Kurssin alkuperäiset sivut

Oppimateriaalin tuotanto ja suunnittelu: Erkki Karvonen, Sanna Kivimäki

Muut sisällöntuottajat: Kai Halttunen, Pertti Hurme, Mauri Kaipainen, Iiris Ruoho, Annaleena Ylinen

Kurssin tavoitteena on johdattaa opiskelija tunnistamaan ja analysoimaan erilaisia (viestntä) tieteelliseen tutkumukseen liittyviä valintoja.

Kurssilla käsitellään tiedon, tieteen ja tutkimuksen filosofisia ja käytännöllisiä kysymyksiä erityisesti yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneiden viestintätieteiden näkökulmista. Tavoitteena on, että opiskelija saa käsityksen eri viestintätieteiden tavoista ymmärtää ja hahmottaa tutkimuskohteensa ja perehtyy viestintätieteisiin tieteinä, instituutioina ja harjoiteltavina taitoina. Kurssilla opetellaan tunnistamaan, tulkitsemaan ja arvioimaan erilaisia viestintätieteellisiä lähestymistapoja ja tekstejä.

Kurssi on aineopintotasoinen ja sen voi suorittaa joko 2:n tai 3:n ov:n laajuisena.


1. Tieto

Tieto on pohjimmiltaan muistijälkiä

Ajatellaanpa numerolukolla suljettua kassakaappia, joka sinun pitäisi avata. Mahdollisia numeroyhdistelmiä on kymmeniä miljoonia. Ilman tietoa oikeasta numeroyhdistelmästä, joutuisit kokeilemaan systemaattisesti kaikkia yhdistelmiä, jolloin aikaa kaapin aukaisemiseen kuluisi 12 tuntia päivässä työskentelemällä pahimmassa tapauksessa 50 vuotta, koko elämäntyö! Mutta jos satutkin tietämään oikean numeroyhdistelmän: silloin kaappi aukenee muutamassa sekunnissa. Tieto siis säästää aikaa ja työtä, siis rahaa.

Tai ajattele, että henkilön pitäisi löytää herra X käytävältä, jossa on 1000 nimetöntä ovea. Ilman tietoa kaikki mahdollisuudet olisi kokeiltava työtä ja aikaa vievällä tavalla. Mutta jos henkilölle kerrotaan, että X löytyy 666. huoneesta täältä lukien, henkilö voi sulkea pois 999 väärää mahdollisuutta. Tällaisesta tiedosta on suuri apu; sitä suurempi mitä enemmän vaihtoehtoja on olemassa.

Oletetaan, ettei kukaan tietäisi keitä noiden tuhannen oven takana asuu. Tällöin olisi tavallaan tieteellistä perustutkimusta selvittää järjestelmällisesti jokaisen oven takana olevan henkilön nimi ja laatia näin todellisuutta vastaava malli. Peruskartoituksen tekeminen voidaan jakaa tiedeyhteisölle. Jos vaikka numeroyhdistelmien kokeilu-urakka jaettaisiin tuhansille tutkijoille, ongelma ratkeaisi nopeasti, etenkin jos tutkijat viestivät toisilleen aina kun jokin numero osuu kohdalleen ja muut voivat jatkaa saavutettujen edistysaskelien pohjalta. Näin tieteessä periaatteessa toimitaankin.

Esimerkkien pohjalta huomataan, että tieto on jotakin toimijan hallussa olevaa. Tieto on "muistijälki" joko henkilön muistissa tai jossakin ulkoisessa muistissa, kuten kirjoituksessa tai tietokoneen levykkeellä. Muistijäljen sijaan voidaan sanoa, että kyse on merkkijonoista tai ylipäänsä materian tietystä järjestyksestä, rakenteesta, johon on kuvautunut tai kuvattu kohdatun maailman ominaisuuksia. Aistien kautta muistiimme rekisteröityy tietoja siitä, miten asiat liittyvät yhteen ja mitä seuraa kun tehdään näin tai noin. Kokemustieto on tulkittavissa kielen käsitteiksi ja edelleen viestittävissä toisille henkilöille. Tieto jollakin tapaa "vastaa" todellisuutta, niin että sen avulla voi toimia menestyksekkäästi maailmassa. Tieto voi olla maailman kuva tai kuvaus, mutta yhtä hyvin tieto voi vastata maailmaa siten kuin avain sopii lukkoon. Kognitiivinen tieto ei ole ainoa tiedon laji, vaan voidaan ajatella että esimerkiksi immuunipuolustusjärjestelmällämme on tietoa viruksista, jotta ne voidaan tunnistaa ja tuhota.

