopan suurkaupungeissa, kuten Lontoossa. Englanninkielinen nimitys aikakauslehdelle on magazine, mikä tarkoittaa "makasiinia", siis varastoa kaikenlaisille jutuille. Tunnetun seikkailukirjan, Robinson Crusoen, kirjoittaja Daniel Defoe perusti aikakauslehden nimeltä The Review (1704-1713). Suunnilleen samoihin aikoihin aloittaneet The Tatler ja The Spectator olivat Defoen lehden tapaan luonteeltaan kirjallisia ja satiirisia julkaisuja. Vielä myöhemmin 1800-luvullakin ilmestyi runsaasti kirjallisia lehtiä: tapana oli että sepitteellinen romaani ilmestyi ensin jatkokertomuksena ja vasta sitten kirjan muodossa. Suomessa ilmestyi vuosina 1866-1880 Kirjallinen Kuukauslehti, jossa julkaistiin mm. Aleksis Kiven "Kihlaus".

Vielä 1700-luvun lehdet olivat verraten kalliita julkaisuja, mutta 1800-luku merkitsi läpimurtoa halvoille massalehdille. Näistä ensimmäisiä olivat yhdysvaltalainen Saturday Evening Post (1821) ja englantilainen Penny Magazine (1832). 1800-luvulla aikakauslehdet kaupallistuivat sanomalehtien tapaan ja mainostamisesta tuli yhä keskeisempi osa niiden taloutta.

Ensimmäinen kuvalehti oli 1842 aloittanut Illustrated London News, joka perustui piirroskuviin. Kuvalehden idea omaksuttiin pian muihinkin maihin. Ensimmäisiä suomalaisia kuvalehtiä oli Suomen Kuvalehti (1873-1880; 1917-). Valokuvauksen ja painotekniikan kehittyminen alkoi aikakauslehdissä syrjäyttää piirroskuvaa 1890-luvulla,vaikkakaan ei vielä sanomalehdissä. Vuonna 1888 Yhdysvalloissa perustettu National Geographic käytti maantieteellisten aiheiden kuvitukseen valokuviakin. Varsinainen kuvalehti siitä tuli vuonna 1904, kun lehden toimittajan oli juttujen puutteessa julkaistava 11 sivua kuvia Tiibetistä. Toimittajan yllätykseksi yleisön reaktio olikin myönteinen ja lehdestä tuli hyvin suosittu (nykyään yli 10 miljoonan kpl levikki). Korkeatasoisen valokuvajournalismin yhdeksi kiintotähdeksi nousi amerikkalainen Life (1936-1972). Life ei kuvittanut juttuja, vaan kertoi koko tarinan kuvilla. 1930-luvun Saksassa poliittista taistelua käytiin myös tehokkaan kuvajournalismin avulla; vastakkain olivat natsien Illustrierter Beobacter ja vasemmistolainen Arbeiter Illustrierte Zeitung. Ranskassa kuvajournalismistaan tunnetaan mm. Paris-Match (1949).

Sarjakuvalehdet ovat eräs aikakauslehtien laji. 1890-luvulla USA:ssa "keltaiselle lehdistölle" nimen antanut sanomalehtisarja Yellow Kid katsotaan usein ensimmäiseksi sarjakuvaksi. Aluksi sarjakuvat ilmestyivät nykyiseen tapaan sanomalehtien lyhyinä "strippeinä". Sanomalehdissä ilmestyneitä sarjakuvia kuten 1910 syntynyttä Krazy Kat -sarjakuvaa alettiin koota myös kirjasiksi. 1930-luvulla aloittivat lehtien sarjakuvina mm. Tarzan, Mikki Hiiri, Dick Tracy, Teräsmies (Superman), Batman. Varsinaiset sarjakuvalehdet syntyivät niinikään 1930-luvulla ja sarjakuvalehdistä tuli valtavan suosittuja toisen maailmansodan aikana mm. sotilaiden viihdykkeenä. Kulttuurisesti kiinnostavaa on, että 1930-luvulla syntyneet väkivahvat supersankarit (Superman = yli-ihminen) osuvat ajallisesti yksiin sellaisten "vahvojen miesten" kuin Mussolinin, Hitlerin, Stalinin ja Vihtori Kosolan kanssa. Näyttää siltä, että 1930-luvun talousromahduksen ja muun turvattomuuden vuoksi monissa maissa oli sosiaalista tilausta autoritaarisille johtajille, diktaattoreille.

1920-luvulla Yhdysvalloissa syntyi uusi aikakauslehtien ryhmä, uutisaikakauslehdet (newsmagazines) jotka vetivät yhteen ja taustoittivat viikon uutistapahtumat. Näistä ensimmäinen oli 1923 perustettu Time Magazine, joka sai kilpailijakseen v. 1933 Newsweek -lehden. Time tunnettiin aluksi vahvasti konservatiivisena ja Newsweek taas liberaalina lehtenä. Time -lehden esikuvan mukaisia lehtiä ovat Saksan Der Spiegel (1947) ja Ranskan L' Express (1953). Myöskin Suomen Kuvalehti on uutisaikakauslehti.

Vuonna 1922 perustettu USA:ssa perustettu Reader's Digest (Suomeksi Valitut Palat) perustuu toisaalla julkaistujen artikkeleiden esittämiseen lyhennettyinä ja kansantajuisina versioina. Lehden perustaja DeWitt Wallace katsoi, että mistä tahansa artikkelista voi huoletta heittää pois 75 prosenttia ilman että asia siitä kärsisi. Lehdessä julkaistujen artikkeleiden piti olla kiinnostavia vielä vuoden päästäkin luettuina ja niiltä edellytettiin optimistista, rakentavaa otetta. Reader's Digest oli saavuttanut 1939 jo 3 miljoonan kappaleen levikin ja sen levikki on nykyään 18 miljoonaa. Erikoista lehden taloudessa on se, että perustamisestaan aina vuoteen 1955 se ei julkaissut ollenkaan mainoksia.

Suomen suurimpiin lukeutuvat yleisaikakauslehdet Apu ja Seura on molemmat perustettu 1930-luvulla. Apu oli aluksi lukemisto, jota työttömät myivät, saaden lehden tuotosta suuren osan itselleen. Seura puolestaan syntyi vuonna 1934, kun keskenään lehdillään kilpailleet kustantajat Otava ja WSOY perustivat yhteisen yhtiön, Yhtyneet Kuvalehdet. Sekä Seuran että Apu -lehden levikki oli vuonna 2000 n. 260 000. Näitä laajalevikkisempi oli aikoinaan 1970-luvun alussa sensaatiojournalismilla menestynyt Hymy liki 400 000 kappaleen levikillään (nykyisin n. 100 000). Sarjakuvalehti Aku Ankka kiilaa yleisaikakauslehtien ohi 270 000 kappaleen levikillään. Vielä tästäkin suurempia levikkejä Suomessa oli v. 2000 asiakaslehdillä, kuten Soneran Matkaviestillä (1.3 miljoonaa), Keskon Pirkalla (1.2 miljoonaa) ja S-ryhmän Yhteishyvällä (800 000). Aikakauslehdistön uudempaa kehitystä edustaa julkkisjuoruihin keskittyvä 7 päivää -lehti, joka on noussut levikiltään ja lukijamäärältään Suomen suurimmaksi yleisaikakauslehdeksi.

Kaiken kaikkiaan Suomessa ilmestyy yli 2800 vähintään neljä kertaa vuodessa ilmestyvää aikakauslehteä. On perhe- ja yleisaikakauslehtiä, naistenlehtiä, kotilehtiä, terveyslehtiä, mielipidelehtiä, tieteellisiä lehtiä, harrastuslehtiä, tietokonelehtiä, lasten- ja nuortenlehtiä, eläkeläisten lehtiä, sarjakuvalehtiä, talouslehtiä, seksilehtiä, asiakaslehtiä, järjestölehtiä ym.

Taloudellisesti tarkasteltuna aikakauslehti tarjoaa mainostajille hyvän yhteyden tarkasti määriteltyyn kohdeyleisöön, jolloin mainosmarkat eivät mene harakoille vaan osuvat juuri tavoiteltuun ryhmään tälle erityisesti suunnitellulla viestinnällä. Kulttuurisesti tarkasteltuna taas lähtökohtana pidettäisiin ihmisten kokoontumista jonkin harrastuksen pariin, jolloin muodostuu yhteisö, jonka jäsenet panostavat paljon energiaa ja mielenkiintoa harrastettavaan asiaan (vaikkapa hevosiin). Lehti syntyy pitämään yllä tämän harrastajajoukon yhteisöllisyyttä. Yhteisölehti on toki myös mainostajien kaupallisesti hyödynnettävissä (vaikkapa ratsastustarvikkeiden erikoisliikkeiden).

Tehtävä:

Pysähdy kaupan aikakauslehtien hyllyn eteen ja tarkastele lehtien kansikuvia sekä otsikoita. Raportoi millaisten ihmisten kuvia kansissa on. Mieti miksi juuri näitä ihmisiä on kansikuvissa. Mistä kannen otsikot kertovat?

Lisälukemisto: Välähdys elokuvan historiaa

Elokuvan historiasta on kirjoitettu paksuja erikoisteoksia. Tässä joudutaan tyytymään joihinkin perustietoihin ja painotus on tässä viestintätieteellinen, ei elokuvataiteellinen.

Elokuva on nimensä mukaisesti elävää, liikkuvaa kuvaa. Varhainen elokuvan nimitys kinematografia, viittaa kreikan sanaan kinesis (liike, muutos). Tästä tulevat mm. englannin sana cinema ja saksan Kino. Elokuva perustuu näköaistimuksen hitauteen. Näköärsykkeen häviäminen näköhermostosta ja aivoista kestää hieman alle 0.1 sekuntia ja jos kuvia esitetään peräkkäin enemmän kuin 15 kuvaa sekunnissa, sulautuvat erilliset kuvat yhdeksi liikkeeksi. Elokuvakamera on valokuvauslaite joka pystyy valottamaan jatkuvalle filmille kuvia 24 kertaa sekunnissa ja esityksessä käytettävä projektori puolestaan liikuttaa filmiä samaisella vauhdilla valonlähteen ja linssin välissä.

Elokuvalla välineenä on pitkä historia ja on tarvittu lukuisia keksintöjä ennen kuin elokuvaus kävi mahdolliseksi. Jo 100-luvulla jKr. luonnontutkija Ptolemaios teki havaintoja näköaistimuksen hitaudesta ja jälkikuvaominaisuuksista. Myöhempinä vuosisatoina kehitettiin monenlaisia optisia leluja, joissa katsoja tirkisteli reiästä pyörivälle kehälle piirrettyjä kuvia, jolloin syntyi liikkuvan kuvan illuusio. Antiikin aikoina tunnettiin polttolasit eli linssit, joilla pystyttiin luomaan optinen kuva maisemasta tasopinnalle.1600-luvulla eräs saksalainen pappi kehitti laterna magican (taikalyhdyn) esityypin: sillä pystyi heijastamaan seinälle ohuelle kalvolle piirrettyjä kuvia. Tällä periaatteella toimii myös elokuvaprojektori.

Kameralaitteiston alkumuoto camera obscura (hämärä huone) kehiteltiin ilmeisesti arabikulttuurin piirissä 1000-luvulla, mutta varsinaisesti sen esitteli Leonardo da Vinci 1500-luvun alussa. Camera obscura on valotiivis huone tai laatikko, johon pääsee valoa vain pienestä reiästä. Reikä toimii linssin tapaan, jolloin takaseinälle muodostuu kuva. Hieman myöhemmin reikään sijoitettiin linssi, minkä seurauksena kuvan laatu parani. Tällaisenaan laite oli hyödyllinen taiteilijoille, jotka saattoivat piirtää kuvan optisen kuvan mukaisesti.

1800-luvun alussa kemian tuntemus oli edennyt niin pitkälle, että todettiin joidenkin kemiallisten yhdisteiden valonherkkyys. Ranskalaiset Joseph Nicéphore Niépce ja Louis Daguerre kehittivät 1820-luvulla menetelmää, jossa hopeayhdisteellä päällystettyyn metallilevyyn muodostui valon vaikutuksesta pysyvä kuva: valokuvaus oli näin keksitty. Pian opittiin päällystämään lasilevyjä valoherkällä aineella ja 1850-luvulla kehitettiin negatiivimenetelmä, jonka avulla voitiin vedostaa suurennettuja kuvia valoherkälle paperille.

Aluksi valotusajat olivat niin pitkiä, että ainoastaan vakaasti paikoillaan jököttäviä kohteita voitiin vangita valokuvaan. Elokuvaa varten materiaalin valoherkkyyttä oli kehitettävä niin, että 1/15 sekunnin valotus riittäisi. Kamerassa täytyi olla suljin, joka kykenisi avautumaan ja sulkeutumaan nopeasti. Kehitettiin mm. valokuvausrevolveri, jolla pystyi nopeasti ottamaan koko "rullallisen" kuvia. Laukkaavan hevosen liike vangittiin kahdellatoista riviin asetetulla kameralla. Kameroiden kehityksessä oli ns. iirishimmentimen keksiminen 1887 tärkeä keksintö: sen avulla voitiin kameran "silmää" avata suureksi hämärässä ja supistaa se pieneksi kirkkaassa valossa, jolloin filmi sai aina tarpeeksi, mutta ei liikaa valoa.

Lasilevyillä ei elokuvaa olisi voitu toteuttaa. 1870-luvun alussa keksittiin ensimmäinen muovi, joka sai kauppanimen "selluloidi". Tämä oli alkoholilla käsiteltyä nitroselluloosaa, periaatteessa samaa ainetta kuin aseissa käytettävä ns. savuton ruuti. Selluloidi oli notkeaa, kirkasta ja kestävää, siis erinomaista filmipohjaa. Ikävä kyllä se oli tavattoman tulenarkaa tavaraa, jossa alkaa räjähdykseen johtava ketjureaktio jo 150 C lämpöasteessa. Kun elokuvaprojektorin valonlähteenä käytettiin sähköistä valokaarta, niin hieman liioitellen voidaan sanoa, että elokuvien esittäminen oli kuin sähköhitsausta ruutikellarissa. Paljon elokuvateattereita paloi. Esimerkiksi v. 1927 Tampereella elokuvateatteri Imatrassa filmirulla syttyi tuleen ja liekit levisivät raivoisasti teatterin katsomoon, niin että 21 ihmistä kuoli. Vasta 1950-luvulla selluloidi korvattiin huonosti palavalla asetaattifilmillä.

1800-luvun lopulla oltiin niin pitkällä, että elokuva saattoi syntyä. Elokuvan syntyhetkenä pidetään ranskalaisten Louis ja Auguste Lumièren julkista elokuvaesitystä Pariisissa Grand Cafén kellarikerroksessa 28. joulukuuta 1895. Lumièren veljeksillä oli näytettävänä kymmenen erilaista, n. minuutin mittaista elokuvanpätkää arkisista aiheista: asemalle saapuva juna, työväki poistuu tehtaasta, meri, suihkulähde jne. Nämä olivat itse asiassa dokumenttielokuvia, jotka säilyivät jatkossakin yhtenä elokuvien tyyppinä. Junan päälle syöksymisen liikevaikutelma oli kokemattomista ihmisistä niin uskottava, että heidän täytyi suorastaan paeta. Pian esitettäväksi liitettiin hupailu "kasteltu kastelija", jossa puutarhuri suihkutetaan märäksi. Lumièren veljekset uskoivat, että ihmiset ovat kiinnostuneita elokuvasta vain liikevaikutelman vuoksi ja että he kyllästyvät siihen pian. Näin varmasti olisikin tapahtunut, ellei elokuvalle olisi keksitty kantavampaa sisältöä. Näyttelijä ja taikuri Georges Méliès tajusi ensimmäisenä juonellisen näytelmäelokuvan mahdollisuudet. Méliès käytti estottomasti mielikuvitusta ja trikkejä elokuvissaan. Hänen tekemistään tuhannesta lyhytelokuvasta kuuluisin on "Matka kuuhun" (1902).

Vuonna 1902 Edwin S. Porter ohjasi Yhdysvaltojen ensimmäisiin lukeutuvan näytelmäelokuvan "The Life of an American Fireman" (Päivä palomiehen elämästä) ja seuraavana vuonna maailman ensimmäisen lännenelokuvan (western) "The Great Train Robbery" (Suuri junaryöstö). Porter vapautti elokuvan studiosta, hän vei kameran autenttisille tapahtumapaikoille ja seurasi kahdessa eri paikassa samanaikaisesti kehittyvää juonta. Elokuvaohjauksen varsinaisena isänä pidetään kuitenkin David Griffithiä (1875-1948). Hän käytti psykologista kerrontaa, muutti kameran paikkaa kesken kohtauksen, otti käyttöön valaistuksen tehokeinoja. Hän myös leikkasi elokuvansa leikkauspöydässä. Ensimmäinen Griffithin käänteentekevistä elokuvista oli "Birth of a Nation" (Kansakunnan synty, 1915).

Yhdysvalloissa elokuvantuotannosta tuli suurteollisuutta 1920-luvulla. Elokuvateollisuus oli muuttanut New Yorkista aurinkoisen Kalifornian Hollywoodiin vuonna 1909. Los Angelesin vähäpätöinen esikaupunki alkoi muuttua jättiläistehtaaksi, johon elokuvanvalmistamot rakensivat laajoja studioitaan. Tähtijärjestelmä, standardisoidut juonirakenteet, lajityypit, tuotantotavat vakiintuivat. Muutamat elokuvamogulit tehtaineen hallitsivat tuotantoa: mm. Louis B. Mayer, Warnerin veljekset ja Samuel Goldwyn. Suurten tehtaiden itsevaltiuden aika kesti 1950-luvulle saakka.

Euroopassa v. 1914 alkanut I maailmansota tukahdutti eurooppalaisen elokuvatuotannon ja siirsi alan painopisteen Yhdysvaltoihin. Sotaa käyvässä Euroopassa nitroselluloosaa ei riittänyt filmeihin, vaan se tarvittiin ammusten ja luotien ajoaineeksi rintamalla. Ensimmäinen maailmansota synnytti propagandaelokuvan. Elokuva on petollisen uskottava väline, sillä yleisö helposti luulee sen tarjoavan suoran ikkunan todellisuuteen, vaikka tosiasiassa elokuvassa kaikki on huolellisesti valikoitua tai poisjätettyä. Elokuva myös vetoaa tunteisiin tehokkaasti. Myös Yhdysvalloissa alettiin esittää Saksan vastaisia propagandafilmejä elokuvien alussa maan liittyä sotaan v. 1917. Saksassa myös osattiin tehdä propagandaa, ja perinne jatkui natsivallan aikana vuodesta 1933 eteenpäin. Joseph Goebbelsin johtama propaganda- ja valistusministeriö tarkasti ennakkoon kaikki elokuvat. Hitlerin valtaantulon jälkeen mm. kuuluisa elokuvataiteilija Fritz Lang joutui pakenemaan maasta.

Elokuvailmaisua kehitettiin myös vuonna 1918 syntyneessä Neuvostoliitossa. Lenin itse sanoi elokuvaa kaikista taiteista tärkeimmäksi. Elokuva otettiin "sosialismin rakentamisen" välineeksi kuten muukin joukkoviestintä Neuvostoliitossa. Neuvostoelokuvan suuria vaikuttajia on Sergei Eisenstein, maailmankuulu elokuvataiteen uranuurtaja ja kehittäjä. Hän kuuluisimpia elokuviaan ovat "Panssarilaiva Potemkin" (1925) ja "Lokakuu" (1927). Muita maineikkaita elokuvan kehittäjiä ovat mm. Vselovod Pudovkin ja Dziga Vertov.

Suomessa elokuvatuotanto käynnistyi varsinaisesti v. 1919, jolloin Erkki Karu, Teuvo Puro ja Karl Fager perustivat Suomen Filmikuvaamo Oy:n, joka pari vuotta myöhemmin muutti nimensä Suomi-Filmi OY:ksi. Yhtiö tuotti 3-5 elokuvaa vuodessa. Varhaiskauden mykkiä klassikkoja ovat Erkki Karun ohjaamat "Koskenlaskijan morsian" (1923), Nummisuutarit (1923) ja "Meidän poikamme" (1929). 1930-luvulla perustettiin T.J. Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus. 1930-luvun lopulla tuotettiin n. 20 kokoillan (ääni)elokuvaa vuodessa ja ne olivat hyvin suosittuja. Elokuvateollisuuden korkeasuhdanne ei katkennut edes sotavuosiin ja huippuunsa (30 elokuvaa) se ylti 1950-luvun puolivälissä, sillä televisio ei täällä vielä tuolloin syönyt yleisöä.

Elokuvat olivat aluksi mykkiä. Tämän kauden suuria nimiä ovat koomikot Mack Sennett, Charles Chaplin, Buster Keaton, Harry Langdon ja Harold Lloyd. Vuonna 1927 sai äänielokuva "The Jazz Singer" ensiesityksensä; tässä elokuvassa näyttelijät sekä puhuivat että lauloivat. Ääni tuli äänilevyltä, mutta pian opittiin tallettamaan ääni optisesti selluloidirainaan. Monet mykän kauden koomikot (esim. Buster Keaton) eivät pystyneet siirtymään äänielokuvan aikakauteen, vaan heidän uransa loppui. Chaplin on esimerkki niistä, jotka pystyivät jatkamaan äänielokuvassakin. Ensimmäinen värielokuva oli Walt Disneyn piirroselokuva "Flowers and Trees" (1933). Ensimmäinen onnistunut värillinen kokoillan elokuva oli Rouben Mamoulianin ohjaama "Becky Sharp" (1935). Ensimmäinen värillinen maailmanmenestys oli Victor Flemingin ohjaama "Gone With the Wind" (Tuulen viemää, 1939). Magneettinen ääniraita ja laajakuva ovat elokuvan 1950-luvun teknistä kehitystä.

Ennen television valtakautta 1900-luvun alkupuolella dokumentti- ja uutiskatsaukset tarjosivat välähdyksiä maailman tapahtumiin. Vaikka dokumentaarisia elokuvia oli tehty aiemminkin, tuli sana "documentary" varsinaisesti käyttöön vasta englantilaisen John Griersonin sillinpyytäjien elämästä kertovan elokuvan "The Drifters" myötä vuonna 1929. Klassinen dokumenttielokuva on myös Robert Flahertyn eskimoiden elämästä kertova "Nanook of the North" (1922). Uutisfilmejä näytettiin elokuvateattereissa näytösten aluksi. Erityisen runsaasti uutisfilmejä tehtiin II maailmansodan aikana.

Jo mykän kauden alussa elokuvissa esiintyneistä kaunottarista tuli hyvin suosittuja, vaikka kansa ei tiennytkään heidän nimiään. Kun erään tällaisen filmitähden nimi paljastettiin 1910, syntyi elokuvan tähtijärjestelmä. Tähtijärjestelmään kuuluu, ettei näyttelijä mukaudu erilaisiin elokuviin, vaan että elokuvat räätälöidään tähdelle sopiviksi. Näin yleisölle tutuksi tullut sankari tai sankaritar saa seikkailla elokuvista toiseen suunnilleen samanlaisena. Asiakkaat tietävät jo ennakolta odottaa John Wayneltä juuri "waynemaista" käytöstä, eikä heidän odotuksiaan suinkaan petetä. Näin standardisoitu tuote on taloudellisestikin menestyvä, ja menestyä elokuvien pitikin niitä rahoittavien pankkiirien ja liikemiesten mielestä.

Tähtien tapaan kuluttajien odotuksia täyttävät myös genret eli lajityypit: lännenelokuva, gangsterielokuva, slapstick-komedia, musikaali jne. Tiettyyn genreen kuuluvan elokuvan valitessaan henkilö jo ennalta tietää pääpiirteissään mitä tässä "maailmassa" voi tapahtua: näin genret luovat turvallisuutta ja jatkuvuutta epävakaaseen maailmaan. Ennen elokuvaa lajityyppejä on esiintynyt kirjallisuudessa, teatterissa, musiikissa jne. Myös esim. sarjafilmien sarjallisuus toimii yleisön odotuksia tyydyttäen: kun vaikkapa tv-sarja on luotu sen peruskaava toistuu samanlaisena ohjelmasta toiseen.

Elokuva oli kaupallista sirkuskuvia joukoille alusta alkaen. Aluksi elokuvia esitettiin markkinateltoissa ja vaudevilleteattereissa, mutta 1905 alkaen Yhdysvalloissa alkoi olla erillisiä elokuvateattereita. Näitä nickelodeon (nickel = 5 centin raha) teattereita oli v. 1908 jo USA:ssa jo 10 000 kappaletta. Elokuvista tuli todellista joukkoviestintää ja massaviihdettä. Vuonna 1911 New Yorkissa oli kaikkiaan 4.7 miljoonaa asukasta ja näistä 1.5 miljoonaa kävi joka viikko elokuvissa. Vuonna 1914 USA:ssa 40 miljoonaa henkilöä kävi elokuvissa viikoittain; vuonna 1929 jo pelkästään alaikäisiä elokuvien katsojia oli 40 miljoonaa. Elokuvien kävijämäärät kasvoivat aina 1940-luvun lopulle saakka (Yhdysvalloissa 90 miljoonaa katsojaa/ viikko). Sitten mm. television ripeän yleistymisen vuoksi yleisömäärät alkoivat nopeasti pudota. Muualla maailmassa kehitys on ollut samantyyppistä, joskin aikataulu vaihtelee.

Elokuvan suurimpien katsojalukujen romahdettua Yhdysvalloissa alkoivat riippumattomat studiot tuottaa yhä suuremman osan elokuvista. Hollywoodin ilmaisullinen kaanon murtui. Myös Euroopan elokuva elpyi tuottaen elokuvataiteen suuria nimiä. Esimerkiksi ranskalaiset nuoren polven ohjaajat esiintyivät laajana rintamana v. 1959 Cannesin elokuvajuhlilla: François Truffaut, Alain Resnais, Jean-Luc Godard. Italiassa maailmankuuluiksi nousivat Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni, ruotsissa Ingmar Bergman.

Aluksi televisio oli uhka elokuvalle, mutta pian filmiteollisuus huomasi voivansa myydä vanhat elokuvat televisiossa esitettäväksi. Nykyään elokuva ilmestyy ensin elokuvateattereissa voimakkaan markkinoinnin kera. Elokuvan toivotaan saavan myönteisiä arvosteluja lehdissä ja tulevan myös yleisömenestykseksi. Myös oheistuotteita kaupataan. Melko pian ensiesityksen jälkeen elokuva ilmestyy myös televisiossa katsottavana videona ja dvd -levynä. Hieman pitemmän ajan kuluttua elokuva esitetään televisiossa.

Elokuvanteko on erityisesti Yhdysvalloissa kaupallista toimintaa, joka edellyttää suuria budjetteja ja jossa suurten voittojen ohella voi tulla myös huimia tappioita. Hollywood -elokuvan tuotanto maksaa keskimäärin markkinointikuluineen n. 40 miljoonaa dollaria. Suosituimmat elokuvat tuottavat 300-500 miljoonaa dollaria, joten rahoittavat pankit saavat sijoituksensa kymmenkertaisena takaisin. Suurten voittojen ja tappioiden liiketoiminnassa rahoittajat pyrkivät varmistamaan kaikin keinoin elokuvan menestymisen. Iso bisnes on varovainen uusien kokeilujen suhteen ja ohjaajien taiteellista vapautta rajoitetaan. Elokuvat esitetään koeyleisölle, jonka tunnereaktioita seurataan mm. sormenpäiden sähköjohtavuutta tutkimalla ja haastattelemalla. Liian pitkästyttävään kohtaan voidaan leikata vaikka takaa-ajokohtaus. Suurliiketoiminnan ohella toimii myös pieniä studioita, joissa tehdään pienellä rahalla kokeilevampia elokuvia. Näiden luovista kokeiluista suurliiketoiminta voi sitten omaksua hyviksi osoittautuneet keksinnöt.