Tieto on mallien muodostamista


Pohjimmiltaan havaintomme koskevat eroja ympäristössämme. Pelkistettynä jokin merkitsee elämää ja jokin muu taas kuolemaa. Kokemukset liittyvät muistissa toisiinsa kokonaisvaltaisella tavalla ja syntyy merkkisuhteita. Eräs laji asioiden liittymistä toisiinsa on syy-seuraussuhde eli kausaalisuhde. Kysymys kuuluu: mikä aiheutti tämän? Ja sitten etsitään ajallisesti edeltävä, vaikuttava syy. Tämä voidaan kääntää tulevaa koskevaksi, teleologiseksi eli päämäärään tähtääväksi suhteeksi. Haluan että asiantila Y toteutuu. Miten minun on toimittava, että näin kävisi?

Edellä mainituille merkkisuhteille on ominaista, että jostakin pienestäkin vihjeestä voidaan päätellä sellaista mitä ei vielä suoranaisesti voida havaita. Sherlock Holmesin kaltainen salapoliisi on mestari päättelemään asioita vähäisestäkin vihjeestä. Pertti Alasuutari (Erinomaista, rakas Watson. Johdatus yhteiskuntatutkimukseen, 1989) rinnastaakin erityisesti laadullisen tutkimuksen tekijän salapoliisiin, joka yrittää ratkaista arvoitusta löytämiensä vihjeiden avulla. Tutkimusaineisto antaa ikään kuin joitakin palapelin palasia, joista täytyy päätellä kokonaiskuva.
Mallin huono puoli on, että tutkija näyttäytyy vain ulkopuolisena tarkkailijana.

Kokemuksen myötä saadusta tiedosta mieleen muodostuu malli tai tietorakenne (skeema), joka on eräänlainen kohdetta kuvaava teoria. Tietorakenne on teorian tapaan yleistys aiemmista esiintymistä; tietorakenne myös ennustaa mitä kohteeseen yleensä liittyy ja mitä jatkossa on odotettavissa. Asioiden merkityksen ymmärtäminen tapahtuu siten, että havaittu empiirisesti läsnä oleva osanen aktivoi mielessä olevan tietorakenteen kokonaisuudessaan. Näin ehkä vähäisenkin vihjeen perusteella voidaan nopeasti "tietää" kaikki se mitä tällaiseen tunnusmerkkiin yleensä liittyy.

Tiedon tunnusmerkit


Suomen kielen perussanakirja (1996) määrittelee tiedon seuraavasti:

  1. tietäminen, jostakin selvillä oleminen, tosiasioiden tunteminen, tietoisuus
  2. todellisuuteen, tosiasioihin perustuva käsitys jostakin
  3. asia, seikka, joka jostakin tiedetään tai annetaan, saadaan tietää, informaatio, data
  4. ilmoitus, tiedotus, sanoma, viesti, uutinen
  5. opintojen tms. avulla hankittu tietämys, tietous, oppi, viisaus
  6. eräiden tieteenalojen ja oppiaineiden nimitysten osa (esim. maantieto)
Suomen kielen sana tietää on alunperin tarkoittanut "tien tuntemista". Tiehen liittyy myös sanan menetelmä vierasperäinen nimitys: metodi. Metodi tulee kreikan kielen sanoista meta hodos eli tietä pitkin. Miten toimimalla pääset perille, miten menettelemällä saat asian selville? Sana tietämys viittaa tietoon, jonka olet hankkinut ja omaksunut, niin että se mahdollistaa eri toimintojen osaamisen.

Suomen kielen sana tutkia on laaja-alainen; se kattaa esimerkiksi useiden, merkitykseltään erilaisten englanninkielisten ilmausten alan. Englannissa on useita sanoja ilmaisemassa erilaista tutkimista: investigate poliisitutkintaa, research ennen kaikkea luonnontieteen (science) parissa tehtyä tutkimusta, study esimerkiksi humanistista kirjallisuuden tutkimusta. Suomessa teonsana "tutkia" on alunperin merkinnyt sitä, että tutkaimella eli teräväkärkisellä seipäällä koetellaan vaikkapa järven pohjaa sen rakenteen selvittämiseksi.

Muita tutkimiseen liittyviä sanoja ovat mm. tarkastella ja selvittää. Kun huomaamme jonkin oudon pikkuesineen, otamme sen käteemme ja pyörittelemme sitä tarkastellessamme sen eri puolia. Tarkastelussa keskitämme katseemme; mahdollisesti katsomme läheltä ja tarkasti saadaksemme tietoa yksityiskohdista. Selvittämisellä puolestaan on kaksikin konkreettista juurta. Vesi voi olla sekaisin, sameaa, läpinäkymätöntä, mikä estää havaintojen teon; vasta veden selvittyä tietoa aletaan saada. Toisaalta esimerkiksi köydet tai langat voivat olla sekaisin monimutkaisella sykkyrällä, josta on mahdotonta tietää miten niiden "juoni kulkee". Selvittäminen ei onnistu hosumalla: on tutkisteltava ja selviteltävä huolellisesti. Selvittäminen on sana joka hyvin kuvaa esimerkiksi poliisin, yksityisetsivän tai tutkivan journalistin (investigative journalist) toimintaa.

Tietoa vai informaatiota?


Suomen kielessä tiedon ja informaation käsitteet ovat vaikeita määritellä yksiselitteisesti. Arkikielessä tieto ja informaatio merkitsevät melkein samaa: informaatio on neuvontaa ja opastusta, jota jokin viestien lähde meille antaa. Ongelmia syntyy siitä, että teknisiltä aloilta on levinnyt yleiseen käyttöön toisenlainen informaation käsite, jonka mukaan informaatio on minkä tahansa muodon tai järjestyksen siirtämistä (informaatio -sanan pohjana on latinan forma = muoto). Näin mikä tahansa siansaksakin olisi informaatiota. Sekaannusta syntyy myös siitä, että tekninen englanninkielen "information" on suomennettu "tiedoksi", jolloin saadaan yhdyssanoja "tietoverkko", "tietokone", "tietoyhteiskunta". Tieto on käsitteenä syytä varata vaativampaan käyttöön kuin kuvaamaan mitä tahansa siirrettyjä bittijonoja. Tiedon pitäisi kertoa maailmassa vallitsevista asiantiloista ja sen pitäisi myös olla totta ja perusteltua. Tästä vaativammasta tiedon käsitteestä lisää tuonnempana.

Informaatiotutkimuksessa on jokseenkin vallitsevana käsitys, jonka mukaan tieto muodostaa nk. arvoketjun (Value Chain of Information). Se merkitsee datan jalostumista informaatioksi, informaation jalostumista edelleen tiedoksi ihmisten käyttöön ja lopulta viisaudeksi. Mitä sitten on "jalostuminen"? Se voisi olla kykyä johtaa yksittäisistä havainnoista tai datan palasista yleisemmin päteviä malleja ja teorioita. Viisaus voisi olla kykyä arvioida tiedon käyttöä yhteiseksi hyväksi ja kestävän kehityksen periaattein. Hermeneuttisesti ajatellen "jalostuminen" olisi tiedon palasen asettumista osaksi laajempaa tietämyksen kokonaisuutta.

Lue: Tietoon liittyvien käsitteiden määrittelyä
http://www.internetix.fi/opinnot/opintojaksot/0viestinta/
informaatiotutkimus/po1/perusteet/index.htm

Luento 2: tieto ja informaatio Johdatus viestintätieteisiin -oppimateriaali

Tieto on totta ja perusteltua


Ilkka Niiniluoto on esittänyt teoksessaan Informaatio, tieto ja yhteiskunta (1996) yhden tiedon määritelmän. Hän määrittelee tiedon käyttäen lähtökohtanaan Platonin teksteistä periytyvää ns. klassista tiedon määritelmää: tieto on perusteltu tosi uskomus. Tietoa on siis vain sellainen uskomus, joka on tosi (eli vastaa todellisuutta) ja jolle on olemassa perustelut (eli mihin uskomus perustetaan: todisteet, johtaminen yleisesti hyväksytystä teoriasta jne.). Perusteluvaatimus tarkoittaa, että sattumalta oikeaan osuva väittämä ei ole oikeaa (tieteellistä) tietoa. Jos arpomalla tai arvaamalla saadaan joskus sattumalta oikea vastaus, niin se ei tarkoita tietämistä.