Taikuri Georges Méliès'n 1900-luvun alussa aloittama trikkikuvauksen perinne on vuosien varrella yhä kehittynyt. Nykyään elokuvien katastrofikohtaukset ja tehosteet voidaan luoda tietokoneohjelmilla digitaalisesti. Kun animaatioelokuvat ennen perustuivat lukuisten piirrosten kuvaamiseen filmille, voidaan animaatiot nykyään toteuttaa tietokoneohjelmien avulla. Elokuvateattereissa kehitys on kulkenut kohti suuria viihdekeskuksia, joissa eri elokuvia esitetään samaan aikaan lukuisissa eri saleissa. Niissä elokuvaelämyksen tehoa lisäävät voimakkaat ja todentuntuisen tilavaikutelman antavat ääniefektit. Elokuvia tehdään yhä useammin nuorille, sillä nämä ovat pääasiallisia elokuvateattereissa kävijöitä

Tehtävä:

Katso elokuvateatterissa tai televisiosta jokin viihde-elokuva. Laadi siitä pieni tutkielma. Kiinnitä huomiota esim. tapahtumaympäristöön: missä elokuvan tapahtuminen sijaitsee? Mistä ajasta käsin elokuvan kerronta tapahtuu? Palataanko kerronnassa välillä menneisyyden tapahtumiin? Selvitä juonirakenne: mikä käynnistää tapahtumat ja antaa sankarille/sankarittarelle pyrkimyksen, motiivin johonkin? Mikä tuo motiivi on? (esim. kosto, maailman pelastaminen, onnen saavuttaminen). Mitkä tekijät haittaavat tai estävät sankaria/sankaritarta hänen pyrkimyksissään. Entä millaisia ovat sukupuoleltaan, iältään, olemukseltaan elokuvan sankarit ja sankarittaret. Millaisia konnat ovat? Millä yksityiskohdilla konnista tehdään vastenmielisiä tai pelottavia? Yritä tarkkailla myös elokuvan musiikkia ja äänitehosteita. Millaisella musiikilla luodaan jännitystä, millaisella taas rentoutunutta olotilaa?

Sähköisen median historiaa

Sähkölennätin ja puhelin

Amerikkalainen Samuel Morse kehitti edeltäjiensä työn pohjalta sähkölennättimen (telegrafi = "kaukokirjoitin"). Toukokuun 25. vuonna 1844 Morse saattoi lähettää onnistuneesti viestin 40 mailin päähän kehittämällään laitteistolla ja koodikielellään (ns. morseaakkoset). Sähkölennättimellä oli olemassa esim. valon käyttöön perustuvia edeltäjiä, mutta silti keksintö oli mullistava. Ennen viestit kulkivat niin nopeasti kuin nopein hevonen, juna tai laiva niitä saattoi kuljettaa; nyt sähkösanomat siirtyivät valon nopeudella ja väsymättä jopa mantereelta toiselle. Maailma oli siirtynyt aikaan, jolloin valtameren takaisista asioista saatettiin saada tieto välittömästi eikä vasta viikkojen kuluttua. Erityisesti liike-elämä, valtiojohto, sotilaat ja sanomalehdet hyötyivät tietojen saannin nopeutumisesta.

Hyvin pian sähkölennätin aloitti toimintansa Suomessakin. Tästä todistaa oman aikansa tiedettä menestyksellisesti popularisoinut rovasti Antero Varelius teoksessaan "Enon opetuksia luonnon asioista" (1855). Varelius puhuu ”lieke-postista" (sähkölennätin), joka "ennen kun tämä joutui pränttiin, laitettiin jo Suomeenkin". Varelius kuvaa oman aikansa varhaisnykysuomella keksintöä seuraavasti:

”Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä silmän-räpäyksessä monet peninkulmat. Tiedettäessä liekkeen juoksevan johdattajiansa pitkin sanomattoman kiiruusti, laitellaan tarpeellisesti varustettuja mitalli-lankoja jotka ulottuvat pitkin maata taikka meren pohjaa, pitkät matkat. Kun nyt tehdään määrättyjä lieke-temppuja langan toisessa päässä, niin tuntuvat samat temput heti toisessakin, ja ne ymmärretään niinkuin sanat.”

Sähkölennätin siirsi metallijohdinta pitkin sähkösysäyksiä. Varsin pian opittiin muuntamaan ihmispuheen aikaansaama ilman värähtely mikrofonissa sähköiseksi värähtelyksi ja tämä taas takaisin korvin kuultavaksi ilman värähtelyksi kaiuttimessa tai kuulokkeessa. Puhelin (telefoni) tuli keksityksi vuonna 1876, kun amerikkalainen keksijä Alexander Graham Bell yritti keksiä kuulolaitetta vaimolleen. Puhelinta käytettiin jossain vaiheessa myös joukkoviestinnän välineenä, niin että tilaajat saivat kuunnella määrätunnein uutiset puhelimestaan.

Keksintö tuli pikavauhtia Suomen suuriruhtinaskuntaan: jo seuraavana vuonna asennettiin ensimmäiset telefonit Helsinkiin. Venäjän valtakunnassa katsottiin, että sähkölennättimellä on sotilaallista käyttöä, joten se otettiin tiukasti valtiolliseen sääntelyyn. Sitävastoin puhelimia pidettiin paikallisina viestiminä, joilla ei ollut sotilaallista tai strategista merkitystä, joten puhelinlaitosten sallittiin kehittyä vapaasti. Tämä vauhditti puhelimen leviämistä. Telefonilaitoksen saivat vuonna 1882 Helsingin jälkeen myös Turku, Tampere, Viipuri, Vaasa ja Oulu ja vuoden 1889 loppuun mennessä oli peräti 19 kaupungissa puhelinlaitos. Helsingin ja Porvoon välille saatiin yhteys 1884, mutta muilla paikkakunnilla puhelin pysyi pitkään paikallisessa käytössä.

Tuonaikaiset ulkomaiset kommentaattorit hämmästelivät suomalaisten alttiutta omaksua käyttöön uusia teknisiä laitteita, kuten puhelimen ja polkupyörän. Tätä suomalaisten teknologiamyönteisyyttä on myöhemmin ihmetelty matkapuhelinten räjähdysmäisen yleistymisen yhteydessä. Puhelimen yleistyminen oli kuitenkin verraten hidasta esimerkiksi matkapuhelinten tai television yleistymiseen verrattuna, sillä laite miellettiin yläluokan ja viranomaisten asioimisvälineeksi. Mitäpä sillä tavallinen ihminen olisi tehnyt? Riitti kun kylän kauppiaalla oli puhelin. 1930-luvulla vain puolet puhelimista oli kotitalouksien käytössä.

Vuonna 1877 toinen amerikkalainen keksijä, Thomas Alva Edison keksi keinon tallentaa äänivärähtelyjä aluksi tinapaperiin, sittemmin vahaan (phonografi), tästä kehittyi sittemmin äänen tallentaminen äänilevylle ja soittaminen levysoittimella (gramofoni). Jo varhain huomattiin keksintöön liittyvät suuret liiketoiminnan mahdollisuudet: erityisesti mahdollisuus myydä musiikkia äänitteinä. 1930-luvulla kehitettiin magnetofoni eli nauhuri, äänen tallentamisen väline, joka muuntaa mikrofonin sähkönvaihtelut rautaoksidilla päällystetyn nauhan magneettisuuden vaihteluksi, mikä puolestaan on muunnettavissa takaisin sähkövärähtelyksi ja ääneksi.

Radio

Teknologia. Sähkön ja magneettisuuden välinen yhteys oli keksitty jo vuonna 1820, mikä johti 1866 saksalaisen Werner von Siemensin keksimään sähkögeneraattorin. Tässä laitteessa esimerkiksi vesivoimalla pyöritetty magneetti tuottaa sähkövirtaa: tämän jälkeen saattoi alkaa sähkön aikakausi. Skottilainen fyysikko James Maxwell esitti 1860-luvulla matemaattisen teorian, joka ennusti sähkömagneettisten aaltojen olemassaolon. Vuonna 1887 saksalainen fyysikko Heinrich Hertz pystyi tuottamaan ja vastaanottamaan radioaaltoja laboratoriossaan.

Italialainen Guglielmo Marconi oli vain 19-vuotias aloittaessaan kokeilunsa "Hertzin aalloilla". Hän sai vuonna 1901 laitteillaan radioyhteyden Atlantin valtameren yli Englannista Amerikkaan. Marconin radio oli ns. kipinälennätin jonka toiminta perustui sähköpurkauksen kykyyn lähettää radioaaltoja ympäristöön. Pian opittiin kytkemään mikrofoni radiolähettimeen, jolloin puhetta ja musiikkia saatettiin välittää radioteitse. Suomessa radiokokeita teki mm. Aleksandr Popov, joka sai v. 1900 aikaan langattoman radioyhteyden Kotkan Kuutsalosta Suursaareen.

Radion ensimmäinen tärkeä sovellutus oli radioamatöörikokeilujen ohella laivaradioliikenne. Erityisesti sotalaivaston viestinliikennettä kehitettiin tarmokkaasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan päätyttyä vuonna 1918 radio oli teknisesti kehittynyt ja kaupalliset sovellutukset odottivat tulemistaan.

Yleisradiotoiminnaksi sanotaan radioaaltoja käyttäen tapahtuvaa ohjelmien välittämistä ennalta määrittelemättömälle yleisölle. Englannin sana "broadcasting" on alun perin tarkoittanut esimerkiksi sitä, että maanviljelijä kylvää siemeniä maahan laajalla kädenliikkeellä kaikkialle ympärilleen. Englannin sanaa vastaavia ovat esim. norjan termi "kringkasting", saksan "Rundfunk", ruotsin "rundradio". Suomen kielen sana "yleisradio" otettiin käyttöön v. 1923 teekkarien huutoäänestyksen jälkeen vanhalla Polilla.

Ensimmäiseksi yleisradiolähetykseksi katsotaan 1920 Pensylvanian Pittsburgissa tapahtunut Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosten radiointi. Pieniä yleisradioyhtiöitä nousi USA:ssa kuin sieniä sateella: vuonna 1924 niitä oli jo 530 kappaletta. Yhdysvalloissa radiotoiminta oli yksityistä ja kaupallista. Ensimmäinen radiomainos välitettiin v. 1922.

Yhdysvalloissa radiosta tuli samankaltainen koko perheen viihde- ja uutiskeskus kuin televisiosta myöhemmin. Radion ääreen kokoonnuttiin kuuntelemaan konsertteja, kuunnelmia, jännittäviä tai romanttisia jatkosarjoja (mm. pesuainefirmojen kustantamia "saippuaoopperoita" kotirouville). Radion ääreen kokoonnuttiin myös kuulemaan valtionjohtajien puheita kansakunnan kohtalonhetkinä niin Amerikassa kuin Suomessakin. Yhdysvaltain pitkäaikainen presidentti Franklin Delano Roosevelt oli vakuuttava radioesiintyjä, joka valoi toisen maailman sodan vuosina uskoa amerikkalaisiin.

Radion kehitys lähti eri teille Amerikassa ja Euroopassa. Euroopassa radio annettiin erilaisten kokeilujen jälkeen useimmissa maissa valtion monopoliksi. Tätä varten perustettiin valtiojohtoisia radioyhtiöitä, joille annettiin yksinoikeus radiotaajuuksien käyttöön. Näin tapahtui mm. Englannissa ja Suomessa. Ratkaisua perusteltiin valistukseen ja kasvatukseen vedoten. Uuden median haluttiin kohottavan kansalaisten sivistystasoa ja luovan samalla kulttuurista yhteisyyttä.

Suomessa yleisradiokokeiluja tehtiin Helsingissä ja Tampereella vuonna 1923. Insinööri Arvi Hauvonen lähetti Lempäälän Kuljusta Tampereelle puhetta ja musiikkia keväällä 1923. Hauvonen tuli antaneeksi Suomen ensimmäisen suoran radioreportaasin selostaessaan Tammerkoskeen pudonneen naisen pelastusta. Paikallisten lähetysten ohella radioharrastajat kuuntelivat myös ulkomaisten lähetysasemien tarjontaa. Lehdissä alkoi ilmestyä ensin Englannin ja sitten Saksan radioasemien ohjelmatietoja.

Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926 - lähes täysin Britannian yleisradioyhtiön BBC:n (per. 1923) mallin mukaisesti. Perustamisasiakirjassa 29.5.1926 sanottiin yhtiön tavoitteeksi seuraavaa:
"Radio-ohjelmien valmistamisessa ja järjestämisessä on yhtiön päämääränä kansansivistyksen edistäminen, hyödyllisten tiedonantojen toimittaminen, jalostavan ja viattoman ajanvietteen hankkiminen varsinkin etäällä liikekeskuksista asuvien tarpeita silmälläpitäen sekä yleensä sivistyskeskuksiin kerääntyneen tiedon ja taiteen levittäminen kansamme laajoille piireille."

Euroopan radioyhtiöt järjestettiin BBC-mallin mukaan valtiollisiksi monopoleiksi. Toiminta rahoitettiin lupamaksuin. Nämä julkiset radioyhtiöt pääsivät nopeasti teknisesti korkealle tasolle ja varsinkin uutisvälityksessä ne kilpailivat radion keinoin pian sanomalehtien kanssa.

Useimmissa maissa 1920-luvun loppu ja 1930-luku merkitsivät radion laajaa läpimurtoa väestön suuren osan mediaksi. Yhdysvalloissa radion omistavia perheitä oli 1925 n. 10 prosenttia kotitalouksista, 1930-luvun alussa näitä oli 50 prosenttia ja 1942 jo 82 prosenttia talouksista omisti radion. Suomessa radio tavoitti 1930-luvulla kolmanneksen väestöstä.

Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa, radiosta tuli vahvasti poliittinen viimeistään 1930-luvulla. II maailmansodan aikana radio oli useimmissa muissakin maissa vahvasti propagandistinen tai ainakin sensuroitu. Suomen Yleisradiossa tuli Toisen maailmansodan jälkeen pääjohtajaksi näytelmäkirjailijanakin tunnettu Hella Wuolijoki (1945-1949), jonka ohjelmapolitiikka erosi melkoisesti sotaa edeltäneestä isänmaallisesta, valistavasta ja harmoniaa rakentavasta ohjelmapolitiikasta. Vasemmistolainen Wuolijoki halusi monipuolistaa ohjelmien näkökantoja eikä kaihtanut yhteiskunnallisten ristiriitojen esiin tuomista. Wuolijoki erotettiin virasta poliittisen prosessin tuloksena.

Sodan jälkeen televisio haastoi radion kodin suosituimpana mediana, Yhdysvalloissa tämä tapahtui 1950-luvun alussa, Suomessa 1960-luvun alussa. 1950-luvulla vanhojen pitempien radioaaltojen rinnalla otettiin käyttöön ultra lyhyet (ULA) -radioaallot. ULA -radiot mahdollistivat Yleiradion viihteellisen ja musiikkipitoisen "rinnakkaiskanavan" perustamisen ja paransivat äänen laatua. ULA -aallonpituudet eivät kaarru maanpinnan myötäisesti eivätkä heijastu yläilmakehästä, joten lähetysmastoja täytyy olla tiheässä eikä ulkomaiden lähetyksiä kuulla Suomessa. Toisaalta maantieteellisesti kauempana toisistaan olevati radioasemat eivät häiritse toisiaan.

1950-luvun lopulla vanha radiovastaanottimien tekniikka alkoi korvautua transistoriteknologialla (transistori oli keksitty v. 1948), joka mahdollisti keveiden matkaradioden valmistamisen. 1970-luvulla stereofoniset lähetykset olivat jo melkein kaikkien ulottuvilla Suomessa. 1990-luvun lopulla Suomessa on otettu käyttöön useita digitaalisia radiokanavia, joskin digitaaliset radiovastaanottimet yleistyvät hitaasti.

Tuotantopuolella suuri muutos on ollut Yleisradion monopoliaseman menetys. Vuonna 1985 aloittivat ensimmäiset kaupalliset radiot toimintansa. Kaupallisten radioiden tulot koostuvat yksinomaan mainoksista ja musiikki on keskeisessä osassa. Kaupalliset radiot ovat voimakkaasti profiloituneita eli ne kohdistettu palvelemaan jotakin tiettyä yleisönosaa. Yksittäisten ohjelmien sijaan tarjotaan paremminkin ohjelmavirtaa, jossa musiikki, lyhyet juonnot ja mainokset jatkuvat taukoamatta. Musiikkivalinnoissa luodataan hyvin tarkasti palveltavan ikäryhmän makua; väärä musiikki saattaisi karkottaa kuulijat toiselle kanavalle. Myös monenlaisten kyselyjen avulla houkutellaan kuulijaryhmä pysymään tiiviisti kanavalla ja siis myös mainostuksen kohteena. Kaupalliset radiothan elävät myymällä mainostajille kontaktia tiettyyn yleisöryhmään.

Myös Yleisradio on profiloinut kanavansa erilaisille yleisöille. Digitaalinen radio mahdollistaa nykyistä useampia kanavia ja tarjoaisi mahdollisuuden varsin pientenkin yleisöryhmien erikoispalveluun. Vaikka radio onkin teknisesti "hajakylvöä" (broadcasting), niin käytännössä se voi olla kapeasti suunnattua (ns. "narrowcasting").

2000-luvulla radio on suosittu media jota kuunnellaan erityisesti muun tekemisen taustalla. Yhdeksän suomalaista kymmenestä kuuntelee viikon aikana jotakin radiokanavaa.

Lisää radion historiasta: Salakka, Matti. Radion historia.

Televisio

Teknologia. Äänen välittämisen ohella kiinnostuttiin myös kuvan välittämisestä radioaalloilla. Television idea alkoi hahmottua jo 1800-luvun loppupuolella ja sähköistä, liikkumattoman kuvan siirtoa kaapelia pitkin kokeiltiin onnistuneesti (telefaxin esiaste). Mm. katodisädeputken (tv:n kuvaruudun) keksiminen 1897 oli yksi askel kehityksessä.

Yksinkertaistaen television toimintaperiaate on se, että tv-kamerassa linsseillä tuotettu optinen kuva muunnetaan sähköiseksi kuvaksi, joka voidaan siirtää lähetysaseman kautta kotien vastaanottimiin. Vastaanottimessa sähköinen kuva muunnetaan takaisin silmin nähtävään muotoon. Tarkempia tietoja tv-tekniikasta.

Ensimmäinen julkinen tv-lähetys tapahtui Lontoossa vuonna 1925. Tästä ja eräistä muista kokeista sai Uusi Suomi aiheen kysellä vuonna 1928: "Onko kaukonäkeminen (televisioni) pian todellisuus?". Säännölliset televisiolähetykset yleisölle alkoivat Saksassa vuonna 1935, Englannissa v. 1936 sekä Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa v. 1939. Suomessa säännölliset näköradiolähetykset alkoivat erinäisten kokeiluvaiheiden jälkeen virallisesti v. 1958. Väritelevision lähetykset alkoivat USA:ssa jo vuonna 1954, joskin vasta vuonna 1965 kaikki kanavat ryhtyivät lähettämään ohjelmansa värillisinä. Suomessa säännölliset värilähetykset alkoivat vuoden 1969 alusta.

Toisen maailmansodan runtelemassa Saksassa television kehitys oli tyrehtynyt, mutta Yhdysvalloissa televisio kehittyi nopeasti teknisesti ja kaupallisesti. Vuonna 1950 Yhdysvalloissa alle 10 prosentilla talouksista oli televisiovastaanotin, vuonna 1955 jo 60 prosentilla oli televisio ja 1960 liki 90 prosenttia talouksista oli televisioperheitä. Radio oli lyönyt itsensä läpi USA:ssa parissakymmenessä vuodessa, television läpimurto kesti vain kymmenen vuotta. Television leviäminen noudatti ns. epidemologista mallia, jossa ensimmäiset tv:n omistajat tartuttavat "taudin" nopeasti muihin ja nämä taas uusiin ihmisiin. Suomessa televisioperheitä oli 10 prosenttia vuonna 1961; 50 prosentin raja rikkoutui 1966 ja 90 prosenttiin päästiin vuonna 1974.

Yhdysvalloissa televisiotoiminta on kaupallista radion tapaan. Siellä valtakunnallisia kanavia eli networkeja on neljä: ABC, CBS, NBC ja Fox. Näiden lisäksi on paljon alueellisia televisioita. Levityskanavina on maanpäällisen verkon lisäksi myös kaapeli- ja satelliittiyhteydet. Euroopassa on julkisen palvelun televisioita että kaupallisia. Esimerkiksi Iso-Britanniassa, Suomessa ja Ruotsissa on kaupallisia ja lupamaksuin rahoitettuja televisiokanavia.

Suomessa katsottiin, että lupamaksut eivät riitä kattamaan valtakunnallisen television lähetysverkon rakentamisen kustannuksia. Siksi perustettiin mainostajien, mainostoimistojen ja filmiyhtiöiden kanssa Mainos-TV vuonna 1957. Yhtiö tuli Yleisradion verkkoon kaupallisena vuokralaisena, joka vastasi mainonnan ohella myös omasta erikseen sovittavasta ohjelmakiintiöstään. Mainos-TV tulouttaa osan saamistaan mainosmarkoista Yleisradiolle, jonka toiminta on siis sekä lupamaksuin (vrt. lehtien tilausmaksut) että mainoksin rahoitettua. Suomessa oli aloittanut 1956 kaupallisen televisiotoiminnan Tekniikan Edistämissäätiön (TES) omistama TES-TV (tai Tesvisio). Tesvision ohjelmaa saattoi seurata vain Helsingin ympäristössä; myöhemmin perustettiin alaosastot myös Turkuun (1956-1959) ja Tampereelle 1957 (Tamvisio). Mainoskilpailussa Tesvisio jäi Mainos-TV:n varjoon ja vuonna 1964 YLE saattoi ostaa kilpailijansa pois markkinoilta. Tesvisiosta ja sen Tampereen tuotantoyhtiöstä Tamvisiosta muodostettiin Yleisradion TV 2.

Mainos-TV esitti ohjelmansa aluksi Yleisradion kanavilla, mutta vuonna 1993 Alma Media -konsernin omistama MTV3 sai oman kanavansa. Vuonna 1997 aloitti toimintansa Suomen toinen kaupallinen tv-kanava, Nelonen. Se kuuluu SanomaWSOY -konserniin.

Yhdysvalloissa monet radion aikakaudella kehitetyt lajityypit (genret) siirrettiin myös televisioon. Radiossa oli aloitettu esimerkiksi ns. saippuaoopperoiden, jotka nyt toteutettiin television päiväohjelmina. Nämä ohjelmat olivat mm. pesujauhefirmojen sponsoroimia ja jopa tuottamia - siitä nimitys. Saippuaoopperat siirrettiin vaivatta televisioon ja ne keräävät vielä tänäänkin suuria yleisöjä niin USA:ssa kuin Suomessakin. "I love Lucy" -sarja puolestaan oli tupakkafirman sponsoroima: niinpä siinä pistettiin tupakaksi tuon tuostakin. Suosittu lajityyppi oli myös tilannekomedia (SitCom). Myös lännenelokuvia ja poliisifilmejä muunnettiin televisiosarjoiksi. Villiin länteen sijoittuva Bonanza (alk. 1958) oli alusta alkaen värillinen lännensarja.

Elokuvat saivat televisiosta uuden esityskanavan. Myös näytelmät voitiin sovittaa myös televisiolle. Toki televisiossa esitettiin ja esitetään uutisia, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja keskusteluohjelmia.

Televisio on välineenä sellainen, että se korostaa visuaalista puolta ja ihmisten nonverbaalista viestintää. Ruutuhahmoihin solmitaan jossain määrin ns. parasosiaalisia ihmissuhteita: televisiohahmot tulevat tutuiksi kuin ystävät, heihin jopa rakastutaan. Jotkut televisiojuontajat hymyilevät ja suorastaan flirttailevat katsojan kanssa. Televisio on potentiaalinen tunneviestin. Suuri osa tunteisiin ja asenteisiin liittyvästä viestinnästämme on ilmeillä ja eleillä tapahtuvaa; ja televisio pystyy välittämään tämän nonverbaalisen viestinnän tehokkaasti.

Television on sanottu edellyttävän rentoutunutta, tavallista käyttäytymistä esiintyjiltä: tuleehan esiintyjä olohuoneisiimme istumaan, joten käytös sen mukaiseksi! Televisio on kiireinen väline, jossa haastateltavilta ei sallita kuin ehkä 10-20 sekunnin mittaisia ääninäytteitä. Televisio suosii henkilöitä, jotka pystyvät sanomaan sanottavansa nopeasti ja konkreettisesti.

Amerikkalainen mediatutkija Neil Postman onkin kirjassaan Huvitamme itsemme hengiltä (1985) saanut aiheen todeta, että televisioväline tuhoaa vakavan ja harkitsevan keskustelun yhteiskunnasta, kun sen sijaan painettu sana suosii syvällisempää miettimistä. Postman sanoo, että television hallitsemassa amerikkalaisessa kulttuurissa julkinen keskustelu omaksuu viihteen muodon. Amerikkalaista nykykulttuuria Postman sanoo kulttuuriksi, jonka informaatio, ajatukset ja tietoteoria saavat muotonsa televisiosta, eikä painetusta sanasta. Kahteen niin radikaalisti erilaiseen viestimeen kuin painettuun sanaan ja televisioon eivät hänen mukaansa mitenkään voi sopia samat ajatukset. Kun painetun sanan merkitys vähenee, täytyy politiikan, uskonnon, koulutuksen ja kaikkien julkisuuden alueiden sisällön myös muuttua ja niiden sisältö täytyy valaa uudestaan puitteisiin, jotka sopivat televisioon. Ja televisio välineenä suosii viihteellisyyttä, pinnallisuutta.

Postman kuuluu samaan tutkimusperinteeseen kuin Marshall McLuhan, josta on ollut aiemmin puhetta. McLuhan ei kuitenkaan suhtautunut televisioon kielteisesti, vaan päinvastoin hän piti sitä demokraattisena välineenä joka purkaa turhaa hierarkkisuutta. Televisio luo uuden maailmanlaajuisen yhteisyyden, maailmankylän (global village).

Niin Postmanin kuin McLuhaninkin rasitteena on se, että he tarkastelevat vain välineen teknologisia ominaisuuksia. Eikö kuitenkin television viihteellisyys Yhdysvalloissa riipu ennen muuta sen läpeensä kaupallisesta luonteesta? Eurooppalainen julkisen palvelun televisio ei ole välttämättä niin viihteellinen. Tosin kaupallisten kanavien kanssa katsojista kilpaillessaan myös julkisen palvelun kanavat voivat omaksua yhä enemmän viihteellisiä muotoja. On ehkä niin, että televisiovälineellä on potentiaalisesti edellytykset olla viihdeväline, mutta muut seikat lopulta ratkaisevat missä määrin tämä ominaisuus otetaan todella käyttöön.

Mittaritutkimusten mukaan televisio tavoitti vuonna 2001 päivittäin 78 prosenttia yli 10 vuotiaista suomalaisista. Television kokonaiskatseluaika on kasvanut. Vuonna 2001 tv:tä katsottiin päivittäin keskimäärin 2 tuntia 47 minuuttia, kun vastaava luku vuonna 1991 oli 1 tunti 52 minuuttia. Lisäystä kymmenessä vuodessa siis noin yksi tunti. Yhtiöittäin katseluaika jakautuu niin, että Yleisradion kanavien osuus on 43 prosenttia, MTV3:n osuus 39 prosenttia ja Nelosen 11.6 prosenttia.

Digitaalinen televisio

Tekninen kehitys televisiossa, radiossa ja milteipä kaikessa informaation käsittelyssä on kulkenut kohti digitalisointia. Vuonna 2001 aloitettiin television digitaaliset lähetykset, vaikka vastaanottimia tai analogisen television lisälaitteita ei aluksi ollutkaan juuri ihmisten käytössä. TV-ohjelmien tuotannossa digitaalitekniikkaa on käytetty jo pitempään, mutta lähetystä varten signaali on muunnettu analogiseksi. Nyt myös ohjelmien lähettäminen muuttui digitaaliseksi.

Analogisen ja digitaalisen ero on yksinkertaistaen siinä, että analoginen on jatkumollista ja portaatonta, kun taas digitaalinen on paloiteltua. Esimerkiksi tavallinen lämpömittari on analoginen, koska nestepylväs liikkuu siinä portaattomasti ylös ja alas; on mahdotonta sanoa tarkasti montako astetta on lämmintä. Sitävastoin digitaalinen lämpömittari ilmaisee lämpötilat täsmällisinä numeerisina arvoina. Maailmassa lämpötilat vaihtelevat kyllä portaattomasti, mutta mittari ottaa esimerkiksi minuutin välein näytteen lämpötilasta ja pyöristää tuloksen sitten määrätyllä tarkkuudella lähimpään numeeriseen arvoon. Digitaalinen mittari ei ole välttämättä yhtään sen tarkempi kuin analoginenkaan, mutta se ilmaisee lämpötilat täsmällisinä arvoina. Digitoinnissa jatkuvuuksien maailma esitetään luokitettuna ja paloittain määriteltynä. Eräässä mielessä inhimillinen kielikin on digitaalista, sillä kielen käsitteillä analoginen maailma pilkotaan ja karsinoidaan palasiksi.

Analogista kuvasignaalia digitoitaessa siitä otetaan tasaisin väliajoin (esim. 44 000 kertaa sekunnissa) näytteitä (näytteistys), niin että esim. äänen korkeus tai valoisuusarvo tulee kuvatuksi kunakin pistemäisenä ajanhetkenä. Sitten näytteiden arvot pyöristetään sovitulla tarkkuudella. Lopuksi nämä arvot muunnetaan numeroiksi, käytännössä tietokoneen ymmärtämiksi binääriluvuiksi. Jokaiselta sekunnilta on siis olemassa 44 000 numeroarvoa.