Niiniluoto vaihtaa vielä omassa tiedon määritelmässään "uskomuksen" tilalle "semanttisen informaation", jolloin tiedon määritelmäksi tulee: tieto on väitelauseina ilmaistavissa olevaa semanttista informaatiota, joka on totta ja perusteltua. Väitelauseiden semanttinen informaatio siis kuvaa maailmaa mahdollisimman tarkasti yksilöiden ja vaihtoehtoja poissulkien. Tämän tarkan kuvauksen pitää olla paikkansa pitävä ja siihen täytyy liittää selitys, miten tietoon on päädytty, jotta toiset voivat kokeilla samaa menetelmää. Tällainen tiukka tiedon määritelmä sopii parhaiten ilmaisemaan luonnontieteen tietokäsitystä.

Semanttinen informaatio voidaan määritellä negatiivisesti, joksikin joka sulkee pois maailmaa kuvaavan ilmaisukielen vaihtoehtoja. Jos lause ei sulje pois yhtään vaihtoehtoa, siinä ei tämän mukaan ole semanttista informaatiota. Lause "hän on nainen tai mies" ei lisää tietämystämme, koska kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta kumpaakaan ei suljettu pois. Semanttinen informaatio siis kuvaa maailmaa, kertoo kuvauskielen tarjoamalla tarkkuudella mikä mahdollisista asiantiloista maailmassa on kyseessä.

Sami Pihlström: Putnamin episteemisestä totuuskäsityksestä

Arkiajattelun ongelmia


Hannu Uusitalon (1991, 13-17) mukaan erityisesti määrällisen tutkimuksen näkökulmasta arkiajattelun ja arkihavaintojen ongelmia ovat mm. seuraavat:

  1. Havaintojen epäluotettavuus. Uskomme yleensä vahvasti omiin havaintoihimme, mutta niihin sisältyy usein virheellisyyksiä. Havainnoimme väärin ja vielä useammin muistamme väärin. Mitä muistammekaan viime viikon uutisista? Tieteen tarjoama korjaamisen mekanismi: havaintojen systematisointi ja tekniikka, havaintojen toistettavuus, havaintojen luotettavuutta koskeva kriittinen keskustelu.
  2. Havaintojen selektiivisyys eli valikoivuus. Teemme havaintoja valikoiden. Havaintojen tekemistä ohjaavat ihmisen tarvetila, kiinnostus, aikaisemmat kokemukset ja kieli. Havaitseminen on "teoreettista" siten, että olemassa olevat käsitykset ohjaavat tarkkaavaisuuttamme. Kun kiinnostumme esimerkiksi jonkin ilmiön merkityksellistämisestä mediassa, näemme ja kuulemme siitä enemmän. Tieteen tarjoama korjaamisen mekanismi: Selektiivisyyden tiedostaminen, tarkoituksellinen kiinnostuksen rajaaminen, kriittinen keskustelu tutkimuksen julkilausumattomista oletuksista ja niiden vaikutuksista tuloksiin.
  3. Liiallinen yleistäminen. Olemme taipuvaisia yleistämään liiaksi omien rajallisten kokemustemme perusteella. Jos kohtaamme jossakin oppiaineessa ikävän opettajan, yleistämme helposti ikävyyden liittyvän koko alaan. Tieteen tarjoama korjaamisen mekanismi: Yleistämisen tekniikka (otantateoria, teoreettisen yleistämisen säännöt), väitteiden pätevyysalueen määrittely.
  4. Puutteellinen päättely. Usein arkiajatteluamme vaivaa epäjohdonmukaisuus ja logiikan puute. Usein uskomuksiin ja myytteihin suhtaudutaan niin, etteivät ne voi koskaan kumoutua. Esimerkiksi eri viestintäalan ammatteihin liittyy lukuisia määrä uskomuksia; ajatellaanpa nyt vaikka toimittajia ja kirjastonhoitajia. Myytit eivät yleensä falsifioidu, tule osoitetuksi virheelliseksi. Tieteen tarjoama korjaamisen mekanismi: Loogiset ja matemaattiset välineet, tilastolliset menetelmät, kriittinen keskustelu oikeasta ja virheellisestä päätelmien tekemisestä.
  5. Lyhytjänteisyys. Arkiajattelussa olemme taipuvaisia lopettamaan pohdiskelun heti, kun ilmeiseltä vaikuttava tai meitä jostakin syystä miellyttävä selitys ilmaantuu. Se mikä näyttää joltakin, ei kuitenkaan välttämättä ole sitä. Toinen lyhytjänteisyyden ilmaus on tarkastelujakson lyhyys. Emme jaksa systemaattisesti seurata jonkin kehitystä vuodesta toiseen. Tieteen tarjoama korjaamisen mekanismi: Vapaa ja kriittinen keskustelu, rakentaminen aiemman tutkimuksen varaan, ilmeisen näkeminen ongelmallisena.
  6. Asioiden tarkastelu yhteyksistä irrallaan. Arkisessa ajattelussa ei välttämättä nähdä metsää puilta. Mutta jos tarkastelemme jotakin ilmiötä ajallisesti ja paikallisesti hieman etäämpää, katseemme kantaa kauemmaksi. Paikallisen yrityksen konkurssi esimerkiksi voi liittyä globaaleihin, maailmanlaajuisiin kehityskulkuihin. Tieteen tarjoama korjaamisen mekanismi: Olennaisen ja epäolennaisen erottaminen.
Panu Raatikainen: Onko ihmisestä riippumatonta todellisuutta olemassa?