Vastaanottopäässä numeromuotoinen informaatio muunnetaan analogisena havaittavaksi ääneksi tai kuvaksi. Vastaanotin ohjaa äänen korkeutta 44 000 kertaa sekunnissa, joten emme erota ääntä "palasista" koostuvaksi, vaan pidämme sitä jatkuvana. Mitä tiheämpään näytteitä otetaan, sitä enemmän numeromuotoista informaatiota esim. äänestä saadaan ja sitä tarkempi äänentoisto on mahdollinen.

Digitaalisen informaatiosiirron etuna analogiseen nähden on sen virheettömyys. Signaali toki heikkenee ja vääristyy matkalla, mutta digitaalisen signaalin useimmat vääristymät voidaan korjata, koska signaalilla on vain harvoja sallittuja numeroarvoja. Analogisesta televisiosta voidaan nähdä pahasti häiriöistä ja "lumisateistakin" kuvaa. mutta digitaalinen televisio näyttää joko hyvää kuvaa tai sitten ei kuvaa ollenkaan.

Digitaalista signaalia voidaan myös pakata tehokkaasti tiiviimpään muotoon. Jos esimerkiksi kuvassa on suuria samanvärisiä pintoja, niin voidaan välittää vain informaatio, että seuraavissa tuhannessa kuvapisteessä käytetään väriä #FFFFE (eräs keltaisen sävy). Tehokkaan informaation siirron vuoksi esimerkiksi tavalliselle nykyiselle televisiokanavalla mahtuukin jopa 6 digitaalista kanavaa monenlaisine oheispalveluineen.

Periaatteessa digitaalisesta televisiosta voi tulla myös Internetin selauslaite ja sähköpostin lähettämisen väline. Näitä palveluja varten digitaaliseen televisioon tarvitaan ns. paluukanava, jota pitkin katsojan "tilaukset" ja "määräykset" välittyvät takaisinpäin. Television kaukosäädin toimii kuin hiiri tietokoneen yhteydessä, niin että sillä voidaan osoittaa linkkejä ja "klikata" niitä. Paluukanavaa käyttäen voi saada esiin taustatietoa meneillään olevasta ohjelmasta ja siinä esiintyvistä asioista, henkilöistä tai paikoista samalla ilman että ohjelman katsomista pitää välillä keskeyttää. Tulevaisuudessa katsoja voi mahdollisesti valita, minkä kameran välittämää kuvaa tapahtumasta seuraa. Myös reaaliaikaiset äänestykset ja kyselyt sekä tuotteiden tilaukset ovat mahdollisia. Digitaalisuus voi vapauttaa television katsojan määräajoista, sillä esim. ohjelman tai tuoreimmat uutiset voi tilata katsottavaksi milloin vain. Digitaalisuus mahdollistaa televisiokanavan räätälöinnin henkilökohtaisesti, niin että kukin voi valita haluamiaan sisältöjä halutussa laajuudessa vastaanottimeensa.

Paluukanavan olemassaololla on haittapuolensa yksilön suojan kannalta. Kaikista kuluttajan valinnoista menee tieto jonnekin ja tieto voidaan tallentaa tätä kulutusyksikköä koskevaan tiedostoon. Ohjelmiston suunnittelijoilla, mainostilan markkinoijilla, mainostajilla voi tämän jälkeen olla yksilöityä tietoa perheen kulutuskäyttäytymisestä, mikä auttaa heitä räätälöimään juuri oikeanlaista mainontaa tälle vastaanottajalle.

Internet

Internet on tietokoneita yhteen liittävä informaation siirtoverkko. Internet on luonteeltaan epähierarkkinen väline, jossa miljoonat palvelintietokoneet ovat vapaasti yhteydessä keskenään. Verkkoavaruuden kaikilla palvelinkoneilla ja niihin kytkeytyneillä henkilökohtaisilla tietokoneilla on numeromuotoinen osoite, joka mahdollistaa informaation siirtymisen juuri oikeaan osoitteeseen. Internetin historia alkaa 1960-luvun alusta, jolloin Yhdysvalloissa alettiin suunnitella viranomaisten välistä kommunikaatiojärjestelmää, jonka toiminta ei lamaantuisi ydiniskun jälkeenkään. Kaikki keskitetyt järjestelmät ovat haavoittuvia: pommi keskukseen ja koko järjestelmä vaikenisi. Viestintäverkon pitäisi siis toimia ilman keskusvalvontaa ja sen toiminta ei saisi katketa, vaikka sitä vastaan hyökättäisiin.

Uuden verkon piti perustua "solmuihin" (nodes), joiden keskinäinen suhde olisi tasavertainen. Jokaisella solmulla piti olla kyky toimia itsenäisesti, välittää ja vastaanottaa viestejä. Viestit piti jakaa pienehköihin 'paketteihin' jotka liikkuisivat verkossa yksitellen. Paketit koottaisiin kokonaiseksi viestiksi vasta sitten kun ne saavuttaisivat määränpäänsä. Jos jokin verkon reiteistä olisi tukossa tai vaurioitunut, informaatiopaketit kulkeutuisivat verkon toisten silmien ja solmukohtien kautta.

Vuoden 1969 aikana ensimmäiset solmut (keskustietokoneet) otettiin käyttöön ja niitä oli vuoden loppuun mennessä toiminnassa kaikkiaan neljä. Verkon nimeksi tuli ARPANET, ja se oli armeijan sponsoroima. Vuonna 1972 ARPANET -verkkoon oli liitetty 37 solmukonetta ja verkko laajeni koko 1970-luvun nopeasti, koska hajautettu järjestelmämalli teki helpoksi koneiden liittämisen verkkoon. Laajenemiseen myötävaikutti myös se, että perusohjelmat olivat ilmaisia ja vapaasti levitettävissä. Verkkoa ajateltiin aluksi tietokoneiden etäkäytön välineeksi, mutta pian huomattiin että ihmiset välittävät sen kautta postia toisilleen. Armeija alkoi luoda omaa verkkoaan ja verkosta tuli korkeakoulujen tutkijoiden sähköpostin ja keskusteluryhmien väline. 1970-luvulla keksittiin mikroprosessori, jonka pohjalta ryhdyttiin kehittämään henkilökohtaisia tietokoneita (personal computer, PC). Mikrotietokoneet tulivat alkoivat yleistyä 1980-luvulla, mutta varsinainen läpimurto tapahtui 1990-luvulla.

Minnesotan yliopistossa kehitettiin Gopher -järjestelmä 1990-luvun alussa. Gopher oli tekstipohjainen ja hierarkkinen tietojen varastoinnin järjestelmä. Gopherin on miltei kokonaan syrjäyttänyt graafinen World Wide Web eli WWW, joka vaivattomasti yhdistää lähestulkoon kaiken, mitä verkosta löytyy: hypertekstilinkit, keskusteluryhmät, äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan. WWW rakennettiin hypertekstimuotoiseksi tietojärjestelmäksi, jossa voitaisiin käyttää joustavasti myös kuvia. WWW:n ja html-sivunkuvauskielen (Hypertext Markup Language) julkisti alunperin 1991 CERNin hiukkasfysiikan tutkimuslaitoksen tutkija Tim Berners-Lee. Hyperteksti tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että WWW-dokumentissa tiettyjä sanoja tai ikoneita voidaan klikata hiirellä, jolloin päästään uuteen dokumenttiin tai toiseen kohtaan dokumentissa.

WWW:n ydin muodostuu kolmesta asiasta. 1) Yhteisestä tietokoneiden osoitejärjestelmästä (URL), joka mahdollistaa, että yhteys mihin tahansa maailman lukemattomista palvelinkoneista on saavutettavissa. 2) Toiseksi siihen kuuluvat yhteiset informaation siirron menettelytavat, protokollat (TCP/IP, http, smtp). 3) Kolmas yhdistävä tekijä on HTML-koodauskieli, jolla WWW-asiakirjat koodataan kaikkien selainohjelmien ymmärtämään muotoon. HTML:n perusajatuksena on kuvata dokumentin rakennetta esimerkiksi kertomalla mikä osa tekstistä on otsikkoa, korostusta tai lainausta ja jättää niiden lopullinen esitysasu käyttäjän ohjelmasta ja näyttölaitteesta riippuvaksi.

IBM-yhteensopivissa mikrotietokoneissa siirryttiin 1990-luvulla tekstipohjaisesta Dos -käyttöjärjestelmästä, graafiseen käyttöliittymään Windows -ympäristöön, jossa ohjelmat saattoi käynnistää hiirellä klikkaamalla. Tässä ympäristössä toimimaan oli suunniteltu ensimmäinen kunnollinen verkkosivujen katseluun tarkoitettu selain, Mosaic (1993). Mosaicin pohjalta on myöhemmin kehitetty Netscape ja Microsoftin Internet Explorer. Näillä ohjelmilla onnistuu "surffailu" yli miljardilla verkkosivulla. Voidaan siirtää tiedostoja ja ohjelmia omalle tietokoneelle, voidaan lähettää ja vastaanottaa sähköpostia, voidaan siirtää omia asiakirjoja tai digitaaliseen muotoon saatettuja kuvia. Selainten apuohjelmien avulla voi kuunnella radio-ohjelmia, katsoa televisiouutiset kuvatiedostona, kuunnella musiikkitiedostoja jne.

Internetin läpimurtovuotena pidetään vuotta 1994, jolloin netistä tuli todellinen muotitrendi. Kotikoneissa alkoi olla modeemeja, joilla saatettiin puhelinjaa pitkin saada yhteys palvelinkoneeseen ja sitä tietä kaikille maailman verkkosivuille.

Kaikki internetissä liikkuva informaatio on digitaalista. Onkin puhuttu ns. digitaalisesta vallankumouksesta, jossa yhä suurempi osa informaatiosta muunnetaan digitaaliseen muotoon. Esimerkiksi vanhoja historiallisia asiakirjoja skannataan digitaalisiksi kuviksi tai tekstiksi, joita voidaan tarkastella verkon kautta mistä tahansa maailmasta. Sähköinen kaupankäynti ja asioiminen ovat tekemässä tuloaan. Tulevaisuudessa ehkä kirjat ja sanomalehdetkin ovat ensisijaisesti digitaalisia ja niitä voidaan lukea paperin kaltaiselta näyttöpinnalta, jonka teksti voidaan vaihtaa aina uudeksi.

Internet on välineenä verkkomainen, eikä siinä ole hierarkkista rakennetta kuten monissa muissa medioissa. Kuka hyvänsä voi periaatteessa saattaa koko maailman tietoon näkemyksiään verkkosivullaan. Tämä lisää demokraattisuutta ja esimerkiksi mahdollistaa maailmanlaajuisten vaihtoehtoliikkeiden järjestäytymisen. Internetissä on helppo muodostaa harrastusryhmiä tai koota yhteen samoista asioista kiinnostuneita. Internetiä on hyvin vaikea valvoa tai rajoittaa, joten diktatuurimaissa internet voi olla väline, jota kautta saadaan oman valtiollisen propagandan ohella tietoa muun maailman näkemyksistä. Internet on toistaiseksi viimeisin vaihe ns. etäisyyksien voittamisen projektissa, josta alettiin puhua jo rautateiden ja lennättimen keksimisen jälkeen. Tämän mukaan maailma "kutistuu", etäisyyksien merkitys vähenee. Internet merkitsee, että viestinnällisesti on aivan sama missä päin maailmaa viestinnän osapuolet sijaitsevat. Yhteys syntyy yhtä nopeasti naapuriin kuin maapallon toisellekin puolelle.

Kaikella tällä on kielteinen kääntöpuolensa. Jos kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa verkossa, niin mistä voi tietää, että esitetyt väitteet ovat todenperäisiä? Jokuhan voi ilkeyttään tai pilailumielessä panna verkkoon täysin perättömiä väitteitä. Kun vanhemmissa medioissa joku henkilö selkeästi on oikeudellisessa vastuussa levitystä tiedosta, niin Internetissä voidaan välttää tämä vastuu. Voidaan tehdä jopa trikkikuvia, joissa julkkiksen pää liitetään jonkun pornotähden alastomaan kehoon. Internet mahdollistaa myös terrorismiin yllyttämisen ja vaikkapa pommin teko-ohjeiden levittämisen. Samoin on levitetty lapsipornoa jne.

Kerrotaanpa myös tapauksesta, jossa nuori koulupoika piti menestyksellisesti lääkärinvastaanottoa internetissä, jaellen sujuvasti neuvoja lääkärinkirjastaan. Neuvojen kysyjät luulivat kyseessä olevan korkeasti koulutettu ammattilainen. Oma ongelmansa on laiton kuvien ja musiikkiteosten levittäminen verkossa. Hakkerit ja pahansuovat krakkerit murtautuvat verkon kautta yhteisöjen tiedostoihin ja voivat aiheuttaa suurta tuhoa. Tietokonevirukset tekevät tuhojaan.

Internet edellyttää siis yleisöltä kriittisyyttä, kriittistä medialukutaitoa. Tarvitaan myös varmennettuja verkkoportaaleja, joiden ylläpitäjät ottavat tarkasti selville omilla sivullaan esiintyvien palveluntarjoajien luotettavuuden. Verkossa tarvitaan myös käyttäytymissääntöjä, "netikettiä". Esimerkiksi keskustelupalstoilla esiintyy vakavien keskustelijoiden joukossa "trolleja" (peikkoja), jotka piloillaan esittävät provosoivia mielipiteitä ja nauravat sitten kun muut vastaavat niihin tosissaan. Verkkomaailmassa täytyy pitää virusten vuoksi "immuunipuolustus" eli virusten torjuntaohjelmisto kunnossa. Digitaalisen materiaalin rajattoman, halvan ja täydellisen kopioitavuuden vuoksi tekijänoikeuskysymykset täytyy jotenkin ratkaista.

Internet on vielä muotoutumisen tilassa. Toistaiseksi liikkuminen internetissä on ollut vapaata ja ilmaista. Nähtäväksi kaupallistuuko internet, niin että sivuilla käymisestä menisi esim. muutaman sentin maksu.

Kohti informaatioyhteiskuntaa?

Informaatio- vai tietoyhteiskunta?

Informaatioyhteiskunnan (tai tietoyhteiskunnan) käsite syntyi 1960-luvun lopun Japanissa kun eräissä hallituksen selonteoissa käytettiin ilmaisuja ”joho shakai” tai ”johoka shakai”. Nämä käännettiin englanniksi sanoilla "information society" tai "informationalised society".

Osiossa Tieto ja informaatio tuli jo esiin informaation ja tiedon käsitteiden ero. Informaatiosta voidaan puhua teknisessä mielessä minä tahansa järjestyksenä, jota siirretään paikasta toiseen. Tässä teknisessä mielessä kysymys informaation semanttisista puolista tai merkityksestä ei ole kiinnostava. Yhtä hyvin ohjelmanpätkä, siansaksa, tärkeä uutinen kuin pornokuvatkin ovat informaatiota, jota voidaan siirtää. Puhelininsinööriä ei kiinnosta mitä ihmiset höpöttävät puhelimessa; olipa tuo höpinä mitä tahansa, insinöörin tehtävänä on saada se siirtymään virheettömästi paikasta toiseen. Jos tältä tekniseltä pohjalta puhutaan informaatioyhteiskunnasta, niin se tarkoittaisi vain kehittyneen informaation siirron ja käsittelyn yhteiskuntaa.

Tieto ja informaatio -osiossa esitettiin, että tiedosta (knowledge) kannattaisi puhua vasta semanttisen, pragmaattisen ja sosiaalisen informaation tasoilla. Tämä informaatio väittää jotakin maailmasta, se neuvoo ihmisiä pääsemään päämääriinsä ja tieto sekä osaaminen ovat markkinoilla vaihtokelpoista tavaraa. Ilkka Niiniluoto asettaa tiedolle vielä ankarammat kriteerit: tieto on semanttista informaatiota, jonka on oltava hyvin perusteltua ja vielä tottakin. Jos siis puhutaan tiedosta näissä vaativimmissa merkityksissä, ei pelkkä kehittynyt siirtoteknologia vielä riitä takaamaan tietoyhteiskuntaa. Tietoyhteiskunta vaativammassa mielessä liittyisi korkeatasoisten tietosisältöjen tuottamiseen ja hankkimiseen.

Suomessa englannin kielen "information society" on käännetty "tietoyhteiskunnaksi", mikä tekee teknisestä asiasta tietosisältöjen ("sivistyksen") asian. Esimerkiksi Niiniluoto arvostelee termiä "tietoyhteiskunta" suorastaan harhaanjohtavaksi. Mutta kysymys on vielä tätäkin monimutkaisempi. On nimittäin niin, että tiedon, tietämyksen, osaamisen merkitys esimerkiksi tämän päivän talouselämässä on hyvin suuri. Mm. huipputeknologian yritysten menestys riippuu paljolti niiden henkilöstön osaamisesta. Tältä kannalta olisi oikeutettua puhua "osaamisyhteiskunnasta" tai "tietämysyhteiskunnasta" - ja miksei myös "tietoyhteiskunnasta". Ehkäpä siis voidaankin puhua sekä informaatioyhteiskunnasta että tietoyhteiskunnasta, kuitenkin tarkoittaen niillä eri asioita. Toisen sana viittaisi kehittyneeseen informaation siirron infrastruktuuriin, toinen taas osaamiseen. Nämä kaksi asiaa vaikuttavat toisiinsa, mutta niitä ei pidä samaistaa.

Muuten sana "tietoyhteiskunta" lienee ensimmäistä kertaa esiintynyt suomen kielessä vuonna 1970, kun taloustieteilijä Peter F. Druckerin teos The Age of Discontinuity (1969) suomennettiin nimellä ”Muuttumisen aika” (1970). Teoksen 4. osaston otsikkona on: ”tietoyhteiskunta” (alkutekstissä: knowledge society).

Drucker ennusti vuosikymmeniä sitten osuvasti tulossa olevia muutoksia. Näissä mullistuksissa oli kyse teknologiasta, talouden globalisaatiosta, yksityistämisestä ja julkisen sääntelyn purkamisesta sekä tiedon tulemisesta tuotantoelämän tärkeimmäksi voimavaraksi. Drucker viittasi kirjassaan Fritz Machlupin tutkimuksiin, joissa puhuttiin "tietoteollisuudesta" (knowledge industry). Machlup ja Drucker käyttivät todellakin sanaa "knowledge" eivätkä "information", joten varhainen suomalainen käännös "tietoyhteiskunta" on tässä kohtaa tarkka.

Lisälukemisto: Informaatioyhteiskunta poliitikkojen aloitteena

Tietoa siitä kuinka "informaatioyhteiskuntaan siirtymisestä" tuli keskeinen poliittinen tavoite USA:ssa, Euroopassa ja Suomessakin. Tietoyhteiskuntaan liitettiin suuria toiveita ja tietoyhteiskuntastrategioissa on teknologisen determinismin makua. Lisää tästä

Informaatioyhteiskunta viidestä näkökulmasta

Tunnettu brittiläinen tietoyhteiskunnan tutkija Frank Webster määrittelee teoksessaan "Theories of Information Society" (1995) informaatioyhteiskunnan viidestä näkökulmasta.

Teknologinen määritelmä on kaikkein tavallisin. Perusajatuksena on, että informaation siirron, käsittelyn, tallentamisen menetelmien edistysaskeleet ovat mahdollistaneet informaatioteknologian käytön kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Yhteiskunnan teknologinen infrastruktuuri muuttuu samoin kuin rautateiden ja sähköverkon tultua. Uusin infrastruktuuri on informaation laajakaistainen siirtoverkko. Tietokoneiden laajamittainen käyttöönotto muuttaa maailmaa samoin kuin höyrykoneen käyttöönotto ensimmäisen teollisen vallankumouksen yhteydessä.

Taloudellinen määritelmä näkee kehittyneiden maiden talouselämän muuttuneen yhä enemmän "informaation taloudeksi". Fritz Machlup totesi, että jo 1950-luvun lopuilla informaatioalan teollisuus tuotti n. 30 prosenttia USA:n kansantuotteesta. On määritelty, että kun 50 prosenttia kansantuotteesta tulee informaatiosektorilta ollaan siirrytty informaatioyhteiskuntaan. Tästä oltiin kuitenkin v. 1995 vielä kaukana.

Ammattirakenteellinen määritelmä viittaa informaatioammattien lisääntymiseen. Voidaan soveltaa Daniel Bellin näkemystä jälkiteollisesta yhteiskunnasta. Tämän mukaan koneistumisen myötä ihmisiä siirtyi ensin primaarisektorilta (esim. maatalous) sekundaarisektorille (teollisuus), ja kun tehtaat automatisoituivat siirtyi väki tertiaarisektorille (palvelut). "Informaatioammatin" määrittely on vaikeaa, mutta joka tapauksessa katsottiin että v. 1993 USA:n työvoimasta 53 prosenttia työskenteli näissä ammateissa. Vuonna 1850 Yhdysvalloissa 60 % työvoimasta työskenteli maataloudessa ja vuonna 2000 vain 2.7 % työvoimasta oli maataloudessa. Teollisuus on ollut alamäessä 1950-luvulta lähtien, kun taas informaatiotyön osuus on kasvanut.

Tilaan liittyvä määritelmä liittyy erityisesti informaatioverkostoihin. Jo rautateiden ja lennättimen yleistyttyä alettiin puhua maailman "kutistumisesta", kun kaukaiset paikkakunnat olivatkin nopeasti saavutettavissa. Internet merkitsee välimatkojen kuolemaa vielä suuremmassa määrin: informaatioverkossa asiointi käy yhtä nopeasti maapallon toiselle puolelle kuin naapuriinkin, maantiede menettää merkitystään. Verkostomaisessa organisoitumisessa henkilöt, pienet ja suuret organisaatiot kytkeytyvät toisiinsa projektiluontoisesti. Tehtävän suorituksen jälkeen yhteenliittymä voi purkautua ja järjestyä uudella tapaa uutta projektia varten. Verkostot korvaavat jäykät hierarkkiset organisaatiot. Organisaation sisä- ja ulkopuolisten raja hämärtyy.

Kulttuurinen määritelmä liittyy siihen, että tämän päivän kulttuurinen ympäristömme tulvii informaatiota, merkkejä, symboleita tavalla jota ei aiemmin historiassa ole esiintynyt. Osasyynä tähän merkkien tulvaan on digitaalinen vallankumous, joka tekee informaation siirron ja loputtoman kopioinnin helpoksi ja halvaksi. Ihmiset voivat saada kaikkialta tunkevasta informaatiosta Jussi T. Kosken sanoin "infoähkyn". He eivät jaksaisi ottaa enempää enää vastaan ja alkavat torjua tai olla välittämättä informaatiosta. Osaksi tästä johtuen mm. mainoksista tulee älykkyyttä vaativia arvoituksia, visuaalisesti loistokkaita pienoiselokuvia jne. Taiteessa ja muuallakin kulttuurissa tapahtuu postmodernismiin viittaavia muutoksia. Kaikkinainen intertekstuaalisuus kukoistaa (tekstit tai kuvat viittaavat toisiin teksteihin toisiin kuviin ironisesti, parodisesti tai sitten muuten vain).

Verkostoyhteiskunta: Castells

Informaatioyhteiskunnan tutkijoista tunnetuimpia on espanjalaissyntyinen ja nykyään Kaliforniassa vaikuttava Manuel Castells. Laajassa trilogiassaan The Information Age (1996-1998) Castells ei käytä mielellään termiä "informaatioyhteiskunta", vaan hän puhuu kapitalismin informationaalisesta muodosta. Informationalismissa on Castellsin mukaan kyse kapitalismin laadullisesti uudesta kehitysvaiheesta: siinä markkinatalous organisoituu uudella tapaa, syntyy uusi teollisen tuotannon malli. Kyseessä on kolmas teollinen vallankumous, samanlainen kuin höyrykoneen tai sähkön laajamittaisen soveltamisen yhteydessä syntynyt uusi järjestys.

Teolliset vallankumoukset eivät ole vain teknologisia muutoksia, vaan niissä myös tuotanto, kulutus, työ, vapaa-aika ja viestintä järjestyvät uudelleen. Vallan ja vaurauden lähteet muuttuvat; entisten vallanpitäjien ote heikkenee ja uusien asema vahvistuu. Nykyistä muutosta ei ole saanut aikaan vain teknologinen mullistus, vaan siihen on vaikuttanut Castellsin mukaan myös kolme muuta tekijää: informaatio- ja globaalitalouden synty, verkostomallinen organisoituminen ja kulttuuris-sosiaalisten liikkeiden esiinnousu.

Castellsin mukaan uusi informationaalinen yhteiskunta on myös globaali verkostoyhteiskunta. Teossarjan ensimmäinen osa onkin nimetty "verkostoyhteiskunnan nousuksi" (The Rise of Network Society). Vanhemmissa teollisissa tuotantomuodoissa tyypillinen organisaatio oli hierarkkinen linjaorganisaatio: ylinnä pääjohtaja, sitten alemmat johtajat, osastopäälliköt, työnjohtajat ja työntekijät. Tällainen byrokraattinen organisaatio on toimiva niin kauan kun olosuhteet ovat suhteellisen muuttumattomat. Sen sijaan rajusti alituiseen muuttuvassa ympäristössä byrokratia on liian kankealiikkeinen. Tilalle onkin tullut projekteja, joihin kuuluvat ihmiset kootaan projektikohtaisesti. Työstä on tullut pätkätyötä. Ennen suuri ja yhtenäinen mammuttiyritys on jakautunut pienempiin, joustavasti muotoutuviin yksiköihin, jotka käyttävät erikoistuneita alihankkijoita apunaan. Entisistä työntekijöistäkin on voinut tulla yrittäjiä, joita ei tarvitse huonoina aikoina irtisanoa: heiltä ei vain tilata työtä. Periaatteessa verkostot muodostuvat löyhistä palvelusten ja osaamisen vaihtosuhteista. Verkostot voivat olla maailmanlaajuisia.

Yhteiskunnalliset erot ja eriarvoisuus riippuvat verkostoyhteiskunnassa siitä, onko toimija mukana verkostoissa vai onko hän syrjäytynyt niistä. Vuorovaikutuksen ja vaihdon verkostoissa mukana olevat hyötyvät paitsi taloudellisesti, myös saamalla jatkuvasti tietämystä toisilta. Syrjäytyminen on yhteiskunnan "aineenvaihdunnan" verkostosta sivuun jäämistä.

Globalisoituneessa maailmassa tuotannon ja kulutuksen kaikki osat kuten pääoma, työvoima, raaka-aineet, liikkeenjohto, teknologia ja markkinat ovat organisoituneet maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Yritykset eivät ole kansallisia, vaan ne omistavat tuotannon ja kaupan kapasiteettia monissa maissa. Samaan aikaan yritykset eivät ole yhden maan kansalaisten omistamia, vaan niiden pääomat tulevat kaikkialta maailmassa. Kansainvälisyys koskee myös monia muitakin organisaatioita kuin yrityksiä (esim. Greenpeace).Työ on jaettu maailmassa usein siten, että kehittyneissä korkeiden työvoimakustannusten maissa tehdään vain suunnittelua ja itse liukuhihnatyö toteutetaan halvan työvoiman maissa. Yrityksen toiminta on voitu myös jakaa maapallon eri puolille niin että kun työpäivä Amerikassa päättyy, siirretään informaatiotyötehtävät sähköisesti Intiaan, jossa työpäivä on alkamassa: näin työ etenee keskeytyksettä.

Usein ajatellaan, että ensin syntyi teknologinen informaationsiirtoverkko ja sitten sille keksittiin käyttöä yritysten piirissä. Castells on taipuvainen ajattelemaan toisin päin: oli syntynyt maailmanlaajuinen organisaatio tai sosiaalinen verkosto, joka tarvitsi nykyisenkaltaisia Internet-teknologioita voidakseen toimia. Niinpä tällainen teknologia sitten kehitettiin ja otettiin laajalti käyttöön.

Castellsin mukaan maailma on nykyään reaaliaikaisessa vuorovaikutuksen, rahan ja informaation ”virtojen tilassa”. Nykymaailman keskeinen metafora ei siis ole mikään kiinteä esine, vaan paremminkin virtaava joki, joka on olemassa vain jatkuvassa liikkeessään. Ehkä voitaisiin puhua maapallon verenkierrosta, jossa verisuonia pitkin liikkuu koko ajan elimistön aineenvaihdunnalle tärkeitä aineita. Jos verenkierto heikkenee, voi seurauksena olla surkastuminen tai kuolio.

Castells ei puhu "virtuaalitodellisuudesta" (virtual reality), vaan hän puhuu mieluummin virtuaalisuuden todellisuudesta (real virtuality). Tämä viittaa esimerkiksi maailman pörsseissä tapahtuvaan osakekauppaan, joka tapahtuu reaaliaikaisesti tietokoneiden välittämillä symboleilla. Vaikka pörssikauppa on symbolista ja virtuaalista, sillä on kivenkovia seuraamuksia maailmassa, todellisuudessa. Ihmiset saavat työtä ja leipää tai sitten he menettävät työnsä ja köyhtyvät.

Castellsin mukaan informationaalinen kapitalismi voi toteutua monessa muodossa. Amerikkalainen uusliberalistinen malli on eräs mahdollinen toimintatapa. Se on perustunut ajatukseen että "jokainen olkoon oman onnensa seppä" ja yhteiskunnan tuen tulee tämän mukaisesti olla mahdollisimman minimaalista. Castells on ollut erityisen kiinnostunut Suomesta, joka on kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta, mutta samalla menestynyt informationaalinen yhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunnan puuttuminen ei siis ehkä olekaan taloudellinen välttämättömyys, vaan kontingentti, valinnanvarainen asia, joka on toteutunut USA:ssa historiallisista ja ideologisista syistä. Tähän liittyy myös ns. sosiaalisen pääoman käsitteen yhteydessä usein esitetty ajatus, että taloudellinen menestys ja hyvinvoinnista huolehtiminen eivät olekaan toisiaan poissulkevia asioita, vaan että elämisen perustan ja mm. koulutuksen turvaamisesta voi seurata yhteiskunnan taloudellista menestystä.

Tietoyhteiskunnan paradoksit

Antti Hautamäki on esittänyt teoksessa "Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa" (Sitra 1996) tietoyhteiskuntaan kuuluvia paradokseja. Paradoksi tarkoittaa näennäistä ristiriitaa. Voidaan kuitenkin myös ajatella, että ristiriidat eivät ole näennäisiä, vaan aivan todellisia jännitteitä informaatioyhteiskunnassa. Keskeisimpiä näistä paradokseista ovat:

Koulutuksen paradoksi: tietoyhteiskunta vaatii yhä parempaa koulutusta, mutta koneet hoitavat yhä enemmän tehtäviä, jotka aikaisemmin vaativat tietoa ja osaamista.

Ajan paradoksi: tietotekniikan pitäisi helpottaa työtä ja vähentää kiirettä, mutta se vetääkin ihmisen yhä tiukemmin ympärivuorokautiseen kiireiseen työelämään.

Paikan paradoksi: tietotekniikka tekee mahdolliseksi etätyön, mutta kuitenkin tietotekniikkaa soveltavat yritykset ja työpaikat keskittyvät osaamiskeskuksiin.

Kulutuksen paradoksi: jotta olisi rahaa kuluttaa, menee kaikki aika sen hankkimiseen; jos on aikaa kuluttaa, ei ole siihen rahaa.

Tiedon paradoksi: samalla kun tieto tulee yhä tärkeämmäksi tuotannontekijäksi, sen hinta laskee ja merkitys kilpailukyvylle pienenee, koska se on myös kilpailijoiden ulottuvilla.

Tuottavuuden paradoksi: nopeasta teknisestä kehityksestä huolimatta tuottavuus kasvaa aiempaa hitaammin.

Työllisyyden paradoksi: tietotekniikka tuo uusia työpaikkoja, mutta samalla uusi teknologia vähentää perinteisiä työpaikkoja. Teollisuudesta pitäisi voida siirtyä informaatioammatteihin tai palveluihin, mutta samalla ihmiset hoitavat yhä enemmän esim. pankkiasioita Internetissä tai automaatilla itsepalveluna, jolloin työpaikat vähenevät sielläkin. Suomi kuulunee johtaviin itsepalvelun maihin.

Edistyksen paradoksi: tietoyhteiskunnan paradoksaalisuus näkyy kirkkaimmin siinä, että yhtäältä se edustaa uutta tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa, jossa elämä on rikasta ja vapaata aineellisen toimeentulon huolista; mutta toisaalta se jakaa yhteiskuntaa. Tietoyhteiskuntaan saattaa muodostua sellaiset työmarkkinat, joissa on hyviä työpaikkoja vain harvoille ja suuri osa ihmisiä on alistettu työttömyyteen tai määräaikaisiin ja huonosti palkattuihin rutiinitehtäviin. Globalisaation hyödytkin tahtovat kasautuvat rikkaisiin ja kehittyneisiin maihin, kun köyhät kurjistuvat entisestään.

Tehtäviä

Tehtäviä jaksoihin nonverbaalinen viestintä, puhe, kirjoittaminen
  • Millaiset nonverbaaliset ilmeet ja asennot voisivat olla torjuvia tai suojelevia?
  • Selitä miksi sähköpostiviestien sävyn ymmärtämisessä voi tulla väärinkäsityksiä? Miksi on otettu käyttöön hymiöitä: :-) , ; -) , : - o jne.
  • Mitä etuja puheviestinnällä on suhteessa kirjoittamiseen? Entä mitä heikkouksia puheella on kirjoitukseen verrattuna?
  • Millä tavoin foneettiset aakkoset ja kirjapainotaito ovat lisänneet tiedonvälityksen ja viestinnän demokraattisuutta?
Tehtäviä jaksoon sanomalehdistö
  • Mitä sanomalehtiä tilataan eniten kotiseudullasi. Ota selvää mikä niiden poliittinen kanta on, tai ovatko ne sitoumattomia?
  • Nykyajan sanomalehti sisältää piirteitä historiallisista vaiheistaan. Ota jokin sanomalehti ja selvitä mikä siinä on perua a) kauppiaiden uutiskirjeistä, b) valistavasta lehdistöstä, c) poliittisesta lehdistöstä ja d) kaupallisesta lehdistöstä.
  • Ota jokin aamuisin ilmestyvä sanomalehti (joka yleensä on tyypiltään ns. laatulehti) ja iltapäivälehti (joka on lähempänä sensaatiolehtiä). Vertaa asioiden käsittelyä niissä ja kiinnitä huomiota mm. eroihin tunteisiin vetoamisessa. Millä keinoin juttu saadaan tehtyä tunteisiin vetoavaksi? Onko iltapäivälehden etusivun juttu myös aamulehdessä etusivulla? Miten suuri tila asialle on annettu? Miten otsikoinnin sävyt eroavat toisistaan? Millaisia kuvia on käytetty ja kuinka suuria ne ovat?
Tehtävät lisälukemistoihin (aikakauslehdistö) ja (elokuva)ovat näiden osioiden lopussa.

Tehtäviä jaksoon sähköinen media
  • Miten sähkölennätin muutti maailmaa?
  • Miksi puhelin ei yleistynyt niin nopeasti kuin matkapuhelimet myöhemmin?
  • BBC:n ja YLE:n kaltaiset yleisradioyhtiöt olivat alkuvaiheessa ohjelmapolitiikaltaan koululaitokseen verrattavia valtiollisia sivistyslaitoksia. Kaupalliset radiot taas tarjosivat ja tarjoavat vieläkin viihdettä ja rattoa asiakkailleen. Mitä hyviä ja huonoja puolia on "sivistävässä" ohjelmapolitiikassa? Entä mitä hyviä ja huonoja puolia on kaupallisessa ohjelmapolitiikassa?
  • Nykyään radion kanavat on profiloitu istumaan erityyppisille kuluttajille, yleisösegmenteille. Kuuntele Yleisradion Ylen ykköstä, Radio Suomea, Radio Mafiaa ja kaupallisia kanavia. Muodosta käsitys siitä, millainen on kunkin kanavan oletusyleisö. Perustele näkemyksesi.
  • Miksi television ns. saippuaoopperat kuten Salatut elämät, Kauniit ja Rohkeat, Kotikatu jne. tuntuvat tuottavan riippuvuutta. Katsojat ovat "koukussa", katsomista ei voi jättää väliin. Miksi näitä katsotaan? Mitä tarpeita nämä ohjelmat palvelevat? Voivatko ohjelmat olla hyödyksi tai haitaksi elämässä?
  • Näyttääkö televisio todellisuuden sellaisena kuin se on? Missä suhteessa TV on tällainen "ikkuna maailmaan" ja missä suhteessa taas ei? Jälkimmäistä kantaa eli TV-esityksen rakennettua (konstruoitua) luonnetta voi perustella sillä, että kaikki esitykset koostuvat valinnoista: jotakin on valittu mukaan, jotakin jätetty pois. Luettele ne lukuisat valinnat joita esimerkiksi televisiouutisia tuotettaessa tehdään.
  • Mitä uusia mahdollisuuksia digitaalinen televisio avaa verrattuna analogiseen televisioon?
  • Mitkä ovat internetin edut ja mitkä taas sen haittapuolia?
Tehtäviä jaksoon informaatioyhteiskunta
  • Orwellin dystopisessa tieteiskirjassa "Vuonna 1984", oli "kaukovarjostimia" joilla tarkkailtiin jatkuvasti ihmisten elämää. Missä määrin tämä tarkkailu on arkipäivää tänään? Mitä ikäviä puolia ja mitä hyötyjä siitä on?
  • Miksi voidaan sanoa, että elämme sekä informaatioyhteiskunnassa että tietoyhteiskunnassa?
  • Milloin informaatioyhteiskunnan taloudellisen ja ammattirakenteellisen määritelmän mukaan voidaan katsoa, että on siirrytty informaatioyhteiskuntaan.
  • Manuel Castells katsoo että myös geeniteknologia on yksi osa kapitalismin informationaalista kehitysmuotoa. Käsitelläänkö geeniteknologiaa julkisuudessa jotenkin eri tavoin kuin mikroelektroniikkaa (tietokoneet jne.)? Minkälaisia puhetapoja on olemassa geeniteknologiasta ja mikroelektroniikasta?
  • Etätyö olisi teknisesti mahdollista. Mitkä seikat estävät tai hidastavat etätyön yleistymistä? Mitkä ovat etätyön hyvät ja huonot puolet?

Kirjallisuutta

Agee, Warren K., Philip H. Ault & Edwin Emery (1994). Introduction to Mass Communications. HarperCollins.

Black, Jay & Jennings Bryant (1995). Introduction to Media Communication. Brown & Benchmark.

DeFleur, Melvin & Everette E. Dennis (1991). Understanding Mass Communication. Boston: Houghton Mifflin Company.

Elokuvantaju. (Elokuvatuotannon verkko-oppimateriaali.)

Eisenstein, Elisabeth (1983). The Printing Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

Gschwandtner, Gerhard & Pat Garnet (1988). Eleiden ja ilmeiden sanoma. Sanattoman viestinnän taidot. Helsinki: Rastor.

Hemánus, Pertti (1989). Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki: Yliopistopaino.

The History of Writing.

Honka-Hallila, Ari, Kimmo Laine & Mervi Pantti (1995). Markan tähden. Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa. Turku: Turun yliopisto.

Kunelius, Risto (1997). Viestinnän vallassa. Helsinki: WSOY.

Korhonen, Mikko (1994). Kielen synty. Helsinki: WSOY.

Mäntylä, Jorma (2000). Johdatus tiedotusoppiin ja journalistiikkaan, luento 1. Internetix -kurssi.

Nordenstreng, Kaarle ja Starck, Margaretha (2002). Tiedonvälityksen varhaiskehitys. Teoksessa Aimo Ruusunen (toim.): Media muuttuu.Viestintä savitauluista kotisivuihin. Helsinki: Gaudeamus.
(Teoksessa myös mm.: Pertti Hemanus: Lehdistö eilen, Tapio Varis: Yleisradiotoiminta eilen, Robert G. Picard: Katsaus maailman mediaan, Ari Heinonen: Uusmedian maailma.)

Ong, Walter (1988) Orality and Literacy. Technologizing the Word. London and New York: Routledge.

Ruben, B. D., & L. P. Stewart (1997). Communication and Human Behavior. Fourth Edition. Boston: Allyn-Bacon.

Tommila, Päiviö & Raimo Salokangas (1998). Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia. Helsinki: Edita.

Thompson, Kristin & David Bordwell (1994). Film history: an introduction. New York: McGraw-Hill.

Salmi, Hannu (1993). Elokuva ja historia. Helsinki: Painatuskeskus.

Saraste, Leena (1980). Valokuva. Pakenevan todellisuuden kuvajainen. Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjallisuutta (sähköinen media)

Digitaali- ja tietokonetekniikan perusteet. Teknillinen korkeakoulu: signaalinkäsittelytekniikan laboratorio.

Hietala, Veijo (1996). Ruudun hurma. Johdatus TV-kulttuuriin. Helsinki: YLE -opetuspalvelut.

Kemppainen, Pentti (1996). Radion Vanha ja Uusi järjestys. Lähikuva 1/1996.

Salakka, Matti. Radion historia.

Salokangas, Raimo (1996). Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949-96. Osa 2. Helsinki: Yleisradio.

Salminen, Harri K. Internetin historiaa.

Jaakko Suominen. Internetin historia - kylmän sodan luomuksesta globaaliksi viestintävälineeksi, (perustuu Bruce Sterlingin artikkeliin A Brief History of the Internet).

Ilmonen, Kari (1996). Tekniikka, kaiken perusta. Yleisradion historia 1926-96. Osa 3. Helsinki: Yleisradio.

Mäntylä, Jorma (2000). Johdatus tiedotusoppiin ja journalistiikkaan, luento 2.1. Internetix -kurssi.

Tulppo, Pirkko (1976, toim.). Radioamatööreistä tajuntateollisuuteen. Helsinki: WSOY.

Kirjallisuutta jaksoon (informaatioyhteiskunta)

Antti Hautamäki (toim.) (1996). Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa. Tietoyhteiskunnan sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset. Sitra 154. Helsinki: Sitra.

Castells, Manuel.(1996-1998) The Information Age I-III. Oxford: Blackwell.

Eriksson, Päivi & Marja Vehviläinen (toim. (1999). Tietoyhteiskunta seisakkeella : teknologia, strategiat ja paikalliset tulkinnat. Jyväskylä : SoPhi.

Webster, Frank (1995). Theories of the Information Society. London: Routledge.

Vuorensyrjä, Matti ja Reijo Savolainen (toim.) (2000). Tieto ja tietoyhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus.


6. Viestinnän tutkimuksen historiaa

Johdanto

Tässä osiossa perehdytään viestinnän tutkimuksen oppihistoriaan. Edellä esiteltiin viestinän muotojen historiaa, nyt on vuorossa historiallinen katsaus siihen miten viestintää on tutkittu. Tämäkin osio sisältää runsaasti yksityiskohtia, nimiä ja vuosilukuja. Niiden kaikkien oppiminen ulkoa ei ole tarkoituksenmukaista. Muodosta mieluiten kokonaiskuvaa viestinnän tutkimuksen kehityksestä.

Viestinnän tutkimuksen juuria voidaan etsiä antiikin Kreikasta, jossa harjoitettiin erityisesti retoriikan (vakuuttamisen, suostuttelun) tutkimusta ja opetusta. Antiikissa retoriikan opinnot koskivat puheviestintää, mutta myöhemmin retoriikkaa on sovellettu muuhunkin viestintään. Myös hermeneutiikkaa eli tekstien ja ennusmerkkien tulkintataitoa harjoitettiin antiikin aikana. Myös nykyaikaisen semiotiikan eli merkkiopin alaan kuuluvia pohdintoja esiintyi niinikään jo antiikin ajattelijoilla. Joukkoviestinnän tutkimus alkoi kuitenkin kehkeytyä varsinaisesti vasta 1800-luvun loppupuolella.

Sanalla "historia" on kaksi merkitystä. Yhtäältä se tarkoittaa sitä mitä menneisyydessä todella tapahtui ja toisaalta se tarkoittaa kertomusta, jossa menneisyyden kehityskulkuja on kuvattu. Kaikkien kertomusten tapaan myös historia nostaa esiin joitakin asioita ja jättää vähemmälle huomiolle toiset. Eri aikoina ja erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa voidaan kokea eri asiat kiinnostaviksi, minkä vuoksi historian kertomukset ovat erilaisia. Eräällä tapaa historiankirjoitus on "voittajien historiaa" eli nykyisin vallitsevaan asemaan päässeen kulttuurin näkökulmasta tehtyä. Feministiset tutkijat ovatkin kirjoittaneet englannin kielen sanan "history" erikseen kahdeksi sanaksi "his story" viitaten tällä siihen, että historia on ollut kertomus nimenomaan miesten aikaansaannoksista, kun taas naiset on tyystin unohdettu.

Myös tieteen oppihistoriassa kunakin ajankohtana vallassa olevien näkemysten edustajat kirjoittavat niistä askelmista, jotka ovat johtaneet nykyiseen "edistyneeseen asiantilaan". Vanhempia tieteellisiä perinteitä tulkitaan karrikoiden ja väheksyen. Samoin historiasta unohtuvat kokonaan pois sellaiset seikat, jotka eivät ole merkitseviä vallitsevan opin kannalta. Kulttuurintutkija Raymond Williams (1988) onkin puhunut "valikoivasta traditiosta", jossa historiasta nostetaan esiin nykyisen intressin mukaisesti joitakin tapauksia samalla kun tarkoituksiin huonosti istuvat tapaukset jätetään huomiotta.

Viestinnän tutkimuksessa on eri aikoina ollut hallitsevassa asemassa erilaisia suuntauksia ja kukin näistä on kirjoittanut oman versionsa alan oppihistoriasta. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhn julkaisi 1962 teoksen "The Structure of Scientific Revolutions" (suom. Tieteellisten vallankumousten rakenne, 1994). Siinä Kuhn esitti että (luonnon)tiede ei kehity tasaisesti tiedon kasautumisen myötä, vaan että tieteessä tapahtuu ajoittain mullistuksia, vallankumouksia. Tuollaisessa vallankumouksessa aiemmin noudatettu tieteellinen paradigma (kreik. paradeigma = malli, esikuva) korvautuu uudella. Mullistusten väliaikoina tiede vakiintuu itsestäänselvyytenä otetuksi lähtökohdaksi, "normaalitieteeksi".

Viestinnän tutkimuksen suhteen on erimielisyyttä siitä, onko siinä erotettavissa selviä paradigman vaihdoksia. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset Shearon Lowery ja Melvin DeFleur (1983) ovat kuitenkin esittäneet, että angloamerikkalaisessa joukkoviestinnän tutkimuksessa olisi erotettavissa seuraavat kolme paradigmaa:
  • Massayhteiskunnan paradigma (1900-luvun alkupuoli)
    Oletus yhtenäisestä yleisömassasta, johon viestit piirtyvät kuin tyhjään tauluun: yleisö on altis viestinnän vaikutuksille.
  • Kognitiivinen paradigma (1940-1970-luku)
    Yleisö moninaineksinen ja eivätkä yleisön jäsenet ole "tyhjiä tauluja", vaan heillä on ennestään olemassa tietorakenteita, arvostuksia, asenteita, tarpeita. Viestinnän vaikutukset ovat valikoivia. Toisiin vaikuttaa, toisiin ei.
  • Merkityksen paradigma (1980-luvulta eteenpäin)
    Joukkoviestintä tuottaa ja ylläpitää kulttuurisia merkityksiä, jotka puolestaan vaikuttavat ihmisten toimintaan.
Toisaalta esim. ruotsalainen Karl Erik Rosengren (1989) on todennut, ettei yhteiskuntatieteessä ole sanan vahvassa mielessä paradigmoja. Hänen mukaansa tutkimusta ovat hallinneet lähinnä kaksi toisistaan poikkeavaa suuntausta: positivistinen ja kriittinen suuntaus. Positivismi ottaa vallitsevan yhteiskunnan annettuna, selittää siinä ilmeneviä lainalaisuuksia ja asettuu palvelemaan kulloisenkin yhteiskunnan toimintaa ja hallintaa. Kriittinen tutkimus taas kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja etsii emansipaatiota eli vapautusta, pyrkien luomaan parempaa uutta maailmaa (esim. uusvasemmistolainen tai feministinen tutkimus). Näitä suuntauksia voi verrata amerikkalaisen Paul F. Lazarsfeldin vuonna 1941 tekemään erotteluun hallinnolliseen (administrative) ja kriittiseen (critical) tutkimukseen.

Positivismi ja kriittinen tutkimus rinnastuvat filosofi Jürgen Habermasin tekniseen tiedonintressiin ja emansipatoriseen tiedonintressiin. Näiden lisäksi Habermasilla on vielä kolmaskin tiedonintressi, nimittäin hermeneuttinen tiedonintressi, joka pyrkii ymmärtämään ja tulkitsemaan ihmisten merkityksellistä toimintaa sekä edistämään yhteisymmärryksen syntymistä. Rosengren mainitsi, että kriittisten ja positivististen suuntausten sisällä on monia leirejä tai erillisiä "sammakkolammikoita" joissa oleskelee eritavoin suuntautuneita tutkijoita.

On ollut erimielisyyttä siitä, onko sellaista tutkimusalaa kuin "viestintä" ollenkaan olemassa. Toisten mukaan sellainen on olemassa. Toiset taas ovat valmiit Wilbur Schrammin tavoin puhumaan viestinnästä "tienristeyksenä", jossa eri suunnilta (kuten psykologiasta, sosiologiasta, filosofiasta, antropologiasta, kielitieteestä, valtio-opista ja historian tutkimuksesta) tulevat tutkijat ovat kohdanneet. Nykypäivänäkin tilanne lienee se, että viestinnän oppiaineilla ei ole yksinoikeutta viestinnän ilmiöiden tutkimiseen vaan, esimerkiksi sosiologit ja kielitieteilijät ovat tutkineet median esityksiä.

Viestinnän tutkimuksella on pitkä historia. Veikko Pietilä erottaa joukkoviestinnän tutkimuksessa neljä vaihetta:

  1. Esivaihe (– 1900 saakka)
  2. Ensimmäinen vaihe (1900 – 1930-luvun lopulle)
  3. Toinen vaihe (1930-luku – 1960-luvun loppu)
  4. Kolmas vaihe (1960-luvun lopulta – )
Tässä osiossa on hyödynnetty Veikko Pietilän teosta "Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä" (1997), Terhi Rantasen teosta "Maailman ihmeellisin asia. Johdatus viestinnän oppihistoriaan" (1997) sekä Shearon Loweryn ja Melvin DeFleurin teosta Milestones in Mass Communication Research (1983). Näistä teoksista poiketen tässä käsitellään aluksi vanhimpia viestinnän tutkimuksen perinteitä, nimittäin retoriikan ja hermeneutiikan tutkimusta. Semiotiikka ja strukturalistinen traditio jäävät esittelemättä tässä, mutta niitä on käsitelty edellä aikaisemmin.

Tiivistelmä

Retoriikka -osiossa perehdytään retoriseen tutkimukseen, jota harjoitettiin jo antiikin aikoina. Retoriikan taito on taitoa vedota ihmisiin, suostutella heitä, vakuuttaa heidät jostakin. Retoriikka on perustelun taitoa. Retoriikan tutkimus analysoi keinoja joilla vakuuttavuus tuotetaan. Markkinoijan täytyy hallita retoriset keinot, mutta myös kuluttajan täytyisi kyetä huomaamaan ne keinot joilla häneen yritetään vaikuttaa.

Osiossa Hermeneutiikka käsitellään toista hyvin vanhaa viestinnän tutkimuksen perinnettä. Hermeneutiikka on tulkintataitoa. Aluksi tulkittiin jumalallisia enteitä, sittemmin teologisia ja klassisia tekstejä. Hermeneutiikka tähtää tekstin tekstin syvälliseen ja monipuoliseen ymmärtämiseen. Tämä saavutetaan vuoropuhelussa tekstin kanssa aivan kuten oudosta ihmisestäkin voidaan päästä perille keskustelemalla hänen kanssaan. Aluksi on vain omat kuvitelmamme (luulomme) ihmisestä, mutta keskustelun myötä opitaan käsittämään toisen oma laatu. Tunnettuja hermeneutikkoja ovat saksalaisen kielialueen Friedrich Schleiermacher, Wilhelm Dilthey, Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer.

Osiossa Varhaisia saksalaisia mediatutkijoita tarkastellaan 1800-luvun lopulla alkanutta sanomalehtitieteen (Zeitungswissenschaft) perinnettä. Albert Schäfle piti mediaa yhteiskunnan hermoverkkona, minkä ajatuksen on toistanut myöhemmin mm. McLuhan. Ferdinand Tönnies erotti "kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen yleisen mielipiteen". Otto Groth esitti sanomalehden olemusmääreet: periodisuus, universaalisuus, ajankohtaisuus, julkisuus.

Osiossa Chicagon koulu luodaan katsaus varhaiseen amerikkalaiseen viestinnän tutkimukseen, jonka pesäpaikkana oli erityisesti Chicagon yliopisto. Tämän koulukunnan ajattelijat näkivät viestinnän yhteisyytenä. He katsoivat myös, että yhteiskunta on vuorovaikutusta: että yhteiskunta on olemassa ja toteutuu viestinnässä. Chicagolaiset ajattelivat, että viestintää parantamalla yhteiskuntiin on palautettavissa pikkukaupunkimainen demokratia. Tunnetuimpia Chicagon koulun edustajia ovat John Dewey, Robert E. Park, George H. Mead ja Erving Goffman.

Osiossa Mass communication research aiheena on amerikkalainen joukkoviestinnän tutkimus. Tämän suuntauksen valtakausi kesti 1930-luvulta 1960-luvun loppuun. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen Saksan tieteellinen asema romahti ja Yhdysvaltalainen MCR-perinne alkoi hallita maailmaa. MCR-perinteen tutkimus oli luonteeltaan empiiristä ja mittaavaa. Siinä noudatettiin viestinnän siirtojäsennystä. Erityisenä kiinnostuksen kohteena oli viestien vaikutus ihmisiin. Tässä luvussa on myös tiivistelmä viestinnän vaikutuksia koskevan ajattelun kehityksestä. Luvussa esitellään miksi kuunnelma "Maailmojen sota" aiheutti v. 1938 hysterian. Tunnettuja edustajia ovat mm. Harold Lasswell, Paul F. Lasarsfeld, Carl I. Hovland, Leon Festinger ja Wilbur Schramm.

Osiossa Suuntauksia MCR-perinteen liepeillä esitellään ensinnäkin käyttötarkoitus- tai käyttösyytutkimusta. Tässä ei kysytä mitä viestintä tekee ihmisille, vaan mitä ihmiset tekevät viestinnällä: mihin he tarvitsevat vaikkapa uutisia tai viihdettä. Toiseksi esitellään agendatutkimusta, jonka mukaan joukkoviestintä ei määrää mitä ihmiset ajattelevat, mutta kylläkin sen mihin aiheeseen heidän ajattelunsa ja puheensa kohdistuu. Kolmanneksi käsitellään tulkintakehysten (frame) tutkimusta. Ihmiset ymmärtävät sosiaaliset tilanteet tulkintakehysten avulla. Myös yleisö ja toimittajatkin hahmottavat maailmaa kehysten avulla. Maailman tapaukset näyttävät erilaisilta kun niitä katsotaan eri kehysten läpi.

Osiossa Frankfurtin koulukunta ja kriittinen tutkimus käsitellään suuntausta, joka jo varhain kritisoi MCR-perinnettä. Frankfurtilaisten mukaan tutkimus ei saisi jäädä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ajatusmuotojen vangiksi, vaan tutkimuksen pitäisi ravistautua niistä irti voidakseen nähdä uusia paremman maailman mahdollisuuksia. Kulttuurikritiikissään frankfurtilaiset olivat kuitenkin liian yksioikoisia ja pessimistisiä. Edustajia olivat mm. Theodor Adorno ja Max Horkheimer. Luvussa käsitellään myös myöhempiä uusvasemmistolaisia kriitikoita ja viestinnän poliittisen taloustieteen suuntausta.

Osiossa Mediateknologian teoreetikot esitellään Kanadan Torontosta alkunsa saanutta suuntausta, johon lukeutuvat mm. Harold Innis ja Marshall McLuhan. Nämä korostivat, että kulloisetkin viestinnän välineet vaikuttavat keskeisesti kulttuurien ja yhteiskunnan luonteeseen, jopa siihen mitä aisteja ensisijaisesti käytetään. Näitä ajattelijoita käsiteltiin myös kohdassa 4.

Osiossa Kulttuurintutkimuksen suuntauksia esitellään lyhyesti nykyään suosituksi tulleen kultuurintutkimuksen ideoita. Yhdysvalloissa suunnan edelläkävijä on ollut viestinnän rituaalista luonnetta korostanut James Carey. Brittiläisistä kulttuurintutkijoista tunnetuin on Stuart Hall. Brittiläisessä muodossaan kulttuurintutkimus on kriittistä. Se näkee kulttuurin kamppailuna siitä kuinka todellisuus merkityksellistetään tai määritellään. Vallassa olijat määrittelevät maailman omalta kannaltaan edullisesti ja yrittävät saada muutkin ajattelemaan samalla tavoin. Toisille ryhmille määrittelyt voivat kuitenkin merkitä alistumista ja aseman huonontumista. Siksi nämä saattavat nousta vastarintaan torjumaan valtakulttuurin rajoittavia määrityksiä ja luomaan itse omalta kannaltaan parempia tapoja määritellä todellisuus.