Hiljainen tieto


Arkiajatteluun sisältyvässä kokemuksellisuudessa on nähty uuden tiedon tuottamisen kannalta myös hyviä puolia. Eksplisiittisen tiedon lisäksi puhutaan myös ns. hiljaisesta tiedosta.

Kanadalainen informaatiotutkija Chun Wei Choo (1998) on eritellyt tiedon lajeja seuraavasti:

Piiloinen / hiljainen tieto (Tacit Knowledge) on sidottu kiinteästi ihmisten toimintaan, menettelytapoihin, rutiineihin, ihanteisiin, arvoihin ja tunteisiin. Se on siis hyvin henkilökohtaista tietoa, mitä on vaikea kommunikoida ja jakaa. Piiloinen tieto sisältää sekä teknisiä että kognitiivisia osatekijöitä. Tekniset osa-alueet liittyvät ammattitaitoon ja taitotietoon (Know-How). Kognitiiviset tekijät puolestaan viittaavat mentaalisiin malleihin, joiden avulla ihmiset hahmottavat, käsitteellistävät ja ymmärtävät ympäröivää todellisuutta.

Eksplisiittinen eli käsitteellinen tieto (Explicit Knowledge) on muodollista, systemaattista ja tarkkaan määriteltyä. Sitä voidaan prosessoida ja tallentaa suhteellisen helposti samoin kuin viestiä ja jakaa. Se esitetään yleensä tieteellisten kaavojen tai esimerkiksi käyttöohjeiden muodossa, toimintaa ohjaavina sääntöinä tai vaikka kokousmuistioina. Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi ovat esittäneet, että hiljainen tieto kannattaa yrittää muuttaa eksplisiittiseksi tiedoksi, koska silloin se tulee laajemman ihmisjoukon voimavaraksi.

Kulttuurinen tieto (Cultural Knowledge) liittyy niihin tiedollisiin ja tuntemuksellisiin rakenteisiin, joiden varassa ihmiset selittävät, ymmärtävät ja arvioivat yhteisönsä todellisuutta. Siihen kuuluvat mm. eri organisaatioiden toimintaa ohjaavat arvot samoin kuin toimintaan liittyvät uskomukset ja oletukset. Kulttuurinen tieto on vaikeasti koodattavissa, mutta laajasti jaettavissa yhteisön jäsenten vuorovaikutuksen kautta. Voisikin sanoa, että kulttuurinen tieto sisältää paljon piiloista tietoa.

Katso myös kappale "Tieto organisaatiossa" Tieto ja viestintä organisaatiossa -oppimateriaalista http://www.uta.fi/viesverk/tvo/

Tieto on valtaa


Oleminen määrää tietoisuutta. Tämä tarkoittaa seuraavaa: se millaisessa asemassa elämme maailmassa antaa lähtökohdan kokemuksillemme ja sitä kautta tietoisuutemme ja tietämyksemme muodostumiselle. Oleminen määrittyy suhteessa muuhun olevaiseen ja muihin ihmisiin. Et ole absoluuttisesti voimakas tai heikko, vaan tätä suhteessa joihinkin toisiin. Valtakin on sosiaalinen suhde: jotkut ihmisryhmät pystyvät ajamaan etujaan toisia paremmin sekä pitämään huolen siitä, että juuri heidän kannaltaan tärkeitä ja oikeita asioita toteutuu yhteiskunnassa.