Retoriikka

Viestinnässä voidaan erottaa kaksi osapuolta: se joka tuottaa viestin (esim. puhuja) ja se joka ymmärtää viestin (esim. kuulija). Retoriikka oli antiikissa viestien taitavaan tuottamiseen liittyvää pohdiskelua ja opetusta. Hermeneutiikka sitä vastoin oli esim. hankalasti avautuvien viestien ymmärtämiseen liittyvää pohdintaa. Myöhempinä aikoina viestin tuottajapuolta on sanottu "lähettäjäksi" (siirtojäsennys) tai merkityksen tuottajaksi (semioottinen jäsennys). Ymmärtäjää on sanottu "vastaanottajaksi" (siirtojäsennys) tai merkityksen uudelleen tuottajaksi (semioottinen jäsennys). Jälkimmäisessä mielessä puhuttu myös reseptiosta, jolla viitataan siihen kuinka eri ihmisryhmät eri aikoina voivat ymmärtää samankin tekstin aivan eri tavoin. Retoriikka ja hermeneutiikka pohtivat jo varhain niitä kysymyksiä, joita pohditaan vielä tänäkin päivänä.

Antiikin Ateenassa puhetaidon eli retoriikan opiskelu kuului keskeisesti nuorukaisen kasvatukseen. Puhetaidon avulla mies saattoi osallistua menestyksellisesti julkiseen elämään ja saada vaikutusvaltaa kansankokouksissa sekä oikeusistunnoissa. Oli hyvin menestyneitä puhetaidon opettajia, jotka ylpeilivät suostuttelutaidollaan. He saivat ihmiset uskomaan mitä vain halusivat ja toimimaan puhujan tahdon mukaisesti. Eräs tuollainen kuuluisa puhetaidon opettaja oli sisilialainen Gorgias, joka herätti suurta kiinnostusta poliitikkojen ja yleisön keskuudessa ensimmäisestä Ateenan vierailustaan (v. 427 eKr.) alkaen.

Filosofi Platon (428-347 eKr.) oli Gorgiaan nuorempi aikalainen. Platon nimesi erään teoksensa Gorgiaan mukaan ja siinä hän suhtautuu varsin kriittisesti tähän Ateenan muoti-ilmiöön, retoriikkaan. Platon piti Gorgiasta huijauksen ja silmänkääntötemppujen opettajana. Retoriikan taito oli Platonista puoskarin kykyä hetkellisesti hämätä ihmiset uskomaan itseensä, kun sen sijaan oikea lääkäri pyrkii pääsemään selville todellisuuden rakenteesta ja perustaa toimintansa totuuteen. Retoriikka on vain valtiomiestaidon petollinen jäljitelmä. Todellinen johtajuus ja politiikan taito nousee Platonin mukaan tosiasioiden pohjalta. Valtiolaivan peräsimeen kelpaa vain filosofi, joka todella tuntee karikot eikä reetori joka vain uskottelee ne tuntevansa.

Platonin oppilas Aristoteles (384-322 eKr.) suhtautui myönteisemmin retoriikkaan. Hän kirjoitti puhetaidon oppaiksi teokset Retoriikka ja Topiikka. Platonille keskeinen metafora oli ollut puoskarin ja lääkärin, siis huijarin ja oikean asiantuntijan ero. Aristoteles kuitenkin näki, että yhtä hyvin oikea asiantuntijakin tarvitsi retoriikan taitoa, jotta hän pystyi vakuuttamaan kollegansa näkemystensä pätevyydestä. Asioita voi tarkastella monista eri lähtökohdista ja vaihteleviin tavoitteisiin pyrkien. Yhteiskunnassa on eri tilanteessa eläviä ihmisiä, joihin poliittiset ratkaisut vaikuttavat ehkä hyvinkin eri tavoin. Itse kunkin intressitahon edustajien on osattava esittää näkemyksensä vakuuttavasti ja hyvin perustellen, jotta tahon asema ei huonontuisi päätöksiä tehtäessä. Aristoteleelle retoriikka on argumentaation eli perustelemisen taitoa. Perustelutaito ei ole huijarin taitoa, vaan demokraattisen osallistumisen perustavia taitoja.

Aristoteleen mukaan retoriikka on kykyä havaita kunkin asian yhdessä se mikä niissä on vakuuttavaa eli se jolla voi vakuuttaa ihmiset tarvittaessa jostakin. Retoriikka tähtää yleensä vakuuttuneisuuden asteen nostamiseen yleisön keskuudessa, mutta se voi myös pyrkiä vähentämän vakuuttuneisuutta jostakin uskomuksesta. Kaiken kaikkiaan retoriikan lähtökohtana ovat kohdeyleisössä vallitsevat uskomukset. Nykyään ihmiset ovat vakuuttuneita maan pallonmuotoisuudesta, mutta keskiajan uskomusjärjestelmä oli toinen. Nykyajan viestijän on tehtävä on helppo, koska yleisö jo valmiiksi uskoo asian; sitä vastoin keskiajan viestijällä todistamisen ja perustelun taakka oli melkoinen.

Retoriikka oli Aristoteleelle käytännöllinen taito. Se voi liittyä poliittiseen puheeseen, jossa yritetään saada toiset vakuutettua jonkin toimintavaihtoehdon paremmuudesta tai huonoudesta. Oikeuspuheessa puolestaan syytetään tai puolustetaan, juhlapuheessa moititaan tai kehutaan kohdetta. Retoriikka on viestinnällistä toimintaa ja kaiken muun toiminnan tavoin se on tavoitteellista, tähtää jonkin päämäärän saavuttamiseen. Jos kivi sulkee tiemme, niin joudumme käymään siihen fyysisesti käsiksi päästäksemme tavoitteeseemme. Mutta jos ihminen sulkee tiemme, niin silloin on mahdollista yrittää saada hänen siirtymään viestinnällisin keinoin ts. retorisesti vakuuttelemalla, perustelemalla, suostuttelemalla.

Aristoteles näki, että viestinnän vakuuttavuuteen vaikuttaa kolme tekijää: eetos, paatos ja logos.

Eetos (ethos) viittaa puhujan luonteeseen, taustaan, ominaisuuksiin. Eri ihmisten suusta kuultuna samalla viestillä on erilainen kyky vakuuttaa meidät. Lääkäri tai muu asiantuntija vakuuttaa meidät paremmin kuin maallikko. Kiihkoilijaksi tai harkitsemattomaksi tunnettua henkilöä ei ole niin helppo uskoa kuin viisasta ja harkitsevana tunnettua henkilöä. Yleensä oman ryhmän edustajaa uskotaan paremmin kuin kilpailijan tai vastustajan edustajaa. Uskottavuuteen vaikuttaa myös pukeutuminen, siisteys jne. Liikemiesten joukossa uskottavalta esiintyjältä vaaditaan ehkä perinteistä pukeutumista. Sen sijaan rockmusiikkipiireissä liituraitapuku herättää epäilyksiä ja luotettavimmalta tuntuu ehkä farkkuihin pukeutunut, korvarengasta kantava kaveri.

Paatos (pathos) on ihmisten liikuttamista, tunteisiin vetoamista, yleisön mielialan säätelyä. Aristoteleen mukaan joskus on tarpeen kiihdyttää ihmisten tunteita, jotta he esimerkiksi olisivat valmiit lähtemään sotaan. Toisinaan viestijän intressissä on rauhoitella ja vähentää tunteenomaista suhtautumista. On hyvä muistaa, että tunteen vastakohta ei ole järki, vaan tunteettomuus. Ihmisen toimintaan vaikuttaa niin "pää" kuin "sydänkin". Hyvä viestintä voi samanaikaisesti vedota järkeen ja tunteisiin. Puhuja voi esittää hyvin perusteltuja, järkeviä näkemyksiä ja samalla pitää yleisöä virkeänä ja hyvällä tuulella; nämä eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

Logos on järkevien, johdonmukaisten perusteluketjujen rakentamista esitykseen. Tietyistä jo hyväksytyiksi katsotuista lähtökohdista johdetaan oman väittämän/ toimintasuosituksen hyväksyttävyys. Todiste toisensa jälkeen voidaan marssittaa tukemaan esitettyä väittämää. Jos esityksen asiat ovat ristiriidassa keskenään, sen uskottavuus heikkenee. Joskus viestijän intressissä on esittää asiansa mahdollisimman selkeästi, mutta ehkä joskus on tarpeen olla epämääräinen tavalla joka sallii monenlaisia tulkintoja eikä sido puhujaa konkreettisella lupauksella. Epämääräisyydelle on käyttöä ainakin politiikassa, mutta myös lyriikka antaa tulkitsijalle suuria assosioinnin mahdollisuuksia.

Aristoteleelta retoriikan tutkimus ja opetus siirtyi keskiajan kulttuuriin. Yliopistoelämä oli teologisesti sävyttynyttä, mutta antiikin auktoriteetteja sovellettiin kirkon tarpeisiin. Uudella ajalla (1500-luvulta alkaen) kirkon tietomonopoli alkoi murtua ja mm. uusi matemaattinen, kokeellinen luonnontiede valtasi alaa. Aiemmin tärkeässä asemassa ollut retoriikan oppi sai väistyä liian keskiaikaisena. Retoriikasta tuli "pelkkää retoriikkaa" siis kaunopuheisuutta, pelkkää tyylioppia. Argumentaation sijaan matemaattisessa luonnontieteessä tuli laskemisen kaltainen demonstraatio ja muodollinen logiikka. Nämä eivät rakenna siltaa kuulijakunnan ja puhujan uskomusten välille kuten retoriikka tekee. Usein käytännöllinen järki eli yhteisen todellisuuden tuottamisen ja valinnan kysymykset palautettiin tietämisen ja totuuden kysymyksiksi, joten palattiin Platonin kantaan. Muotoutuvassa modernissa yhteiskunnassa todellisuutta koskevan tiedon haltijat, asiantuntijat, ovat yhä enemmän ottaneet valtaa demokraattisilta elimiltä.

1950-luvulta alkaen retoriikan tutkimus on kokenut kunnianpalautuksen ja on alettu puhua ns. uudesta retoriikasta, jossa tutkimus ei kohdistu vain puheeseen, vaan myös muihin viestinnän lajeihin. Uudemman retorisen tutkimuksen klassikoiksi ovat nousseet mm. belgialainen Chaim Perelman (1912-1984), amerikkalainen Kenneth Burke (1897-1994) ja englantilainen Stephen Toulmin (1922-).

Puheet, tieteelliset tekstit, mainokset, elokuvat, maalaukset pyrkivät kaikki puhuttelemaan ihmisiä tietyssä suhteessa ja vakuuttamaan heidät jostakin. Retorinen tutkimus voi siis kohdistua näihin kaikkiin. Vakuuttamisen ja suostuttelun oppina retoriikka soveltuu hyvin mm. mainosten tutkimiseen. Käytännön elämässä esim. markkinoijalle on hyötyä retoriikan perusteiden osaamisesta, siksi retoriikkaa opetetaan kauppakorkeakouluissa. Yhtä hyvin retoriikan taidosta on hyötyä kuluttajalle, jolla on hyvä olla kriittistä lukutaitoa huomata ne keinot, joilla häneen yritetään vaikuttaa. Suostuttelusta ja vaikuttamisesta johtaa tie 1900-luvun propagandan tutkimukseen, josta tuonnempana lisää. Retoriikkaa on käsitelty myös edellä Merkitykset ja kulttuuri -osiossa.

Hermeneutiikka

Nimitys "hermeneutiikka" tulee kreikan sanoista ”hermeneutike tekhne” (tulkintataito). Kreikkalaisten Hermes oli jumalten sanansaattaja sekä kaupan, teiden ja matkamiesten suojelija. Hermes oli välittäjä, joka pystyi siirtymään jumalten maailmasta kuolevaisten maailmaan ja hän kykeni esittämään jumalten ajattelun tavalla jota ihmiset saattoivat ymmärtää. Hermes oli erilaisten maailmojen keskinäisen ymmärryksen jumala. Erilaisia maailmoja ja kieliä kohtasivat myös kauppiaat ja matkamiehet. Myös nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa hermeneutiikka on tässä alkuperäisessä erilaisten maailmojen kohtaamisen mielessään tullut yhä tärkeämmäksi.

Aristoteles kirjoitti tutkielman "Peri hermêneias" (Tulkinnasta), jossa hän käsitti hermeneutiikan kapeasti vain väitteiden totuutta ja epätotuutta koskevaksi. Silti tulkintaa tarkoittavat sanat "hermêneuein, hermêneia" tulivat laajaan käyttöön antiikin Kreikassa. Sanat tarkoittivat ensinnäkin Homeroksen ja muiden klassikkojen tekstien tulkintaa; toiseksi ne viittasivat tulkintaprosessiin joka tapahtuu kielestä toiseen käännettäessä ja kolmanneksi ne viittasivat eksegetiikkaan, joka nykyään tunnetaan raamatun selitysoppina, mutta joka antiikissa tarkoitti erikoistunutta tulkintataitoa. Eksegeetikko osasi lukea luonnon (jumalten) antamista merkeistä tulevaa koskevia enteitä. Myös oraakkelin salamyhkäisten lausuntojen ja enneunien tulkitseminen edellytti erikoista tulkintataitoa, johon papit oli koulutettu ja vihitty. Eksegetiikkaa on myös pyhien tai muuten hankalien kirjoitusten tulkinta.

Antiikissa hermeneutiikkaa harrastivat erityisesti epikurolaiset ja uusplatonilaiset filosofit. Jälkimmäisiltä oppi välittyi keskiajan filosofiaan, teologiaan ja oikeustieteeseen. Keskiajan uskonnollisessa kulttuurissa ajateltiin kristillisen jumalan manifestoivan itseään kaikessa mitä tapahtuu. Jos Jumala kerran on kaikkivaltias, niin varmaan hän siis salli nyt tapahtuneen sattumuksen tapahtua ja tapausta voidaan lukea korkeimman tahon tahdonilmauksena. Teologit saivat pitkän koulutuksen osatakseen selittää pyhiä kirjoituksia ja maailmaakin kirkon kanonisoimalla tavalla. 1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistus teki raamatusta ylimmän auktoriteetin, jolloin raamatun tekstin selitysopista, eksegetiikasta, tuli tärkeä oppiaine. Teologinen hermeneutiikka jatkaa jo antiikista alkanutta erikoistuneen tulkintataidon perinnettä.

Hermeneutiikasta tuli laajempi kulttuuritieteiden ja filologian menetelmä romantiikan aate- ja kulttuurivirtauksen aikana n. 1740 - 1810. Romantiikka oli vastareaktio valistuksen järkiuskolle ja uuden ajan filosofisen valtavirran liian kapealle, järkeä, havaitsemista, tietoa korostaneelle ihmiskuvalle. Valistuksen perinne arvosti tiedettä ja tieteellistä menetelmää, järkeä, objektiivisuutta, edistystä ja suhtautui kriittisesti auktoriteetteihin. Romantiikan virtauksessa sen sijaan arvostettiin välitöntä kokemusta ja tunnetilaa, perinteitä, subjektiivisuutta, elämän yksinkertaisuutta ja myyttejä sekä antiikkia arvostettiin. On esitetty, että myös nykyinen järkeä palvova kulttuuri tuottaa romantiikan tyyppistä vastareaktiota. Perustuuko fantasiakirjallisuuden ja roolipelien nykyinen suuri suosio tähän?

Schleiermacher

Protestanttinen teologi Friedrich Schleiermacher (1768 - 1834) kuului romanttiseen virtaukseen. Schleiermacherin käsittelemät kysymykset ovat edelleenkin ajankohtaisia esimerkiksi toisesta kulttuurista tai toisesta ajasta peräisin olevien tekstien ymmärtämisessä ja kääntämisessä. Tyypillisesti tulkittava teologinen teksti oli peräisin vuosituhansien takaa ja kirjoitettu vieraalla kielellä. Hermeneutiikan tehtävänä oli saada selville mitä tekstin tekijä tarkoitti, mikä oli hänen motiivinsa ja miten hänen aikalaisensa ymmärsivät tekstin.

Nämä asiat selvittääkseen tulkitsijan on perehdyttävä huolella siihen historialliseen kontekstiin, jossa tekstin kirjoittaja eli.Oli osattava sanojen antiikkiset käyttötavat ja tunnettava historialliset, kulttuuriset, elämänkerralliset taustat. Minkälaiseen tyylilajiin teksti kuuluu? Oliko kirjoittaja joidenkin toisten oppineiden kanssa riidoissa ja nyt ironisoi heidän näkemyksiään? Millainen oli kirjoittajan luonne? Oliko hän helposti tulistuva ja jos oli, niin onko teksti tehty jonkin raivokohtauksen tiimellyksessä vai rauhallisesti harkiten?

Schleiermacherin hermeneutiikka pyrki siis rekonstruoimaan alkuperäisen kirjoituksen kontekstin ja hermeneutikon tehtävänä oli asettua empaattisesti kirjoittajan asemaan, samaistua häneen. Kun hermeneutikko on näin asemoitunut kulttuurisesti ja psykologisesti alkuperäisen kirjoittajan asemaan, hänen on mahdollista ymmärtää oikein kirjoittajan teksti. Schleiermacher piti eri kulttuurien ja aikojen ihmisiä pohjimmiltaan samankaltaisina olentoina, joten samastuminen oli mahdollista.

Hermeneutikon oma aika ja oman ajan kieli käsitteineen oli vääristävä tekijä, jonka vaikutus piti pyrkiä minimoimaan. Tulkitsijalla on omasta ajastaan peräisin olevia ennakko-oletuksia, joista on oltava valmis luopumaan. Tulkitsijan on oltava avoin ja altis sille mitä alkuperäinen teksti haluaa sanoa, eikä hänen pidä tuputtaa omia päähänpinttymiään klassiseen tekstiin.

Schleiermacher sovelsi "hermeneuttisen kehän" käsitettä tulkintatyössään. Tämä tarkoittaa sitä, että osa saa merkityksensä kokonaisuudessa. Sanat tulkitaan suhteessa koko tekstiin ja tekstit suhteessa laajempaan kulttuuriseen kontekstiin. Tulkinta on kehämäistä liikettä, jossa osa saa mielensä kokonaisuuden yhteydessä ja jossa kokonaisuus hahmottuu osien asteittaisen tuntemisen myötä. Tulkinta on prosessi, jossa alkuperäistä kontekstia koskeva tietämys koko ajan syvenee.

Myöhemmässä esim. Gadamerin edustamassa hermeneutiikassa hermeneuttisen kehän ajatus sai hieman uuden sisällön: se alkoi tarkoittaa sitä, että ymmärrys aina välttämättä lähtee liikkeelle jostakin ennakkokäsityksestä joka projisoidaan tekstiin. Ennakkokäsitys on tavallaan kuin vuoropuhelun ensimmäinen kysymys kohdetekstille ja teksti voi joko tukea tai olla tukematta ennakkokäsitystä. Tekstistä saadun vastauksen pohjalta tulkitsijan ymmärrys paranee ja hän voi nyt vuorostaan tarjota tätä parempaa ymmärrystään kohteeseen, joka taas vastaa jne. Tätä kautta dialogisessa kehämäisessä liikkeessä tekstin kanssa tulkitsijan ymmärrys syvenee.

Dilthey

Schleiermacherin elämänkerran kirjoittaja, filosofi ja kulttuurihistorioitsija Wilhelm Dilthey (1833-1911) jatkoi hermeneutiikan perinnettä. Diltheyn mukaan luonnontieteellisen Naturwissenschaftin ja ihmistä, yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria tutkivan humanistisen Geisteswissenschaftin (henkitieteen) ero on perustavanlaatuinen (Diltheyn aikalainen Heinrich Rickert puhui kulttuuritieteestä, Kulturwissenschaft). Henkitieteissä sovellettu menetelmä oli ymmärtäminen (Verstehen), kun sen sijaan luonnontieteessä menetelmänä oli (kausaalinen) selittäminen (Erklärung). Luonnontieteet tutkivat "mykkää” luontoa, joka ei osaa kertoa tarkoituksistaan. Sitä vastoin sosiaaliset ja kulttuuriset tosiasiat ovat ymmärrettävissä "sisältäpäin”, tarkoituksina ja merkityksinä.

Diltheylle keskeinen käsite oli "elämys" (Erlebnis), joka viittaa ihmisten tapaan kokea ja mieltää maailma jotakin merkitsevänä. Tämä sisäinen henkinen kokemus voidaan ulkoistaa esineissä, kielessä, taiteessa, rakennuksissa; ylipäänsä kaikissa ihmistekoisissa tuotteissa, artefakteissa. Näitä artefakteja Dilthey kutsuu elämyksen ilmauksiksi (Ausdruck).

Tulkitsija voi artefakteja "lukiessaan" saada ne ikään kuin heräämään henkiin ja hän voi eläytyä alkuperäisen tuottajan elämyksiin (Nacherleben). Esimerkiksi jännityskirja koostuu vain kirjaimista, mutta lukemaan uppouduttuamme ahmimme sivun toisensa jälkeen kirjaimia huomaamatta: olemme siirtyneet elämään ja kokemaan toiseen maailmaan. Dilthey ja Rickert viittaavat siihen, että luonnontiede voi kirjan kohdalla kyllä mitata palstan leveyttä ja laskea samanlaisten sanojen määriä, mutta se ei tavoita symbolien ja merkitysten ulottuvuutta mikä aukeaa ymmärtävälle lukijalle. Myös muinaiset egyptiläiset hieroglyfit voivat avautua merkit osaavalla tulkitsijalle, jolloin hänen "sielun silmiensä" eteen tulee loihdituksi kuva muinaisesta elämänmenosta.

Heidegger

Diltheystä hermeneutiikan perinne jatkui filosofi Martin Heideggerin (1889-1976) töissä. Heidegger oli fenomenologi Edmund Husserlin (1859-1938) assistentti, mutta fenomenologian ohella hän tutki mm. Diltheyn hermeneutiikkaa, Kantia, Hegeliä, kirkkoisiä ja antiikin ajattelijoita. Heideggeria on pidetty yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista, tosin anglosaksisen kielialueen filosofit ovat esittäneet tähän myös vahvasti eriäviä mielipiteitä. Heideggerin työ antanut aiheen kehittää eksistentiaalista fenomenologiaa, eksistentialismia, filosofista hermeneutiikkaa ja dekonstruktiota.

Heideggerin pääteos on "Sein und Zeit", 1927 (Oleminen ja aika, 2000). Tuossa työssä Heidegger toteutti filosofisten alkuoleusten ravisteluaan, mitä hän nimitti "destruktioksi" vaikkei hän tahtonutkaan tuhota, vaan ainoastaan ravistella vuosisataisen filosofian lukemattomia kertoja paikattua saapasnahkatornia. Heideggerin tarkoitukset olivat samalla tavoin "terapeuttiset" kuin 1900-luvun toisen suuren filosofin, Ludwig Wittgensteinin (1889-1951).

Terapeuttisuutta kuvaa Wittgensteinin ajatteluun liitetty kärpäslasi -vertaus. Tämän mukaan filosofi on kuin kärpänen lasisessa ansassaan. Kärpänen ponnistelee päästäkseen lasista läpi, siinä tietystikään onnistumatta. Kärpäsen olisi palattava taaksepäin, sinne mistä se nykyiseen satimeensa joutui ja otettava sitten uusi suunta kululleen. Vastaavasti filosofin pitää palata niihin alkuoletuksiinsa, joista hän nykyiseen umpikujaansa joutui. Alkuoletuksia koeteltuaan hän voi löytää reitin jossa ei jouduta vanhaan umpikujaan.

Suoritettuaan alkuoletusten ravistelun, Heidegger otti lähtökohdakseen maailmallisen ihmisen, joka lihaa ja verta olevana on osa maailmaansa, eikä suinkaan sen ulkopuolinen päältäkatselija. Tätä maailmassa olevaa ihmissubjektia Heidegger nimitti Daseiniksi (täällä-oleva). Dasein toimii maailmassa käytännöllisesti ja hänen keskeisin määreensä on Sorge, huolehtiminen tai vaaliminen. Daseinin on koko ajan pidettävä huolta itsestään, maailmansa järjestyksestä, toisista ihmisistä, asioista, tehtävistä. Hengissä pysyminen on Daseinin perustava huolehtimisen aihe. Dasein on historiallinen olento ja sen historiallisuudessa yhtyy menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Ymmärryksen ja tulkinnan teoriassaan Heidegger korostaa sitä, ettei mitään voida lähteä ymmärtämään puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Päinvastoin ihmisymmärrys on vuosituhantisen tradition raskauttama ja traditio on projisoituu kaikkeen mitä pyrimme ymmärtämään. Heidegger sanoo, että tällaista esiymmärrystä on kolmea lajia: Vorhabe (edeltä hallussa oleva), Vorsicht (ennakkonäkymä), Vorgriff (esikäsitys).

Vorhabe on eräänlainen kehollinen ja kokemuksellinen perusta. Vorsicht viittaa "eteensä katsomiseen" eli siihen, että ihminen on aina käytännöllisesti ja intentionaalisesti suuntautumassa johonkin ("sihtaa" kohti jotakin). Vorgriff on sitten kielellistä ja käsitteellistä esiymmärrystä (vrt. saksan Begriff = käsite). Mitä sitten ollaankin ymmärtämässä, sekaantuvat nämä esiymmärryksen muodot väistämättä siihen. Ymmärtäminen ei voi tapahtua edellytyksettömästi, vaan se syntyy kun tarkasteltava asia suhteutuu siihen mitä subjektissa on ennestään rakenteellisena olemassa.

Gadamer

Hermeneutiikan tarina jatkuu Heideggerin oppilaassa Hans-Georg Gadamerissa (1900-2002), joka julkaisi pääteoksensa ”Wahrheit und Methode” vuonna 1960. Kirjan nimi "Totuus ja menetelmä" on ironinen sillä tekijä ei suinkaan näe, että voisi olla mitään kanonisoitua menetelmää, jolla totuus eli oikea tulkinta selviää. Gadamer sai filosofisen hermeneutiikkansa keskeiset vaikutteet Heideggerin myöhäisfilosofiasta, joten siinä on vahva kielifilosofinen painotus.

Gadamer nimittää esiymmärrystä sanalla "Vorurteil" - ennakkoluulo tai ennakkoarvostelma. ”Oikeastaan ennakkoluulo on arvostelma, joka esitetään ennen kuin kaikki asian puolet on lopullisesti tarkastettu...” sanoo Gadamer pääteoksessaan. Ennakkoluulo ei tarkoita välttämättä väärää arvostelmaa, vaan se voi myös olla oikea lähtökohta syvemmälle ymmärtämiselle. Aikaisempien hermeneutikkojen tapaan Gadamer näkee dialogin kohteen kanssa ymmärryksen lähteeksi. Ennakkoluulo voi olla yksipuolinen ymmärrys asiasta ja dialogin myötä kohde tulee ymmärretyksi monipuolisemmin.

Muita tunnettuja hermeneutiikkaan liittyviä ajattelijoita ovat mm. Karl-Otto Apel, Emilio Betti, Rudolf Bultman, Jürgen Habermas, ja Paul Ricoeur.

Hieman pitempi esitys hermeneuttisista ajattelijoista: Lisälukemisto: hermeneuttisia ajattelijoita.

Varhaisia saksalaisia mediatutkijoita

Edellä esitellyt ajattelijat ovat käsitelleet yleisemmin merkityksen ja tulkinnan ongelmia. Varsinaiseen joukkoviestintätutkimuksen oppihistoriaan siirrytään saksalaista sanomalehtitiedettä tarkastelemalla. Saksalainen sanomalehtitiede (Zeitungswissenschaft) syntyi 1900-luvun alussa, mutta sillä oli esivaiheensa jo 1800-luvun loppupuoliskolla. Sanomalehtitieteen perusta on maan klassisessa filosofisessa perinteessä (vrt. hermeneutiikka edellä), mutta myös varhaisessa yhteiskuntatieteessä. Nimestään huolimatta sanomalehtitiede ei jäänyt vain saksalaiseksi ilmiöksi, vaan antoi vaikutteita mm. Yhdysvaltain viestintätutkimukselle. Myös Suomessa Tampereen yliopiston edeltäjän, Yhteiskunnallisen korkeakoulun sanomalehtioppi oli 1920-1950-luvuilla saksalaisvaikutteista.

Eräs varhaisista joukkoviestintää tutkineista yhteiskuntatieteilijöistä oli Albert Schäffle (1831-1903). Hän näki viestinnän yhteiskunnan "sosiaalisena kehona" ja yhteiskunnan instituutiot olivat yhteiskuntaruumiin "elimiä". Viestintäjärjestelmät kuten lennätin, posti, sanomalehdet, puhelin jne. olivat yhteiskunnan hermoverkko, joka yhdisti yhteiskunnan eri tahot toisiinsa. Vastaavanlaista organismi-metaforaa oli käyttänyt yhteiskunnan kehityksen evoluutioksi nähnyt Herbert Spencer ja myöhemmin sitä ovat käyttäneet mm. Marshall McLuhan sekä vaikkapa Microsoftin pääjohtaja Bill Gates.

Toinen viestinnän tutkija oli klassisena sosiologinakin tunnettu Ferdinand Tönnies (1855-1936). Tönniesiltä on peräisin hyvin tunnettu erottelu Gemeinschaft (yhteisö) ja Gesellschaft (yhteiskunta). Gemeinschaft viittaa maaseutukylän kiinteään sosiaaliseen verkostoon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jakavat yhteisen historian, tavat, uskomukset. Gesellschaft sitä vastoin on suurkaupungille ominainen sosiaalisuuden muoto: tässä ihmiset eivät ole toisiinsa kiinnikasvaneita, vaan he ovat irrallisia ja tekemisissä toistensa kanssa vain asioimisen ja markkinoilla tapahtuvan vaihdon puitteissa. Tönnies kirjoitti teoksen yleisestä mielipiteestä (Kritik der Öffentlichen Meinung, 1922), muuten samana vuonna kuin amerikkalainen Walter Lippmann kirjoitti samasta aiheesta kirjansa Public Opinion. Tönniesille yleinen mielipide oli uskonnon kaltainen kollektiivisen tahdon muoto. Tönnies vertasi yleisen mielipiteen vakautta aineen eri olomuotoihin (kiinteä, nestemäinen, kaasumainen). Kiinteä yleinen mielipide oli syvään juurtunut vakaumus, varma ja pysyvä mielipide. Nestemäinen sen sijaan oli jonkinlainen laajempi kulttuurinen liike tai virtaus (megatrendikö?). Kaasumaisella Tönnies tarkoitti päiväperhomaisen hetkellisesti elävää, pinnallista, muodikasta puheenaihetta.

Max Weber (1864-1920), sosiologian klassikko hänkin, linjasi v. 1910 saksalaisilla sosiologipäivillä sanomalehtien tutkimusta varsin kauaskantoisella tavalla. Weber korosti, että sanomalehdistön tutkiminen on vuosikymmeninä tapahtuneen sisällön ja muodon muutosten tutkimusta. Tutkimuksen päämääränä oli selvittää miten lehdistö muokkaa ihmisten tajuntaa sekä miten sanomalehdet vaikuttavat kulttuuriin tai ylipäänsä yhteiskunnan objektiiviseen rakenteeseen. Weber katsoi tarpeelliseksi myös lehtien talouden, omistajuuden, keskinäisen kilpailun selvittämisen. Weber esitti itse asiassa hyvin perusteellisen tutkimusohjelman sanomalehden kaikinpuoliseksi tutkimiseksi; ikävä kyllä tätä tutkimusohjelmaa ei koskaan toteutettu.

Varsinaisen sanomalehtitieteen tunnetuin edustaja on vanhempaa saksalaista hengentieteellistä tai kulttuuritieteellistä lähestymistapaa käyttänyt Otto Groth (1875-1965). Hän julkaisi neliosaisen lehdistöhistoriallisen teoksen Die Zeitung 1-4 (1928-30) ja myöhemmin massiivisen trilogian Die Unerkannte Kulturmacht (1960-1972). Grothin mukaan sanomalehtitiede on kulttuuritiede, jonka kohteena ovat tosiasiat ja menetelmänään se käyttää empiiristä mittaamista. Sanomalehti ei ole historiaton ja universaali, vaan sen olemus määräytyy historiallisesti ja paikallisesti. Hermeneuttiseen tapaan Groth edellytti, että sanomalehteä on tarkasteltava osana kulttuurikokonaisuutta eikä siitä irrallaan. Groth esitti myös sanomalehden olemusmääreet eli ne ehdot, jotka julkaisun on täytettävä ollakseen sanomalehti. Nämä ovat:

  1. periodisuus (ilmestyy säännöllisin välein; ei siis satunnaisesti)
  2. universaalisuus (tietoa kaikilta inhimillisiltä aloilta; ei siis erikoislehti)
  3. ajankohtaisuus ("jour" - päivä - journalismi; tiedot "päivitetään" joka päivä)
  4. julkisuus (kaikkien saatavilla julkisesti; ei siis sisäpiirin tiedote)

Chicagon koulu

Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät ja humanistit tulivat hakemaan oppia Euroopasta 1800-luvulla ja 1900-alkutaipaleella. Sosiologian perustajahahmot Emile Durkheim, Max Weber, August Comte, Ferdinand Tönnies ja Georg Simmel antoivat vaikutteita amerikkalaisille, samoin kuin yhteiskuntaa organismi-metaforan pohjalta ajatellut Herbert Spencer. Amerikkalaiset saivat vaikutteita paitsi anglosaksisilta filosofeilta, myös saksalaisilta Hegeliltä ja Kantilta.

Vuonna 1892 perustettu Chicagon yliopisto muotoutui USA:n varhaisen yhteiskuntatutkimuksen keskukseksi. Yliopisto perustettiin voimakkaasta siirtolaisten tulvasta johtuvien sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Chicagon kaupunki kasvoi 1800-luvun loppupuolella 30 000 asukkaan pikkukaupungista yli miljoonan asukkaan metropoliksi. Elämä oli levotonta, irrallista, tulijat puhuivat omia kieliään, kaikki mahdolliset paheet rehottivat. Myös suomalaisia muutti sankoin joukoin vuosisadan vaihteessa seudun kaivosalueille.

Chicagossa vaikutti joukko merkittäviä tutkijoita ja opettajia: filosofi ja kasvatustieteilijä John Dewey, sosiologi Robert E. Park, sosiaalipsykologit Charles H. Cooley ja George Herbert Mead. Nämä kaikki olivat kotoisin protestanttisista pikkukaupungeista, joissa oli vietetty rauhallista yhteisöllistä elämää. Tämä kajasteli ihanteena tutkijoiden mielessä. Chicagolaiset olivat progressivisteja, he uskoivat edistykseen. Yhteistä oli myös pragmatismin nimellä tunnetun amerikkalaisen filosofisen virtauksen kannatus. Muita ajan tunnettuja pragmatisteja olivat mm. psykologi William James ja semiootikko Charles Peirce.

John Dewey (1859-1952) oli aikansa vaikutusvaltaisimpia ajattelijoita Yhdysvalloissa. Hän osallistui vilkkaasti myös julkisiin keskusteluihin. Deweyn ihanteena olikin pikkukaupunkimainen "town meeting", jossa kaupunkilaiset voivat tasaveroisina kokoontua päättämään asioistaan. Suurkaupungin oloissa paikallisyhteisöille ominainen julkinen elämä ei ollut enää toimiva, mutta toisaalta uuttakaan julkisen keskustelun muotoa ei ollut muodostunut. Tästä ongelmasta Dewey käytti nimitystä "julkisen elämän pimennys" (the eclipse of the public). Dewey esitti että viestinnän avulla "Great Society" (suuri yhteiskunta) olisi palautettavissa takaisin "Great Communityksi" (suuri yhteisö). Viestinnän kautta suurkaupunkikin voi uudella tasolla tulla pikkukaupungin ideaalisen yhteisön kaltaiseksi. Dewey katsoi, että yhteiskunta on perustavasti viestintää ja vuorovaikutusta; yhteiskunta on olemassa viestinnässään (in communication).

Dewey suhtautui kriittisesti Walter Lippmannin (Public Opinion, 1922) demokratiakäsitykseen, jonka mukaan asioista päättäminen on jätettävä asiantuntijoille, sillä maailma on liian monimutkainen maallikon hallittavaksi. Lippmann edusti realistista suuntausta ja kehitti itse asiassa varhaista objektiivisen joukkotiedotuksen teoriaa. Kysymys demokratiasta on edelleen mitä ajankohtaisin ja se on ollut vilkkaan keskustelun kohteena viestintätieteissä viime vuosina.

Robert Ezra Park (1864-1944) oli alkuaan toimittaja, joka Euroopan opintoretkellä kuunteli sosiologi Georg Simmelin luentoja ja siirtyi sittemmin akateemiselle uralle. Park kirjoitti mm. "sanomalehden luonnonhistoriasta" (1923). Tästä on hyvä muistaa hänen näkemyksensä yhteiskunnassa vaikuttavista kahdesta vastakkaisesta voimasta. Yhtäältä yhteiskuntien kehitykseen vaikuttaa 1.) ryhmien ja yksilöiden välinen ekologinen kilpailu suotuisimmista oloista, taistelu taloudellisesta ja alueellisesta vallasta; toisaalta 2.) kulttuurissa symbolisesti vahvistettu yhteisöllisyys, yhteisyyden tuottaminen viestinnällä. Kilpailu on "riitelevä" ja hajaannusta tuottava tekijä, kun sen sijaan yhteisyysjäsennyksen pohjalta käsitetty viestintä pitää yhteiskuntaa koossa. Tämä on hyvä muistaa aikana, jolloin taloudellisen kilpailun siunauksellisuutta yksipuolisesti ylistetään.

Charles H. Cooley ja George Herbert Mead liittyvät suuntaukseen josta on käytetty nimitystä symbolinen interaktionismi. Tässä inhimillistä yhteiselämää tarkastellaan suunnattomana tulkintaprosessina, jossa ihmiset ohjaavat itseään ja toisia määrittelemällä tilanteita, tapahtumia, esineitä. Ryhmäelämä on keskinäistä vuorovaikutusta, kanssakäymistä joka tapahtuu symbolien ja viestinnän avulla. Tilannemääritelmä (definition of the situation) on symbolisessa interaktionismissa on tärkeä käsite. Tämä liittyy William I. Thomasin lausumaan "What people define as real, is real in its consequences" (Se minkä ihmiset määrittelevät todelliseksi, on todellista seuraamuksissaan).

Symbolisen interaktionismin myöhempiin kehittäjiin kuuluva sosiologi Erving Goffman totesi, että tilannemääritelmä on ikään kuin vastaus kysymykseen "mitä tässä on meneillään?". Onko kyseessä ryöstö vai kaupankäynti? Kokous vai kahvitunti? Erilaisesta tilannemääritelmästä seuraa erilaista toimintaa. Jos tulkitsemme maassa makaavan henkilön sairaskohtauksen saaneeksi, tilaamme ambulanssin; mutta jos tulkitsemme hänet juopuneeksi, jatkamme ehkä olkia kohauttaen matkaamme. Se millaiseksi maailman tilanne määritellään, määrää sitä millaiseksi ihmistekoinen sosiaalinen todellisuus muodostuu. Periaatteessa myös toimittajat joutuvat työssään tekemään koko ajan tilanteenmäärittelyä ja he ovat osallisia siinä millaiseksi maailma rakentuu.

Mass communication research

Niin sanottu "mass communication research" (MCR, joukkoviestintätutkimus) -perinne syntyi varsinaisesti 1930-luvun Yhdysvalloissa ja se hallitsi angloamerikkalaista viestinnän tutkimusta yli kolmekymmentä vuotta. Natsien noustua valtaan Saksassa, useat juutalaissyntyiset oppineet pakenivat Yhdysvaltoihin ja rikastuttivat siellä muodostuvaa viestinnän tutkimuksen perinnettä. Saksan hävittyä toisen maailmansodan, menetti myös saksalainen tiede valta-asemansa ja amerikkalaiset opit nousivat vallitseviksi maailmalla. MCR -perinne oli joukkoviestinnän tutkimuksen valtavirtaa läntisessä maailmassa pitkään ja sen erityinen tapa tutkia viestintää ehti tulla jonkinmoiseksi itsestäänselvyydeksi. Vasta myöhään 1960-luvulla perinne kriisiytyi ja uusia vaihtoehtoja versoi sen raunioille. Seuraavassa on käsitelty MCR -perinteen ensimmäistä vaihetta (1900-1930-luku) otsikon "Propagandalle alttiit massat" alla ja perinteen toista vaihetta (1940-1960-luku) otsikon "Radiokauhua" alla.

Propagandalle alttiit massat

MCR -tutkimusperinteen taustalla vaikuttaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun huoli "massayhteiskunnan" muodostumisesta. Pelättiin että vanhat sosiaaliset siteet olivat murentuneet kaupungistumisen myötä ja ihmisistä oli tullut irrallisista yksilöistä koostuvaa massaa, joka oli hyvin altis joukkotiedotuksen vaikutuksille. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen propagandasota: siinä ihmisiin pyrittiin vaikuttamaan tehokkaasti ja laajamittaisesti. Sotaa käyvissä maissa perustettiin propagandan levittämiseen ja yleisen mielipiteen hallintaan erikoistuneita hallintoelimiä.

Sodan jälkeen havahduttiin huomaamaan, että myös kaupalliset tahot suoltavat "propagandaa" pressitoimistojensa kautta lehdistölle. Sana "propaganda" ei muuten vielä tuolloin ollut pelkästään kielteiseen käyttöön varattu, vaan se tarkoitti lähinnä markkinointia. Katolisen kirkon käytössä "propagare" oli tarkoittanut sanan levittämistä. Vuonna 1622 perustettu "Congregatio de propanda fides" oli katolisen kirkon organisaatio puhtaan opin levittämiseksi. Nykyään "propaganda" on kielteinen sana: se merkitsee tarkoitushakuista viestintää, suostuttelevaa mielipiteen muokkausta, joka ei kaihda yksipuolisuutta, osatotuuksia eikä suoranaisten valheidenkaan esittämistä.

Edellä jo useaan kertaan vilahdellut amerikkalainen Walter Lippmann (1889-1974) työskenteli elämänsä aikana journalistisissa päällikkötehtävissä ja oli valtakunnallinen vaikuttaja kolumnistina. Lippmann toimi myös useiden presidenttien neuvonantajana. Hän palveli ensimmäisen maailmansodan aikaan liittoutuneiden propagandatoimistossa Ranskassa. Lippmannia on sanottu amerikkalaisen mediatutkimuksen perustajaksi, vaikka hän tekikin varsinaisen elämäntyönsä journalistina. Lippmannin "Public Opinion" -teoksen (1922) yhtenä juonteena on propaganda ja harhaanjohtava viestintä.

Lippmannille keskeinen ongelma oli se, että vaikka kuvamme maailmasta ei välttämättä vastaakaan todellista maailmaa, niin silti toimimme harhaanjohtavan maailmankuvamme pohjalta ja joudumme vaikeuksiin. Pitäisi siis järjestää ihmisille mahdollisimman objektiivinen ja tosiasioihin perustuva maailmankuva, jotta heidän toimintansa maailmassa olisi menestyksekästä. Maailmankuva on kuin kartta, jonka mukaan suunnistamme, ja jos kartan tiedot eivät pidä paikkaansa, niin joudumme hukkaan. Lippmann edustaa realistista näkemystä. Maailmankuvamme vääristyneisyys voi johtua ulkoisista syistä, esimerkiksi sensuurista ja propagandasta. Mutta yhtä hyvin sisäiset syyt, kuten kaavamaiset ja yksinkertaistavat ymmärryksen välineet (stereotyypit) voivat saada aikaan, ettei maailmaa nähdä oikein.

Stereotyyppien käyttöä Lippmann selittää niiden helppoudella ja kätevyydellä. Oikeasti maailma on niin monimutkainen, että sen ymmärtäminen vaatisi aikaa vievää paneutumista, mutta stereotyypeillä selviämme ymmärtämisestä petollisen helposti. Erityisesti jatkuvan kiireen kanssa painivat toimittajat käyttävät rutiininomaisesti yksinkertaistavia stereotyyppejä, sen sijaan että vaivautuisivat perusteellisesti tutkimaan maailman vivahteikkuutta. Lippmannin mukaan lehdistö ei olekaan kykenevä tuottamaan oikeasuhtaista kuvaa maailmasta, vaan tarvitaan erityisiä tiedemiesten muodostamia riippumattomia tutkintatoimistoja, jotka toimittavat lehdistölle faktoja ja tulkintoja maailmasta. Lippmann palautti demokratian ongelman tietämisen ja asiantuntijuuden kysymyksiksi; tästä mm. Dewey oli vahvasti eri mieltä.

Toinen propagandan tutkija oli Harold Lasswell (1902-1978). Väitöskirjassaan "Propaganda Technique in World War" (1927) hän tutki propagandaa empiirisesti. Myöhemmin Natsi-Saksan menestyksellinen propaganda vahvisti uskoa viestinnän kaikkivoipaisuuteen ja ihmisten vastustuskyvyttömyyteen. Natsien propagandaa Lasswell tutki 1930-luvulla määrällisen sisällönerittelyn keinoin, luokittelemalla ja laskemalla käytettyjä ilmauksia ja kuvaamisen tapoja. Lasswell oli Lippmannin lailla kriittinen joukkojen demokratiaa kohtaan. Pikemminkin massoja tuli ohjata oikeaan suuntaan hallituksen propagandalla kuin antaa heidän itse muodostaa kantansa. Toisen maailmansodan aikana Lasswell toimi USA:n sotaviestinnän osaston johtajana.

Lasswellia on pidetty suorastaan MCR -perinteen kantaisänä. Hänen työssään onkin MCR -perinteelle leimallisia piirteitä. Lasswellin ajattelutavan pohjalla on ns. positivismi, minkä mukaan tutkijan tehtävänä kuvata objektiivisesti millainen yhteiskunta on ja hänen tulee pidättäytyä sanomasta millainen yhteiskunnan pitäisi olla. MCR -perinteessä suhtauduttiin yhteiskuntaan luonnontieteellisesti: tutkittiin "ihmiseläimen" käyttäytymistä ja käyttäytymisen syitä. Tutkimus oli empiiristä, määrällistä ja kausaalista. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi, että lasketaan missä määrin lehdissä on myönteisiä tai kielteisiä kuvauksia "neekereistä" tietyllä aikavälillä. Kausaalisuus viittaa ajattelutapaan, jonka mukaan jokaiselle ilmenevällä seuraamuksella on olemassa ajallisesti edeltävä syynsä (causa).

MCR -perinteessä sovellettiin viestinnän siirtojäsennystä, eikä yhteisyysjäsennystä kuten Chicagon koulun ajattelijoilla oli tapana. 1940-luvulla Lasswell kiteytti siirtomallin kuuluisassa viestinnän kaavassaan: kuka sanoo mitä minkä kanavan välityksellä kenelle ja millä vaikutuksella. Viestinnän tutkimus saattoi kohdistua lähettäjään (kuka), sisältöön (mitä), medioihin (kanava), vastaanottajiin (kenelle) ja siihen mitä viestintä saa aikaan (vaikutus). MCR -tutkimus oli lähtökohdiltaan yksilökeskeistä, ei yhteisökeskeistä.

MCR -perinne oli erityisesti kiinnostunut viestinnän vaikutuksen ongelmasta liittyen juuri esim. propagandaan. On esitetty, että perinteen ensimmäistä vaihetta 1900-luvun alusta 1940-luvulle saakka hallitsi luja usko siihen, että viestinnällä voidaan vaikuttaa tehokkaasti ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Taustalla on oletus yhtenäisestä kritiikittömästä yleisömassasta, joka saadaan toimimaan yhteinäisellä tavalla viestinnän avulla. Kenties natsi-Saksan esimerkki vahvisti uskoa malliin, jossa viestit uppoavat ihmisiin kuin lääkeruiskulla painettuna (hypodermic needle) tai osaavat vääjäämättä kohteeseensa kuin "taikaluoti" (magic bullet theory).

Niinikään on esitetty, että perinteen ensimmäisessä vaiheessa viestinnän vaikutusta ajateltiin ärsyke-reaktio -mallin pohjalta (S-R -malli, Stimulus - Response). Viestintä on ärsyke, joka saa aikaan tietynlaista käytöstä (ns. behavioralistinen käsitys). Jos perinteessä todella ajateltiin näin, olisi pohjana ollut hyvin mekanistinen tai eläimellinen käsitys ihmisestä. Veikko Pietilä on kuitenkin esittänyt, että puheet S-R -mallista ja viestinnän kaikkivoipaisuudesta saattavat olla MCR-perinteen myöhemmän vaiheen historiankirjoituksen halua alleviivata omaa erilaista suhtautumista viestinnän vaikutukseen.

Myöhemmin perinteessä nimittäin päädyttiin olettamaan, että viestinnällä on vain vähän vaikutuksia ja että vaikutukset vaihtelivat henkilöstä riippuen. S-R -mallin tilalle on tässä myöhemmässä vaiheessa tullut S - O - R -malli (Stimulus - Organism - Response). "Organismin" tunnetila, tarpeet, aiemmat tiedot ja opittu käytös, asenteet jne. vaikuttavat keskeisesti siihen millaisen vaikutuksen ärsyke yksilössä synnyttää. Yksilön mieli ei ole tyhjä taulu, johon viesti voi piirtää jälkensä, vaan hänellä on persoonallinen mielen rakenne, johon viesti suhteutuu. Yksiin viesti vaikuttaa, toisiin se taas ei vaikuta mitenkään ja kolmannet tekevätkin päinvastoin kuin viesti kehotti.

Eräs ensimmäinen laajamittainen selvitys joukkoviestinnän vaikutuksista oli Payne -säätiön tutkimus elokuvien vaikutuksista lapsiin ja nuorisoon vuosina 1929-1932. Elokuvista oli tullut nuorison keskuudessa valtavan suosittu harrastus. Vanhempi väki pani kuitenkin huolestuneena merkille, että elokuvien sisältö ja opetukset olivat varsin kyseenalaisia. Elokuvissa juotiin alkoholia, pelattiin uhkapelejä, tapeltiin, tapettiin eikä sukupuolimoraalissakaan ollut kehumista. Nyt päätettiin siis laajassa tutkimuksessa selvittää elokuvien sisältöä, elokuvayleisön koostumusta ja elokuvien vaikutusta. Tutkimuksessa käytettiin monipuolisesti sekä määrällisiä että laadullisia tutkimustekniikoita: käytössä oli kyselylomakkeita, haastatteluja, elämäkerta-aineistoja sekä sisällönanalyysiä.

Tutkimusten mukaan elokuvien vaikutukset olivat yksilöllisiä, riippuen mm. taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta, koulutuksesta, kotioloista, sukupuolesta ja iästä. Tutkimuksessa kuitenkin todettiin, että elokuvilla oli paljon kielteisiä vaikutuksia nuoriin. Ei ole kuitenkaan varmaa, että juuri elokuvat olisivat olleet syypää huonoon käytökseen; ehkä syy olikin vaikkapa kotioloissa? S-O-R -mallin mukaisesti olisi voitu selittää, että tietynlaiset olot ja psykologiset seikat tekevät yksilön alttiiksi omaksumaan väkivaltaviihteen toimintamalleja.

Tiivistys viestinnän vaikutuksia koskevan ajattelun vaiheista

Radiokauhua

Historiallinen tapaus, jossa joukkoviestintä todella vaikutti ja sai ihmiset tekemään epätoivoisia tekoja.

Halloween -päivän aattoiltana 30.10.1938 amerikkalainen CBS -radioyhtiö esitti Orson Wellesin ohjaaman radiokuunnelman ”Maailmojen sota”. Kuunnelma perustui H.G. Wellsin tieteiskirjaan, jossa marsilaiset hyökkäsivät maahan. Kuunnelma lähetettiin suorana ja se oli taitavasti saatu kuulostamaan aidolta uutislähetykseltä. Selostajat kuvailivat alkupuolella esitystä Marsin pinnalta havaittuja kummallisia välähdyksiä. Välillä soitettiin musiikkia. Sitten alkoi tapahtua jotakin dramaattista. Selostajat alkoivat "silminnäkijöinä" kiihkeästi kertoa maahan laskeutuvista oudoista esineistä. Pian kerrottiin vihamielisistä koneista, jotka terrorisoivat väestöä. Kerrottiin ihmisten paniikista ja myrkkykaasujen leviämisestä New Yorkissa. Eräs selostaja kuvasi:

"Nyt koko pelto on tulessa (räjähdyksiä) Puut…ladot…autojen bensiinitankit…se leviää joka puolelle. Se tulee tännepäin!" (mikrofonin räsähdyksiä… sitten kuolemanhiljaisuus).

Reaktiot olivat valtavia. New Yorkissa ihmiset syöksyivät kodeistaan bussiasemille ja jotkut pakenivat autoillaan hengenvaarallista vauhtia. Tarinan mukaan pittsburgilainen mies tapasi kotiin tullessaan vaimonsa myrkkypullo kädessä huutamassa: "Kuolen mieluummin tällä tavalla!". Lähetyksen alussa ja lopussa oli kyllä kerrottu, että kyseessä oli kuunnelma, mutta lukuisat ihmiset aloittivat kuuntelun kesken ohjelman ja ottivat sen todesta.

Paul F. Lazarsfeldin (1901-1976) johtama Office of Radio Research otti ripeästi tutkittavakseen miksi joukkoviestintä voi vaikuttaa näin voimakkaasti. Tutkimuksessa kysyttiin mikä oli paniikin laajuus; miksi juuri tämä fiktio pelästytti, mutta eivät muut; miksi ohjelma säikäytti vain osan kuuntelijoista. Tutkimusryhmä sai selville, että n. 6 miljoonaa amerikkalaista kuuli radiolähetyksen, 1.7 miljoonaa piti sitä uutislähetyksenä ja näistä 1.2. miljoonaa pelästyi pahanpäiväisesti. Paniikin syitä todettiin olevan monia:

  1. Amerikkalaiset luottivat radioon ja uskoivat, että sitä käytetään tärkeiden sanomien välittämiseen.
  2. Historiallinen tila (vuosikausien lama ja epävarmuus, sodan uhka, natsien valtaannousu).
  3. Ohjelma oli tehty ammattitaitoisesti ja todentuntuisesti (”suorat” reportaasit, viranomaishaastattelut, todelliset paikannimet).
  4. Monet aloittivat ohjelman kuuntelun myöhässä, eivätkä kuulleet mainintaa fiktiivisyydestä.
Yleensäkin kriittisesti maailmaa tarkastelevat henkilöt huomasivat, että kyseessä oli fiktio; uskonnollisuuteen taipuvaiset taas uskoivat tämänkin. Kaiken kaikkiaan amerikkalaiset olivat tuona ajankohtana herkistyneet pelokkaina odottamaan jotakin ikävää tapahtuvaksi - ja siksi fiktio vaikutti niin poikkeuksellisesti.

Radiotutkimuksen myötä tullaan MCR -perinteen toiseen vaiheeseen, jota on myös sen kulta-ajaksi mainittu. Radiotutkimuksen vetäjänä toiminut Lazarsfeld on katsottu usein MCR-perinteen etevimmäksi edustajaksi. Lazarsfeld siirtyi radiotutkimuksen toimistoineen New Yorkin Columbian yliopistoon, jossa hänestä tuli sosiologian professori. Columbian koulukunnasta tulikin yksi MCR-perinteen kolmesta koulukunnasta. Muut kaksi koulukuntaa ovat Yalen koulukunta (keulahahmonaan Carl Hovland) ja kognitivistinen suuntaus (edustajanaan mm. Leon Festinger)

Lazarsfeldin Columbian koulukunnasta kannattaa muistaa heidän esittämänsä viestinnän kaksivaihehypoteesi: viestintä vaikuttaa ensin ns. mielipidejohtajiin ja nämä vaikuttavat sitten lähipiiriinsä.

Yalen koulukunnan johtohahmona oli psykologisen koulutuksen saanut Carl I. Hovland (1912-1961). Tässä koulukunnassa sovellettiin uusbehavioristista oppimisteoriaa, jonka mukaan viestinnän vaikutus perustuu ehdollistumiseen. Klassinen tapaus ehdollistumista on Pavlovin koira, joka kuuli aina ruokaa saadessaan kellon kilinän. Toistuva viestintä (kuten mainonnassa) ehdollistaa ihmisten mieliin assosiaatiokytkentöjä.

Kognitivistisen suuntauksen tunnetuin hahmo on mm. Stanfordissa ja New Yorkissa vaikuttanut sosiaalipsykologi Leon Festinger (1919-1989). Festinger esitti ns. kognitiivisen dissonanssin (tiedollisen riitasointuisuuden) teorian, jonka mukaan ihmiset torjuvat uskomustensa kanssa ristiriidassa olevia viestejä, koska tiedollisen ristiriidan kanssa eläminen on epämieluisaa. Nämä suuntaukset on esitetty laajemmin lisälukemistossa, ks. alla.

Lisälukemisto: MCR -perinteen koulukunnat

Muita merkittäviä nimiä amerikkalaisessa tämän ajan tutkimuksessa oli mm. Kurt Lewin (1890-1947), saksanjuutalainen joka emigroitui Yhdysvaltoihin 1930-luvulla. Lewin on tullut tunnetuksi ennen muuta sosiaalipsykologian klassikkona, mutta hän on antanut panoksensa myös viestinnän tutkimukseen. Lewiniltä on peräisin toimittajiakin kuvaava termi ”portinvartija” (gatekeeper). Lewinin mukaan missä tahansa ketjussa tai kanavassa, jossa kulkee materiaalia tai viestejä, on olemassa useita portteja ja portinvartijoita. He valikoivat läpipääsevän aineiston tai rajoittavat sen kulkua. Toimitukset ovat tällaisia portteja, joihin virtaa suuri määrä informaatiota, josta vain osa pääsee julkisuuteen. Lewiniltä lienee peräisin sanonta: "Mikään ei ole niin käytännöllinen kuin hyvä teoria!".

Wilbur Schramm (1907-1987) tunnetaan erityisesti viestinnän yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen kehittäjänä. Schramm perusti v. 1948 Illinoisin yliopistoon viestinnän tutkimuksen instituutin johon hän kutsui alan suuria nimiä seminaariin, jonka esitelmistä hän editoi ensimmäisen viestinnän yliopistollisen oppikirjan. Schramm oli hyvin tuottelias ja hän julkaisi milteipä joka vuosi kirjan. Schramm oli yhtenä kirjoittajana teoksessa "Four Theories of the Press" (1956), jossa esiteltiin autoritaarinen, liberalistinen, sosiaalisen vastuun ja neuvostokommunistinen lehdistöteoria. Schrammin nimiin menee ajatus viestinnän tutkimuksesta tieteiden tienristeyksenä, johon tutkijat saapuvat eri suunnilta.

Claude Shannon (s.1916) on se matemaatikko ja insinööri joka v. 1948 muotoili yhdessä Warren Weaverin kanssa viestinnän vakiokaavion, joka on esitelty ensimmäisessä luennossa. Herrat muotoilivat ns. matemaattisen informaatioteorian, jota on esitelty osiossa 2. Maininnan ansaitsee myös Bernard Berelson (s. 1912), joka kunnostautui mm. sisällön erittelyn menetelmän kehittäjänä.

Suuntauksia MCR -perinteen liepeillä

Käyttötarkoitustutkimus

Käyttötarkoitustutkimus tai käyttösyytutkimus (uses and gratifications research) syntyi osana Lazarsfeldin radiotutkimusta 1940-luvun alussa. Tämä tutkimus oli tavallaan käänteistä MCR -perinteen vaikutustutkimukselle, sillä se ei kysynyt mitä viestintä tekee ihmisille, vaan mitä ihmiset tekevät viestinnällä. Toisin sanoen kyseltiin haastattelututkimuksin ihmisiltä, mihin tarpeisiin he käyttävät mediatuotteita. Ensimmäisiä tällaisia tutkimuksia oli Herta Herzogin (1911-) tutkimus millaista tyydytystä saatiin radion saippuaoopperoista (1944). Käyttösyitä löytyi kolme:

  1. Tunteiden ja jännitystilojen purkaminen.
  2. Toiveajattelu ja omien ongelmien unohtaminen.
  3. Neuvojen ja käyttäytymismallien hakeminen.
Viimeistä käyttösyytä ei ollut osattu odottaa viihteen kohdalla, joten sitä tutkittiin lisää. Lisätutkimuksissa selvisi, että erityisesti kouluttamattomat naiset tosiaankin hakivat myös neuvoja elämäänsä radion päiväsarjoista.

Käyttötarkoitustutkimuksen perusoletuksena on yleisön aktiivisuus: se ei ota vastaan mitä tahansa, vaan valikoi ohjelmia kulloistenkin tarpeidensa mukaan. Ohjelmien tekijät eivät suinkaan aina ole selvillä siitä mihin tarkoituksiin ihmiset käyttävät heidän tekemiään mediasisältöjä; toiset voivat sitä paitsi käyttää samaa tuotetta eri tarkoituksiin.

Denis McQuail on erottanut neljä median käyttösyiden ryhmää:

  1. Rentoutuminen (pako rutiineista ja päivän ongelmista, tunteiden laukaiseminen ja kokeminen.
  2. Henkilökohtaiset suhteet (media on seurana, hyvä puheenaihe).
  3. Oma identiteetti (oman elämän ongelmien työstäminen, oman elämän ymmärtäminen, arvojen vahvistaminen).
  4. Tiedonhankinta (erityisesti mielipidejohtajat).
Sanomalehtien käyttösyitä vuoden 1945 lehtilakon aikana tutkinut Bernard Berelson huomasi, että lukeminen itsessään tarjoaa tiettyä perustyydytystä sisällöistä riippumatta. Lehden luku on eräänlainen turvallinen rituaali.

Kritiikkiä. Käyttötarkoitustutkimus on omalla tavallaan ongelmallista. Lähtökohtana oleva tarpeen käsite on usein ymmärretty universaaliksi ja ajattomaksi "antropologiseksi vakioksi". Kuitenkin viestinten käyttötarpeet ja -tarkoitukset määräytyvät historiallisesti ja kulttuurisesti. Viitekehys on myös käsitetty yksilöpsykologisesti, vaikka on luultavaa että käyttötavat määräytyvät yhteisöllisesti. Oma ongelmansa on se, että ihmisten oletetaan pystyvän tiedostamaan ne tarpeet, joita hän mediaseurannallaan tyydyttää. Ja vaikka ihmiset tiedostaisivatkin tarpeensa, he eivät ehkä pidä sopivana sanoa lukevansa lehtiä vain huvin vuoksi, joten he sanovatkin lukevansa niitä tiedon hankkimisen takia.

Tavallaan käyttötarkoitustutkimuksen kysymystä "mitä ihmiset tekevät viestimillä?" jatkaa kulttuurinen yleisötutkimus, joka erilaisesta perinteestä tulevana välttää monet perinteisen käyttötarkoitustutkimuksen ongelmat.

Agendatutkimus

Niin sanottu agendatutkimus (agenda setting research) on yksi niistä suuntauksista, jotka syntyivät MCR -perinteen kriisiydyttyä 1960-luvun lopulla. Maxwell McCombs ja Donald Shaw julkaisivat vuonna 1972 artikkelin "The Agenda-Setting Function of Mass Media", joka liittyi USA:n vuoden 1968 presidentinvaaleihin. Havaittiin, että median "rummuttamat", esillä pitämät seikat nousivat keskeisiksi erityisesti kantaansa päättämättömien äänestäjien keskuudessa. Asioille annettu mediahuomio ja äänestäjien kokema painoarvo vastasivat ällistyttävän hyvin toisiaan.

Agenda tarkoittaa kokouksen esityslistaa, päiväjärjestystä, työohjelmaa. Kokouksessa puhutaan yleensä niistä asioista jotka esityslistassa mainitaan. Agendan voi myös ajatella olevan lista asioista, jotka on tiettynä aikana pantu tärkeyden mukaan hierarkkiseen järjestykseen.

Agendatutkimuksen mukaan media ei niinkään määrää sitä millä tavalla ihmiset ajattelevat joistakin asioista, mutta se onnistuu yllättävän hyvin vaikuttamaan siihen mitä asioita he ylipäätään ajattelevat.

Agendan määräytyminen sujuu seuraavasti:

  1. Media valitsee suuresta määrästä tapauksia joitakin tärkeinä pitämiään, osasta ei kerrota, koska niiden ei uskota kiinnostavan lukijaa.
  2. Esitettäville jutuille annetaan eri määrä tilaa ja aikaa.
  3. Näin media määrittelee jotkin asiat toisia tärkeämmiksi ja muodostuu uutisagenda.
  4. Ihmiset sisäistävät median tärkeysjärjestyksen omaksi henkilökohtaiseksi tärkeysjärjestyksekseen. Näin medialla siis on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa.
Hieman sukua agendatutkimukselle on ns. "hiljaisuuden spiraali" -tutkimus, jota on edustanut mm. saksalainen Elisabeth Noelle-Noeumann (1916-). Noelle-Neumann on yleisen mielipiteen tutkija, johon vaikuttivat hänen kokemuksensa elämisestä ja lehtityöstä natsiajan Saksassa. Perusajatuksena hänellä on, että ihminen on luonteeltaan konformistinen, mukautuvainen. Ihmisillä on jonkinlainen kvasi-tilastollinen aisti, jolla he pyrkivät havaitsemaan millaiset näkökannat yhteiskunnassa ovat enemmistönä ja he vaikenevat jos huomaavat edustavansa vähemmistöä. Äänekäs mediassa melua pitävä vähemmistö voi kuitenkin saada ihmiset luulemaan olevansa vähemmistössä ja vaikenemaan, vaikka he tosiasiassa olisivatkin enemmistönä. Syntyy hiljainen enemmistö, jonka kanta ei tule esiin mediajulkisuudessa. Medialla on tämänkin mukaan vaikutusta yhteiskuntaan.

Tulkintakehysten tutkimus

Koska agendatutkimus ei lausu mitään mediaesitysten sisällöstä, on sitä usein täydennetty tulkintakehysten tutkimuksella (frame analysis), joka tietysti esiintyy myös itsenäisenä tutkimuksen suuntauksena. Frame -käsitteen käyttöönottajana pidetään sosiologi Erving Goffmania; kehysanalyysia ovat töissään soveltaneet mm. Robert Entman, William Gamson ja Todd Gitlin.

Tulkintakehys (frame) on Tieto ja informaatio -osiossa esitetyn skeeman kaltainen käsite. Yksittäisen faktan merkitys määräytyy hyvin pitkälle siitä millaiseen tulkinta- tai viitekehykseen se ihmisten puheissa tai mediaesityksissä asetetaan. Esimerkiksi taannoinen Kosovon sota ja Slobodan Milosevicin toimet voitiin tuoda tarkasteltavaksi kahdessa erilaisessa kehyksessä. Ensinnäkin: "sarjassamme diktaattoreiden aiheuttamia maailmanpaloja” tyyliin Hitler vuonna 1939, jolloin pahan pysäyttäminen heti alkuunsa näyttäytyy oikeutettuna toimena. Toisaalta Kosovon tapaukset voitaisiin esittää "sarjassamme Vietnam-tyyppisiä imperialistisia hyökkäyksiä puolueettoman pienen maan kimppuun", jolloin puuttuminen ei vaikuta ollenkaan niin legitiimiltä.

Todd Gitlin on määritellyt teoksessaan "The Whole World Is Watching" (1980) tulkintakehyksiä tai -kehikkoja seuraavasti:

"Median tulkintakehykset ovat enimmäkseen lausumattomia ja tiedostamatta jääviä malleja, jotka jäsentävät maailman sekä raportoivalle journalistille että suuressa määrin myös meille, jotka joudumme luottamaan heidän raportteihinsa. Median tulkintakehykset ovat itsepintaisia tiedostamisen, tulkinnan ja esittämisen malleja; valikoinnin, painottamisen ja poissulkemisen malleja, joilla symbolien käsittelijät rutiininomaisesti organisoivat diskurssin, olipa tämä sitten sanallinen tai kuvallinen esitys."

Tulkintakehyksen valinta määrää sen tilannemääritelmän mikä maailmasta esitetään (vrt. symbolinen interaktionismi). Uutistoimittajat soveltavat aiheeseen useimmiten rutiininomaisesti ja tiedostamatta jotakin vakiintunutta tulkintakehystä, määräten näin asian luonteen. Toisaalta poliitikot tai muut yleisen mielipiteen johdattelijat pystyvät usein kehystämään asiat haluamallaan tavalla ja saavat tilannemääritelmänsä läpi mediassa. Mediassa voi kyllä esiintyä useita erilaisia kehystämisen tapoja, joista jotkut ovat ehkä hallitsevia ja toiset perifeerisiä. Ajatus erilaisista tulkintakehyksistä tulee varsin lähelle diskurssin käsitettä, jonka tausta on kielitieteessä. Tulkintakehyksen ideaa voi käyttää joko synonyymisesti diskurssin kanssa tai sitten sitä voi kehittää kontekstuaalisempaan suuntaan kuten edellä Kosovon esimerkissä on tehty.

Robert Entman on esittänyt, että uutismedian tulkintakehykset:

  1. ensiksikin määrittelevät ongelmia (define problems) osoittamalla mitä seuraamusten syynä oleva toimija (causal agent) tekee; mitä hyötyjä ja kustannuksia tästä on.
  2. Toiseksi kehykset diagnostisoivat syitä (diagnose causes) eli tunnistavat ne voimat, jotka luovat ongelman.
  3. Kolmanneksi ne tekevät moraalisia arvostelmia (moral judgments) arvioiden tapahtumakulkuja aiheuttaneita toimijoita.
  4. Neljänneksi kehykset ehdottavat parannuskeinoja (suggest remedies) ongelmiin, oikeuttavat menettelytapoja ja ennustavat niiden todennäköisiä vaikutuksia.

Frankfurtin koulukunta ja kriittinen tutkimus

MCR -perinnettä on kritisoitu positivistiseksi, hallinnolliseksi ja sosiaalitekniseksi viestinnän tutkimukseksi, joka tekee teknisluonteisia selvityksiä, mutta ei kykene hahmottamaan saati kyseenalaistamaan yhteiskunnallista kokonaiskehitystä. Kriittistä viestinnän tutkimusta ja filosofiaa on sen sijaan kehittänyt erityisesti joukko ajattelijoita, joiden juuret ovat Frankfurtiin vuonna 1923 perustetussa tutkimuslaitoksessa nimeltä "Institut für Sozialforschung" (Yhteiskuntatutkimuksen instituutti). Tämän instituutin keskeisiä hahmoja olivat Max Horkheimer (1895-1973), Theodor W. Adorno (1903-1969) sekä Herbert Marcuse (1898-1979). 1930-luvun puolivälissä instituutti siirtyi natsivaltaa pakoon New Yorkin Columbia -yliopistoon.

Instituutin ajattelijat ammensivat vaikutteensa Karl Marxilta, Sigmund Freudilta ja klassisesta saksalaisesta filosofiasta (Kant, Hegel). Frankfurtilaiset kritisoivat MCR -perinteen empiiristä tutkimusta siitä, että se jää arkihavainnoille näyttäytyvän ilmiöpinnan ja vallitsevan yhteiskunnan tyypillisten ideologisten ajatusmuotojen vangiksi. Epäteoreettisena MCR ei pääse käsiksi yhteiskuntaa muotoileviin ydinvoimiin. Tällaisen "hallinnollisen" (administrative) ja "sosiaaliteknisen" tutkimuksen sijaan tieteen tuli olla kriittistä (critical).

Kriittinen tutkimus ei askartele yhteiskunnan pintailmiöiden parissa, vaan sen on pyrittävä pintaa syvemmälle analysoimaan sellaista mitä välitön aistihavainto ei paljasta. Hallinnollinen tutkimus tulee uusintaneeksi vallitsevaa yhteiskuntaa eikä pysty kyseenalaistamaan esimerkiksi sen eriarvoisuutta tuottavia käytäntöjä. Kriittinen tutkimus sitä vastoin ei jää vallitsevan yhteiskunnan ajatusmuotojen vangiksi, vaan pyrkii niistä vapautuen avaamaan silmät näkemään entistä paremman maailman mahdollisuuksia. Kriittinen tutkimus on emansipatorisen tiedonintressin mukaista. Periaatteessa esim. feministinen tutkimus on tässä mielessä kriittistä.

Ennen muuta filosofina tunnettu Theodor W. Adorno viljeli tuotannossaan laajoja sivilisaatiokriittisiä teemoja siitä kuinka läpikotaisin kaupallistuva kulttuuri tuottaa joutavaa ajanvietettä ja tajunnantäytettä, sanalla sanoen roskaa, sen sijaan että ihmisille tarjottaisiin todellista hengenravintoa, taidetta. Adorno kasvoi varakkaassa juutalaisessa perheessä, jossa harrastettiin paljon korkeakulttuuria. Hänen äitinsä oli laulaja ja tätinsä tunnettu konserttipianisti. Nuori Adorno opiskeli itsekin soittamista ja säveltämistä. Ehdottomasta ja kompromissittomasta modernistisesta taiteesta tuli Adornon ihanne, jonka vastakohtana kapitalistisen kulttuuriteollisuuden tuottama helpostisulava viihde näyttäytyi. Adorno olikin vakiomuottiin valetun massakulttuurin ankara kriitikko. Adorno ei voinut sietää aikansa populaarimusiikkia jazzia. Suomessa Adorno on päässyt huonoon maineeseen kritisoimalla Stravinskyn ja Sibeliuksen sävellystaidetta. Adorno taisi olla niin "allerginen" natseille, että kuuli Sibeliuksessa kansallisromanttisia ja nationalistisia sävyjä, joka kriitikon mielessä yhdistyivät natsien "blut und boden" (veren perintö eli rotu ja isänmaa) -ideologiaan.

Frankfurtilaisten ajattelu on tarjonnut eväitä kriittiselle tutkimukselle, erityisesti myöhemmälle uusvasemmistolaiselle tutkimukselle. Kriittisiin frankfurtilaisiin itseensäkin on kohdistettu kritiikkiä. Koulukunnan oppeja on mm. pidetty liian kulttuuripessimistisinä ja totalisoivina. Onko järjestelmä todella niin manipulatiivinen, monoliittinen ja vaikutusvaltainen kuin teoria olettaa? Nykyisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta frankfurtilaisten kulttuurikäsitys vaikuttaa elitistiseltä. John Fisken tapaan voidaan ajatella, että yhtäällä on massakulttuurin tuotantokoneisto, mutta toisaalla ovat aktiiviset ihmiset jotka hyödyntävät noita tuotteita omiin tarkoituksiinsa ja tekevät siitä populaarikulttuuria. Populaarimusiikki voi sitä paitsi olla kriittistä ja vastarintaa kehittävää, eikä suinkaan vain harmittomasti viihdyttävää.

Adornosta sai vaikutteita mm. tunnettu amerikkalainen viestinnän tutkija Georg Gerbner (1919-). Gerbner yhdisti Adornon teoreettisia näkemyksiä empiiriseen tutkimukseen ja loi makrotason analyyseja amerikkalaisesta kulttuurista. Gerbner ei ajatellut väkivaltaviihteen vaikutuksia esim. yksittäisen elokuvan vaikutuksina, vaan kymmeniä vuosia jatkuvana fiktiivisen väkivallan virtana, joka hiljalleen muuttaa yhteiskuntaa. Gerbnerin tavoin Adornon assistenttina työskenteli myös Jürgen Habermas (1928-) joka on tullut kuuluisaksi töillään julkisuusmuotojen historiasta ja porvarillisen julkisuuden rappiosta. Habermasin ihanteena on 1700-1800-lukujen porvariston klubeissa ja sanomalehdissä käyty järkiperäisesti argumentoiva ja kriittinen keskustelu yhteiskunnan asioiden hoitamisesta.

Uusvasemmistolaiset kriitikot

1960-luvun loppupuolella niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin tapahtui nuorison radikalisoitumista ja arvomaailman mullistuksia, joita on kutsuttu uusvasemmistolaisuudeksi. Uusi sukupolvi nousi vastustamaan "systeemiä", joka tuotti Vietnamin sodan kaltaista sortoa ja tuhoa. Myös tieteessä tapahtui radikalisoitumista ja vasemmistolaistumista. Frankfurtilaisten kulttuurikritiikki lankesi suotuisaan maahan tuon ajan nuoressa polvessa. MCR -perinteen myöhempi vaihe oli tunnettu siitä, että se vähätteli joukkoviestinnän vaikutuksia. Uusvasemmistolaiset katsoivat, että joukkoviestinnän ilmeisiä vaikutuksia tulee tarkastella pitkällä aikavälillä yhteiskunnan ja kulttuurin tasolla, eikä välittöminä yksilön käyttäytymisen muutoksina.

Frankfurtilaisten tavoin uusvasemmistolaiset ajattelivat, että länsimaisen joukkoviestinnän rakennetta ja toimintaa määrää olennaisesti kapitalistinen talousmuoto. Myös luokkarakenne ja ideologia kiinnostivat uusvasemmistolaisia. Erityisesti talouden määräävä asema korostui ns. politekonomisessa suuntauksessa eli viestinnän poliittisessa taloustieteessä. Tässä suuntauksessa tuotettiin runsaasti tietoa viestinten talouden, omistuksen, valvonnan, säätelyn ja sisällön välisistä yhteyksistä.

Marxilaista funktionalismia edusti mm. kanadalainen Dallas Smythe (1907-1992, jonka kriittinen ajattelu kulminoituu teoksessa "Dependency Road: Communications, Capitalism, Consciousness and Canada", 1981). Britanniassa viestinnän poliittinen taloustiede on ollut vahva traditio; sikäläisistä edustajista mainittakoon Westminsterin yliopiston Nicholas Garnham. Nykyisiä Yhdysvaltalaisia kriittisen tutkimuksen edustajia on mm. Robert McCheskey, joka teoksessaan "Rich Media, Poor Democracy" (1999) toteaa, että mediasta on tullut keskeinen antidemokraattinen voima USA:ssa. Uusvasemmistolaisen suuntauksen klassikko on Herbert I. Schiller (1919-2000), joka tutki mm. kulttuuri-imperialismia, amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden maailmanmahtia. Schiller oli vuosikymmeniä väsymätön ja selkeäsanainen kriitikko myös julkisuudessa. Hänen teoksistaan tunnetuin on "Mass Communication and American Empire" (1970).

Erityisesti politekonomisessa suuntauksessa oli vaarana ns. ekonominen reduktionismi, jossa kaikki kulttuuriset ilmiöt pyrittiin palauttamaan taloudelliseen perustaan ja selittämään pääoman liikelailla. Esimerkiksi nykyisessä kulttuurintutkimuksessa on kritisoitu tällaista ajatusrakennelmaa.

Mediateknologian teoreetikot

Omalaatuisen virtauksen viestinnän tutkimuksessa muodostavat mediateknologian kulttuurisia vaikutuksia pohtineet ajattelijat Harold A. Innis (1882-1952), Marshall McLuhan (1911-1980) sekä samaan perinteeseen lukeutuvat Walter Ong, Eric Havelock ja Neil Postman. Perinteen juuret ovat Kanadan Torontossa, jossa Innis vaikutti ja McLuhan sai keskeiset vaikutteensa. Näitä on aiemmin sivuttu osiossa Viestinnän fyysinen perusta ja viestintäteknologia.

Harold Innis nosti esiin kysymyksen siitä, kuinka kunkin yhteiskunnan käytettävissä olevat viestintävälineet vaikuttavat sen luonteeseen. Jos ajatellaan filosofi John Deweyn tapaan, että yhteiskunta on olemassa viestinnässä ja vuorovaikutuksessa, niin kulloisetkin viestintäteknologiat asettavat ehtoja sille, millaisia yhteisöllisyyden muotoja voi syntyä. Jos puhe on ainoa viestinnän väline, niin silloin on vaikeaa muodostaa maailmanlaajuista yhteisöä. Sitä vastoin Internet antaa hyvät mahdollisuudet luoda maailmanlaajuisia sosiaalisia verkostoja.

Innis otti 1950-luvulla käyttöön ilmaisun "bias of communication", millä hän viittasi kullekin viestintävälineelle ominaiseen tapaan vinouttaa viestintää ja kulttuuria. Muinaiset kirjoituksen kulttuurit olivat Innisin mukaan aikavinoutuneita (time-biased), koska niissä käytettiin savi- ja kivitauluja, jotka ovat ajallisesti kestäviä, mutta hankalasti kuljetettavia. Tällaisessa yhteiskunnassa korostettiin jatkuvuutta, perinnäistapoja, järjestyksen ylläpitoa ajan hammasta vastaan. Sähköinen viestintä puolestaan on tilavinoutunutta (space-biased), koska se leviää vaivattomasti yli maantieteellisen tilan. Tällaisen yhteiskunnan päähuomio ei ole perinteiden ylläpidossa vaan nykyhetken laajassa vuorovaikutuksessa.

Marshall McLuhan sovelsi Innisin ideoita moderneihin yhteiskuntiin ja niiden sähköiseen viestintään. McLuhan korosti Schäfflen tapaan viestinten hermoverkon luonnetta: viestinten avulla koko maailma muodostuu yhdeksi reaaliaikaiseksi maailmankyläksi (global village). Viestimet ovat ihmisten aistien jatkeita, joilla hän ulottuu näkemään vaikka maapallon toiselle puolelle. McLuhan katsoi, että kulloinkin käytössä oleva viestintäteknologia määrää kulttuurin muotoja ja mm. sen mitkä aistit nousevat ensisijaisiksi ja mitkä jäävät toissijaisiksi.

McLuhanin mukaan medioiden sisällöt eivät ole kovinkaan merkittäviä verrattuna itse välineen vaikutuksiin; tätä hän tarkoitti sanoessaan että "väline on viesti" (medium is the message). Tunnettuna koiranleukana McLuhan kirjoitti sittemmin kirjan "Medium is the Massage" (viestin on "hierontaa"). McLuhan näki television vaikuttavan myönteisesti kulttuuriin, kun sitä vastoin Neil Postman on samoista lähtökohdista esittänyt, että televisio tuhoaa järkiperäisen keskustelun yhteiskunnasta (Postman: Huvitamme itsemme hengiltä, 1985).

Mediateknologian teoreetikkojen ongelmana on sortuminen teknologiseen determinismiin, josta oli lähemmin puhetta osiossa Viestinnän fyysinen perusta ja viestintäteknologia.

Kulttuurintutkimuksen suuntauksia

MCR -perinteen kriisiytyminen 1960-70-lukujen vaihteessa merkitsi myös kulttuurintutkimuksen nousua. Kulttuuria oli toki tutkittu esimerkiksi antropologiassa jo pitkään, mutta tämänsuuntaiset lähestymistavat oli torjuttu valtavirran viestinnän tutkimuksessa.

James W. Carey, amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen uranuurtaja, esitti vuonna 1975 artikkelissaan "A Cultural Approach to Communication" (suomeksi: Tiedotustutkimus 2/1994), että viestinnän tutkimuksen elävöittämiseksi on mm. tutkittava MCR -perinteen valtakautta edeltäviä ajattelijoita kuten Chicagon koulun ja klassisen sosiologian edustajia. Tältä pohjalta Carey määritteli viestinnän symboliprosessiksi "joka tuottaa, pitää yllä ja muuntaa todellisuutta". Carey esitteli viestinnän siirtomallin ja rituaalimallin; siirtomalli on tyypillinen MCR -perinteelle, kun sen sijaan kulttuurintutkimus painottaa rituaalimallia. Carey: ”Kun viestintä ymmärretään rituaaliseksi, keskeistä ei ole sanomien levittäminen tilassa, vaan yhteiskunnan ylläpito ajassa.” Tällainen näkemys menee varsin lähelle klassikkososiologi Emile Durkheimin ideoita.

Yhdysvalloissa kulttuurintutkimus koostui kaikenlaisista MCR -perinteen valtavirralle vaihtoehtoja tarjonneista suuntauksista. Symbolinen interaktionismi muodosti yhden lähtökohdan, toiset taas kannattivat transaktionismia ja kolmannet fenomenologista tutkimusta. Fenomenologinen suuntaus perustui Alfred Schutzin fenomenologiseen sosiologiaan ja esim. Bergerin ja Luckmannin näkemyksiin todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Fenomenologista viestinnän tutkijoista mainittakoon Gaye Tuchman ja David Altheide.

Brittiläinen kulttuurintutkimus

Suuntaus versoi vuonna 1964 Birminghamiin perustetun Centre for Contemporary Cultural Studies (Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen) tutkimustyöstä. Keskus tutki yhteiskuntien ja ryhmien muuttuvia elintapoja ja tapoja merkityksellistää todellisuutta. Vauhtia keskuksen toiminta sai kun Stuart Hall (1932-) tuli sen johtajaksi vuonna 1969 ja toimi keskuksen vetäjänä kymmenisen vuotta. Hall on jamaikalaista alkuperää ja hän tuli Englantiin vuonna 1951.

Brittiläisessä muodossaan kulttuurintutkimus on kriittistä: se paljastaa kulttuurisia vallan käytön ja sorron muotoja, se pyrkii purkamaan itsestäänselviksi luonnollistuneita ajattelun ja toiminnan tapoja. Näin alistetut ihmiset voivat saada enemmän valtaa määritellä itseään ja elämäänsä, vapautua näkemään uusia mahdollisuuksia.

Brittiläisen kulttuurintutkimuksen perustajahahmoja on mm. Richard Hoggart (1918-), jonka pääteos oli ”The Uses of Literacy”(1957). Raymond Williams (1921–1988) oli toinen keskeinen hahmo ja E.P. Thompson (1924-1993) kolmas. Näiltä juontaa alkunsa antielitistinen kulttuurikäsitys: kulttuuri ei ole vain eliitin korkeakulttuuria, vaan yhtä hyvin esim. työväestön kulttuuria. Nämä ajattelijat (em. Williams) hylkäsivät yksinkertaistavat ja reduktionistiset marxilaiset näkemykset ja muotoilivat marxismista uusia tulkintoja. Tärkeäksi muodostui Antonio Gramscin käsite hegemoniasta. Hegemonia viittaa siihen, kuka saa oman näkemyksensä vakiintumaan yleiseksi arkijärjeksi (common sense) yhteiskunnassa. Kulttuurintutkimukseen tuli erityisesti Hallin kautta mukaan semioottisia, strukturalistisia ja jälkistrukturalistia vaikutteita. Tärkeä vaikuttaja oli esimerkiksi strukturalistisesti suuntautunut marxisti Louis Althusser (1918-90).

Brittiläisen kulttuurintutkimuksen mukaan yhteiskunta on heterogeeninen, moniaineksinen muodostuma, jossa käydään jatkuvaa valtataistelua siitä minkä ryhmän intressien mukaisesti todellisuus määritellään. Todellisuuden määrittelemisestä ja merkityksellistämisen tavoista käydään jatkuvaa kamppailua. Brittiläisestä kulttuuritutkimuksesta lisää Tiedotustutkimus -lehden Stuart Hallin haastattelussa: "Identiteettikysymys globalisoituvassa maailmassa". Tiedotustutkimus 3/2001, s. 100-114.

Kulttuurintutkimuksen pohjalta on viime vuosina tehty runsaasti erityisesti yleisötutkimusta ja vastaanoton tutkimusta. Tässä kuvastuu tieto-opillinen käänne kohden sitä kuinka ihmiset merkityksellistävät joukkoviestintää sekä metodologinen käänne kohden laadullisia menetelmiä. Tunnetuimpia tutkimuksia on David Morleyn tutkimus erään ajankohtaisohjelman vastaanotosta; "The Nationwide Audience" (1980). Tutkimuksen taustalla on Stuart Hallin ajatus etusijalle asettuvan koodauksen mukaisesta hallitsevasta luennasta, neuvottelevasta luennasta ja vastustavasta luennasta. Morley moitti omaa tutkimustaan siitä, että se ei tutkinut ihmisiä aidossa katsomiskontekstissa, kotona perheen parissa, vaan ryhmähaastattelut tapahtuivat erilaisissa koulutustilaisuuksissa. Morleyn seuraava tutkimus "Family Television: Cultural Power and Domestic Leisure" (1986) tutkikin sitten jo median käyttöä kotioloissa. Myös James Lull oli tutkinut perhepiirissä tv:n katselua: The Social Uses of Television (1980)

Nykyään kulttuurintutkimusta harjoitetaan ympäri maailman. Mm. postkolonialistinen kulttuurintutkimus on selvittänyt sitä, miten läntinen maailma on edelleenkin imperialistinen "siirtomaavalta", joka tekee muista kulttuureista väheksyttäviä tai kummallisia.

Tehtäviä

  • Eräs hermeneutiikan periaatteista on, että osa on tulkittava aina osana kokonaisuutta. Sanat ja lauseet on tulkittava teksti- ja asiayhteydessään. Media toimii pakostakin "epähermeneuttisesti" sikäli, että se irrottaa yksittäisiä lausuntoja yhteyksistään. Kerro kuviteltuja tai tosielämän tapauksia, joissa lausunnon asiayhteyksistään irrottaminen johtaa väärinkäsityksiin.
  • Tönniesin mukaan yleistä mielipidettä on laadultaan kiinteää, nestemäistä, kaasumaista. Mieti nyky-yhteiskunnasta esimerkkejä kustakin näistä "olomuodoista".
  • Miten Walter Lippmannin ja John Deweyn käsitykset demokratiasta eroavat toisistaan?
  • Miten joukkotiedotuksen vaikutuksia koskeva ajattelu on kehittynyt 1900-luvun alusta näihin päiviin?
  • Miksi "Maailmojen sota" -kuunnelma vaikutti niin voimakkaasti ihmisiin?
  • Käyttötarkoitustutkimus ei tutki mitä media tekee ihmisille, vaan sitä mitä ihmiset tekevät medialla. Kertaa luennosta mitä käyttötarkoituksia McQuail luetteli. Pohdi sitten omaa mediakulutustasi. Miksi esimerkiksi luet sanomalehtiä?
  • Näetkö seuraavassa päättelyketjussa mitään ongelmia?: 1) tuotteet on kehitetty tyydyttämään ihmisten tarpeita, 2) kaikki tuotteet, joille on kysyntää tyydyttävät joitakin tarpeita, joten ne ovat hyödyllisiä, 3) koville huumausaineille ja lapsipornolle on kysyntää, joten ne tyydyttävät ihmisten tarpeita ja ovat hyödyksi, 4) ihmisillä täytyy olla vapaus valita mitä vain tarvitsevat: ei ole siis mitään syytä rajoittaa kovien huumeiden tai lapsipornon saatavuutta yhteiskunnassa. - Miten voit kritisoida tätä päättelyä?
  • Mikä on kriittisen ja hallinnollisen tutkimuksen ero?

Kirjallisuutta

Bleicher, Josef (1980). Contemporary Hermeneutics. Hermeneutics as Method, Philosophy and Critique. London: Routledge & Kegan Paul.

Karvonen, Erkki & Juha Koivisto Struggle over Identifications. Interview with Stuart Hall. Ilmestynyt suomeksi: Tiedotustutkimus 2001:3. Suomenkielinen versio verkossa:
http://www.uta.fi/~tierka/Hallhaastekjk.htm

Kuhn, Thomas S. (1994). Tieteellisten vallankumousten rakenne. Helsinki: Art House .

Lowery, Shearon & Melvin L. De Fleur (1983). Milestones in Mass Communication Research. Media Effects. New York: Longman.

Pietilä, Veikko (1997). Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä. Tampere: Vastapaino.

Rantanen, Terhi (1997). "Maailman ihmeellisin asia". Johdatus viestinnän oppihistoriaan. Helsinki: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus

Rosengren, Karl Erik (1989). Paradigms Lost and Regained. In: Dervin et al. (ed.) Rethinking Communication. Vol. 1. Paradigm Issues. Newsbury Park: Sage.

Williams, Raymond (1988). Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus Tampere: Vastapaino.


7. Viestinnän tutkimusalueita

Tämä osio koostuu lyhyestä kirjallisesta osuudesta ja opiskelijan omatoimisesta tutustumisesta linkkien välityksellä viestinnän tutkimukseen maailmalla ja Suomessa.

Eräs tapa jakaa viestinnän aluetta on kolmijako: puheviestintä, yhteisöviestintä ja joukkoviestintä. Näistä puheviestintä (jota on sanottu myös keskinäisviestinnäksi) operoi yksilöiden tasolla, yhteisöviestintä organisaatioiden tasolla ja joukkoviestintä koko yhteiskunnan sekä kulttuurin tasolla. Kutakin näistä viestinnän alueista vastaa oma viestinnän tutkimuksen lohkonsa. Tämä on vain eräs mahdollinen viestinnän alueen jako, jota kaikki eivät tunnista omakseen. Tässä se kuitenkin toimii viestinnän alaa jäsentävänä.

Varsin yleisesti käytetty viestinnän jaottelu on myös seuraava: intrapersonaalinen viestintä, interpersonaalinen viestintä, ryhmäviestintä, organisaatioviestintä, joukkoviestintä, kulttuurien välinen viestintä. Tässä jaottelussa lähdetään yksilön sisäisestä viestinnästä (ajattelu on eräänlaista äänetöntä puhetta) ja edetään yhä laajempiin sosiaalisiin muodostumiin. Jaottelu on sikäli kyseenalainen, että kaikessa viestinnässä on monia tasoja mukana.

Puheviestintä

Puheviestinnän tieteenalan tehtävänä on analysoida ja ymmärtää viestintäkäyttäytymistä, ihmisten välisiä viestintäyhteyksiä ja viestintäsuhteita sekä rakentaa ja kehittää vuorovaikutuksen teoriaperustaa. Oppiaineen ydin on ihmisten välisessä kanssakäymisessä, toteutuipa se yksityisissä tai julkisissa konteksteissa, kasvotusten tai erilaisten viestintävälineiden avulla. Suomessa tätä viestinnän alaa tutkitaan ja opetetaan yleensä nimikkeen puheviestintä alla; alan englanninkielisiä nimityksiä ovat mm. speech communication ja human communication.

Oppiaineen tavoitteena on tuottaa ja soveltaa tietoa ihmisten vuorovaikutuksesta, viestintäprosesseista sekä puhe- ja viestintäkäyttäytymisestä. Puheviestinnän opinnoissa harjaannutaan havainnoimaan viestintätilanteita ja analysoimaan esimerkiksi esiintymistä, kahdenkeskisiä keskusteluja, pienryhmän toimintaa, neuvottelun tuloksellisuutta, työpaikan viestintäsuhteita ja kulttuurien välisiä kohtaamisia. Vuorovaikutusta tarkastellaan monenlaisissa yhteyksissä: ystävyys-, pari- ja perhesuhteissa, työorganisaatioissa, opetuksessa, hoito- ja ihmistyössä, politiikan kontekstissa ja mediassa. Lisäksi perehdytään vaikuttamiseen ja argumentointiin, viestintäteknologian ja vuorovaikutuksen välisiin yhteyksiin, viestinnän yhteiskunnalliseen merkitykseen sekä viestinnän eettisiin kysymyksiin.

Vaikka oppialan nimenä onkin puheviestintä, alassa ei ole kyse vain kasvokkaisesta sanallisesta viestinnästä, vaan yhtä hyvin se koskee myös sanatonta viestintää eleillä, ilmeillä, kehonasennoilla, äänensävyillä jne. Välittömän puheen ohella ala koskee myös kirjoittamista, tietokonevälitteistä viestintää, mediavälitteistä viestintää. Puheviestinnän tutkimuksen ja opetuksen voi katsoa alkaneen jo antiikin Kreikan retoriikasta. Myös kulttuurien välinen viestintä (intercultural communication) on luontevasti keskinäisviestinnän alaa, mutta yhtä hyvin se kuuluu yhteisöviestinnän ja joukkoviestinnänkin piiriin.

Puheviestinnässä koulutetaan laaja-alaisia viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoita mm. koulutuksen, yrityselämän, viestintäteknologian, median, hallinnon, politiikan ja kulttuurin aloille. Yhteistyön ja vaikuttamisen kyvyt ovat resurssi, jota tarvitaan menestykselliseen toimintaan kaikkialla yhteiskunnassa. Puheviestinnän koulutuksen saaneet sijoittuvat esimerkiksi kouluttajan, konsultin, tiedottajan, toimittajan ja viestinnän esimiestehtäviin ja voivat työskennellä myös esimerkiksi henkilöstön kehittämistehtävissä, suunnittelijoina uusmediayrityksissä sekä vuorovaikutuksen asiantuntijoina ihmissuhdetyössä.

Lisätietoja verkossa:
Esim. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen kaksi oppimateriaalia puheviestinnän alueilta:

1) Ryhmäviestintä: http://www.jyu.fi/viesti/verkkotuotanto/ryhmaviesti/index.html
2) Haasteena haastattelu: http://www.jyu.fi/viesti/verkkotuotanto/haastattelu/index.htm

Vieraile maailmalla keskinäisviestinnän opinahjoissa
Tutustu alan järjestöihin
Tutustu alan tieteellisiin aikakausilehtiin

Yhteisöviestintä

Yhteisöviestintä on työyhteisöjen (yritykset, julkishallinnon organisaatiot, järjestöt) johtamiseen liittyvää ja niiden jäsenten välistä työhön liittyvää keskinäistä kanssakäymistä ja informaation vaihdantaa sekä yhteisön ja sen toimintaympäristön välistä vuorovaikutusta erityisesti tiedottamisen ja suhdetoiminnan näkökulmasta. Yhteisöviestintä tutkii yhteisöjen tiedottamista ja julkisuustyötä sekä viestintää työyhteisöissä ja yhteiskunnan eri organisaatioiden toiminnassa. Opinnoissa perehdytään viestintään organisaatioiden johtamisessa, organisaatioiden sisäiseen yhteydenpitoon, asiakas-, ympäristö- ja yhteiskuntasuhteiden hoitoon (PR-toimintaan) ja viestintäteknologiaan yhteisöviestinnän välineenä ja toimintaympäristönä.

Suomalainen termi "yhteisöviestintä" kattaa siis sekä työyhteisön (organisaation) sisäisen viestinnän (organizational communication, personnel communication) että ulkoisen viestinnän (suhdetoiminta, public relations). Työyhteisöjen ja muiden organisaatioiden viestintää tutkivalle ja opettavalle yhteisöviestinnälle on erityisesti yhdysvaltalaisissa korkeakouluissa lukuisia eri vastineita. Tärkeimpiä ovat business communication, corporate communication, management communication, organizational communication sekä public relations.

Yhteisöviestinnän lähtökohtana on työyhteisö tai organisaatio. Termi "organisaatio" tulee kreikan sanasta "organon", työkalu tai instrumentti. Organisaatio on siis ikään kuin ihmisistä muodostettu väline, ihmisten järjestynyt yhteenliittymä joidenkin tehtävien suorittamiseksi ja tavoitteiden saavuttamiseksi. Organisaatioita on monenlaisia. Yksi mahdollisuus jaotella organisaatioita on erottaa taloudellista tulosta ("voittoa") tavoittelevat ja yleishyödylliset (non-profit) organisaatiot toisistaan. Organisaatiot voivat olla liikeyrityksiä, säätiöitä, julkisia laitoksia jne. Ne voivat olla paikallisia tai kansainvälisiä, pieniä tai valtavan suuria. Organisaatioviestintä on lähtökohdiltaan myöskin "organon" -luonteista: sen tehtävänä on palvella organisaation tavoitteiden saavuttamista.

Yhteisöviestintä koskee sekä organisaation sisäistä vuorovaikutusta että organisaation vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Vuorovaikutus on kahdensuuntaista, se on viestien lähettämistä, mutta myös toisten kuuntelemista. Yhteisöviestinnän tutkimuksen ja opetuksen kohteena on yhteisön sisäinen ja ulkoinen viestintä, organisaatiota kohtaan tunnetun sisäisen ja ulkoisen luottamuksen seuranta ja luottamuksen parantamisen keinot, ulkoinen ja sisäinen tiedottaminen, julkisuuskuvat, kriisiviestintä, kampanjointi ja viestintäteknologian soveltaminen organisaation tarpeisiin.

Yhteisöviestinnän opinnoissa perehdytään viestintään organisaatioiden johtamisessa, organisaatioiden sisäiseen yhteydenpitoon, ulkoiseen tiedotustoimintaan, asiakas-, ympäristö- ja yhteiskuntasuhteiden hoitoon (PR-toimintaan). Oppiaine valmentaa tiedottajan työhön sekä toimintaan viestinnän johtamis- ja esimiestehtävissä, viestinnän yrittäjänä ja erilaisissa asiantuntijatehtävissä viestinnän tutkimuksen ja viestintäkoulutuksen alalla.

Lisätietoja verkossa:

Yhteisöviestinnän perusteet -oppimateriaali, Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos: http://www.jyu.fi/viesti/verkkotuotanto/yviperust/

Vieraile maailmalla yhteisöviestinnän opinahjoissa
Tutustu alan järjestöihin
Tutustu alan tieteellisiin aikakausilehtiin:

Joukkoviestintä

Joukkoviestintä on julkista viestintää, joka leviää tiedotusvälineiden kautta periaatteessa koko yhteiskuntaan kaikkien saataville. Joukkoviestinnän tutkimus alkoi historiallisesti kiinnostuksena siihen kuinka mediat vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen, ja siihen kuinka ne vaikuttavat ihmisjoukkoihin ja yhteiskuntaan. Joukkoviestinnän tutkimus oli aluksi kohdistunut sanomalehtiin (esim. Zeitungswissenschaft, Zeitungskunde, sanomalehtioppi), mutta sähköisten medioiden yleistymisen jälkeen on alettu puhua joukkoviestinnän tutkimuksesta (mass communication research, Publizistik). Maailmalla ja Suomessakin on myös media -sanaan pohjautuvia oppiaineita, joita on muodostettu esim. elokuvatutkimuksen tehtäväkenttää laajentamalla (Media studies, mediatutkimus, mediatiede jne.). Oppiaineita on nimetty myös journalismin mukaan, siis toimituksellisten työprosessien, käytäntöjen ja lopputuotteiden mukaan (Journalism, journalistik, journalistiikka).

Historiallisesti joukkoviestinnän tutkimus ja käytännön toimittajakoulutus ovat monissa maissa eläneet erillään, mutta sittemmin voineet yhdistyä samaksi oppiaineeksi. Ensimmäinen yliopistollinen journalistikoulutuksen ja sanomalehtien tutkimuksen laitos oli lehdistötalouden tutkija Karl Bücherin vuonna 1916 Leipzigiin perustama "Institut für Zeitungskunde", jota laajennettiin mm. televisio- ja elokuvakoulutuksella 1993 monipuoliseksi laitokseksi nimeltä "Institut für Kommunikations- und Medienwissenschaft". Yhdysvalloissa oli perinteisesti ollut käytännöllisiä journalistikouluja jo 1900-luvun alkupuolella, mutta yliopistollinen aine joukkoviestinnästä tuli Wilbur Schrammin toiminnan ansiosta vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tukholmassa toimiva "Institutionen för journalistik, medier och kommunikation" (JMK) muodostettiin vuonna 1989 yhdistämällä journalistikorkeakoulu ja joukkoviestinnän tutkimuskeskus. Samaan tapaan yhdistyivät Tampereella toimittajatutkinto ja tiedotusoppi vuonna 1993.

Journalismilla on yhteiskunnassa mm. tiedon välittämisen, maailman jäsentämisen ja tapahtumien taustoittamisen ja yhteiskunnallisen keskustelun ylläpitäjän tehtävä. Yhä enemmän journalismista on tullut myös "vallan vahtikoira", joka tuo kriittisestikin esiin epäkohtia. Näistä journalismin vaativista tehtävistä seuraa vaateita myös journalismin tutkimukselle ja toimittajakoulutukselle. Miten varmistaa, että julkistettu tieto perustuu tosiasioihin ja on olennaista? Miten ja kenen näkökulmasta maailman tapahtumia tulisi kuvailla? Tulisiko kansalaisten äänen päästä julkisuuteen vai riittääkö, että julkisen ja yksityisen vallan eliitti määrittelee todellisuuden omalta kannaltaan? Mikä on toimittajan ammattietiikka: missä määrin toimittajan tai median on tunnettava vastuuta mediaesityksistä ja niiden aiheuttamista vaikutuksista?

Joukkoviestinnän oppialalla tutkitaan joukkoviestinnän muotoja, sisältöjä ja välineitä yhteiskuntatieteiden ja kulttuuritieteiden näkökulmasta, perehdytään viestinnän ja journalismin tieteellisiin perusteisiin, teorioihin ja tutkimusmenetelmiin. Alan koulutus valmistaa yleensä lehdistön, radion, television ja uusmedian journalistisiin tehtäviin, mutta monet päätyvät myös organisaatioiden tiedottajiksi tai koulutusalalle.

Lisätietoja verkossa: http://journalismi.uta.fi/

Vieraile maailmalla joukkoviestinnän opinahjoissa:
Tutustu alan järjestöihin:
Tutustu alan tieteellisiin aikakauslehtiin:

Viestintätieteet Suomessa

Tässä esitellään valtakunnalliseen Viestintätieteiden yliopistoverkostoon kuuluvia viestinnän laitoksia. Mukana ovat kaikki alan pääainetason opetusta antavat oppiaineet kymmenestä eri yliopistosta ja korkeakoulusta. Viestintätieteiden verkoston yhteistyö käynnistyi virallisesti vuoden 1998 alussa opetusministeriön tuella.

Helsingin yliopisto (valtiotieteellinen tdk.)
Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aloitettiin lehdistöopin opetus vuonna 1968, jolloin siellä aloitti työnsä tiedotusopin lehtori. Viestinnän syventäviä opintoja alettiin opettaa apulaisprofessorin vakanssin perustamisen myötä vuonna 1976. Viestinnän professuuri perustettiin vuonna 1978. Laitoksen viestinnän tutkimus ja opetus on laaja-alaista: yhtäältä laitoksella on vahva perinne yhteisöviestinnän tutkimuksessa, mutta toisaalta myös joukkoviestinnän ja yleisemmän mediateorian tutkijoiden ja opettajien edustus on vahva.

Viestinnän laitos: http://www.valt.helsinki.fi/comm/
Viestinnän opetusta valtiotieteellisessä tiedekunnassa antaa myös ruotsinkielinen Svenska social- och kommunalhögskolan, jonka yksi oppiaine on journalistiikka (journalistik). Journalistiikkaan kuuluu viestinnän teoriaa, mediatutkimusta, journalismin tutkimusta ja toimitustyön harjoittelua.

Svenska social- och kommunalhögskolan: **http://sockom.helsinki.fi/journ/index.html**
- journalistik

Jyväskylän yliopisto (humanistinen tdk.)
Jyväskylän yliopistossa on opetettu puheviestintää vuodesta 1982 alkaen ja journalistiikkaa vuodesta 1987 alkaen, jolloin perustettiin myös viestintätieteiden laitos. Yhteisöviestintä -oppiaine aloitti laitoksella vuonna 1996. Laitoksella tutkitaan ja opetetaan journalistiikan, puheviestinnän ja yhteisöviestinnän kysymyksiä.

Viestintätieteiden laitos: **http://www.jyu.fi/hum/laitokset/viesti/**
- journalistiikka,
- yhteisöviestintä
- puheviestintä

Lapin yliopisto (taiteiden tdk.)
Lapin yliopistoon perustettiin vuonna 1992 syntyi painotukseltaan taideteollinen taiteiden tiedekunta, jonka yhteyteen perustettiin Mediatieteen laitos v. 1990-luvulla. Laitoksen audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutusohjelma jakautuu graafisen suunnittelun, digitaalisen median ja videoilmaisun suuntautumisvaihtoehtoihin. Ensisijassa mediatiede on kiinnostunut tulevaisuudesta ja tietokoneperustaisen uusmedian eri sovelluksista, joita tutkitaan laitoksen tutkimuslaboratoriossa. Mediatieteen tutkimusaiheet ulottuvat musiikkivideoista Internetiin, virtuaalitodellisuuteen ja informaation muotoiluun.

Mediatieteen yksikkö:**http://www.ulapland.fi/home/ttk/media/index.htm**
- mediatiede

Oulun yliopisto (humanistinen tdk.)
Informaatiotutkimuksen koulutusohjelma on perustettu vuonna 1988. Siitä valmistutaan tietohuollon tehtäviin (informaatikko, kirjastonhoitaja, tiedonhallinnan asiantuntija). Koulutusohjelmassa pyritään antamaan laaja valmius tietohuollon ammatteihin.

Informaatiotutkimuksen laitos:**http://www.oulu.fi/hutk/info/**
- informaatiotutkimus

Tampereen yliopisto
Pohjoismaiden vanhin journalistikoulu oli vuonna 1925 Kansalaiskorkeakouluun Helsinkiin perustettu sanomalehtioppi, mikä oli yksi kolmesta tämän korkeakoulun tutkinnosta. Kansalaiskorkeakoulun nimeksi tuli v. 1930 Yhteiskunnallinen Korkeakoulu (YKK); se siirtyi Helsingistä Tampereelle vuonna 1960 ja siitä muodostettiin Tampereen yliopisto vuonna 1966. Oppiaineen nimenä oli aluksi saksalaisen esikuvan mukaan "sanomalehtioppi", sittemmin oppiaineen nimeksi tuli laajempi "lehdistö- ja tiedotusoppi" ja lopulta "tiedotusoppi" vuonna 1971. Tampereen yliopistossa annettiin toimittajakoulutusta sekä tiedekunnassa että opetusjaoston toimittajatutkinnossa (avoin myös ei-ylioppilaille). Vuosien 1960 ja 1990 välisenä aikana toimittajatutkinnon suoritti n. 400 opiskelijaa ja samaan aikaan tiedekunnan puolella valmistui n. 500 maisteria. Vuonna 1993 tiedekunnan ja opetusjaoston antama journalistinen opetus yhdistettiin.

Oppiaineessa tutkitaan ja opetetaan laajasti viestinnän käytäntöä ja teoriaa. Erityinen painopistealue on joukkotiedotuksessa ja journalismissa niin painoviestinnän kuin sähköisen viestinnän ja ns. uusmediankin alueella. Tiedotusoppi on suurin ja vanhin viestinnän yliopistollinen opinahjo Suomessa.

Tiedotusopin laitos (yhteiskuntatieteellinen tdk.): http://www.uta.fi/laitokset/tiedotus/
- tiedotusoppi

Informaatiotutkimuksen laitos on alallaan Suomen vanhin ja myöskin kapasiteetiltaan suurin laitos. Oppituoli ja laitos perustettiin vuonna 1971 Pohjoismaiden ensimmäisenä akateemisena kirjasto- ja informaatiotieteen yksikkönä. Sittemmin oppiaineen nimi muuttunut informaatiotutkimukseksi. Laitos keskittyy erityisesti tiedonhakuun, tiedonhankintaan ja tietohallintoon. Myös asiakirjahallinto ja arkistotoimi ovat keskeinen osa informaatiotutkimuksen opetusta.

Informaatiotutkimuksen laitos (informaatiotieteiden tdk.): http://www.info.uta.fi/
- informaatiotutkimus

Puheopin laitos (humanistinen tdk.):http://www.uta.fi/laitokset/puheoppi/

Turun yliopisto (humanistinen tdk.)
Mediatutkimuksen oppiaine on perustettu yhdistämällä elokuva- ja televisiotieteen (alk. 1991) sekä viestinnän (alk. 1996) oppiaineet. Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitokseen kuuluvan mediatutkimuksen opetus- ja tutkimuskohteena on mediakulttuuri, johon sisältyvät niin analogiset kuin digitaalisetkin viestimet, painettu ja audiovisuaalinen joukkoviestintä, elokuva, televisio, puheviestintä, internet, jne. Mediatutkimuksen pyrkimyksenä on kouluttaa kriittisiä, laajasti mediakulttuurin kysymyksiin perehtyneitä asiantuntijoita, jotka voivat sijoittua tutkimus- ja opetustoiminnan, alan yritysten tai valtionhallinnon palvelukseen.

Taiteiden tutkimuksen laitos
- mediatutkimus: http://www.utu.fi/hum/mediatutkimus/

Vaasan yliopisto (humanistinen tdk.)
Viestintätieteiden laitos perustettiin Vaasan yliopistoon vuonna 1992. Viestintätieteiden opintoihin kuuluvat mediatutkimus, multimediaviestintä, tekninen viestintä ja erikoiskielet. Pääaineessa on kaksi suuntautumisvaihtoehtoa: viestintätieteiden opinnot sekä viestintätieteiden ja tietotekniikan yhdistelmä (Giga), jossa pääaineena on viestintätieteet, mutta puolet pääaineen opinnoista on tietotekniikkaa.

Viestintätieteiden laitos: http://www.uwasa.fi/comm/suomi/index.html
- viestintätieteet

Åbo Akademi (ekonomisk-statsvetenskapliga fakulteten)
Åbo Akademissa on ollut 1970-luvun lopulta alkaen kirjastotieteen ja informatiikan ruotsinkielistä opetusta. Vuonna 1982 perustettiin alan professuuri ja samalla oppiaine, josta valmistuu maistereita.

Institutionen för informationsförvaltning: http://www.abo.fi/fak/esf/bii/
- informationsförvaltning

Helsingin kauppakorkeakoulu
Kielten ja viestinnän laitos yksi Helsingin kauppakorkeakoulun (HKKK) opetuksen ja tutkimuksen laitoksista. Laitos tarjoaa HKKK:n opiskelijoille talouselämän tarpeisiin suuntautuvan kielten ja viestinnän opiskelu- ja oppimisympäristön. Viestintäopinnoissa yhdistyvät käytännönläheisyys, laaja-alaisuus, ajankohtaisuus ja tutkimukseen pohjaava ote. Tavoitteena on kommunikaatiotaitojen parantaminen, viestintätilanteiden eritteleminen ja ymmärtäminen sekä talouselämän viestinnän tutkimuksen edistäminen.

Kielten ja viestinnän laitos: **http://www.hse.fi/FI/units/depts/d/d_2/languages/**
- suomen kieli ja viestintä

Taideteollinen korkeakoulu
Laki taideteollisen korkeakoulun perustamisesta annettiin vuonna 1973; ennen sitä taideteollista koulutusta oli annettu koulu- ja opistotasoisesti jo 1800-luvun lopulta alkaen. Korkeakoulu on muotoilun, audiovisuaalisen viestinnän, taidekasvatuksen ja taiteen kansainvälinen yliopisto.

Elokuvataiteen osasto:**http://www.taik.fi/elo/**
- elokuvataide

Graafisen suunnittelun osasto: http://www.uiah.fi/gso/
- graafinen suunnittelu

Valokuvataiteen osasto:**http://www.taik.fi/vto/**
- valokuvataide

Medialaboratorio: http://www.mlab.uiah.fi/
- uusi media


Tehtäviä

Vieraile jonkin ulkomaisen viestinnän oppilaitoksen verkkosivuilla ja laadi siellä annetusta opetuksesta lyhyt selostus.
Vieraile jonkin kotimaisen viestinnän oppilaitoksen verkkosivuilla ja laadi siellä annetusta opetuksesta lyhyt selostus. Millaisia luentosarjoja on meneillään? Mitä kirjallisuutta luetaan? Millaisia linkkejä alan opintoihin sivulla annetaan?