Oleminen ei myöskään tarkoita passiivista oleilua, vaan toimintaa, ennen kaikkea suhteutumista maailmaan käytäntöjen (praksis) harjoittajana. Käytännöt ovat sääntöjen ja tapojen ohjaamia vakiintuneita yhteistoiminnan muotoja, eräänlaisia "pelejä". Eri käytäntöjen puitteissa maailma kohdataan eri tavoin ja maailmasta ollaan kiinnostuneita eri suhteessa: "ajetaan" eri asioiden toteutumista, pyritään eri tavoitteisiin. Esimerkiksi journalistien intressi voi olla erilainen kuin tiedottajien ja suhdetoiminnan ammattilaisten. Suhdetoimintaväki on sitoutunut edistämään oman organisaationsa asiaa nostamalla esiin myönteisiä seikkoja. Journalisti taas haluaa kertoa kielteisetkin asiat - ja ehkä vain kielteiset puolet asiasta. Asetelmaan sisältyy valtataistelua ja kamppailua julkisuudesta.

Yhteiskunta ei siis ole yhtä köyttä samaan suuntaan vetävien yhdistys, vaan siinä erilaiset ja täysin vastakkaisetkin pyrkimykset ottavat mittaa toisistaan. Yhteiskunta on kamppailua, valtataistelua ja kilpailua. Tosin se on myös liittoutumista, yhteisymmärryksen hakemista ja kompromisseja.

Ihmisryhmien ja erilaisten käytäntöjen välinen kädenvääntö näkyy myös kielen ja kulttuurin tasolla. Itse kukin taho tuottaa kieltä ja käsitteitä (diskursseja), jotka määrittelevät maailman juuri heidän kannaltaan mielekkäästi. Kieli on ajattelun väline, joka vaikuttaa vahvasti siihen mistä näkökulmasta todellisuutta tarkastellaan ja mitä siinä pidetään tärkeänä. Näin ollen tietyn tahon valta-aseman kannalta on eduksi, jos yhteiskunnan muut jäsenet omaksuvat heidän kielensä ja alkavat näin ajatella asioita samaan tapaan kuin kielen kehittänyt taho. Tähän ilmiöön voidaan viitata ideologian käsitteellä: henkilöstä tulee ideologinen subjekti, jos hän omaksuu toisen ryhmän intressien mukaan kehitetyn ajatteluvälineistön ja sen myötä toimii vapaaehtoisesti toisen ryhmän etujen mukaisesti, ehkä vastoin omia etujaan. Hegemoniasta voidaan puhua silloin kun jokin ryhmä saa oman kielensä ujutettua yleiseen käyttöön, niin että se ohjaa ns. arkijärkeä (common sense).

Se mikä päti kieleen, koskee myös tietoa ja sen tuottamista. Tiedon taustalla on tietynlainen oleminen, todellisuuden kohtaaminen jossakin suhteessa. Tämän kohtaamisen tavan puitteissa maailman jotkut puolet ovat kiinnostavia ja tärkeitä, toiset taas eivät. Maailmalta ikään kuin kysytään eri asioita ja näin ollen saadaan myös erilaisia vastauksia eli tietoa siitä. Tieto edustaa jotakin näkökulmaa tai lähestymistapaa asiaan, se kuvaa kohdetta tietyltä kannalta, tietyssä suhteessa. Yhdenlainen lähestymistapa on hyödyllinen maailman kohtaamisen tavan tarpeisiin, toisenlainen lähestymistapa taas toisen. Voi olla niinkin että jokin lähestymistapa on jonkin käytännön kannalta hedelmätön tai peräti sen näkökulmasta haitallinen. Tietoonkin sisältyy vallan ulottuvuus.

Tullaan siihen, että ei vain oleminen määrää tietoisuutta, vaan myös tietoisuus määrää olemista. Toisin sanoen se miten ihminen ajattelee itsestään, toisista ja maailmasta, vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä. Yhteiskunnassa tietäminen ja oleminen ovat kytkeytyneet erottamattomasti toisiinsa. Yhtäältä tietäminen vaikuttaa ihmisten olemiseen, toisaalta tämä tuotettu oleminen tuottaa ymmärrystä ja tietoisuutta. Ns. sosiaalisessa konstruktivismissa onkin tapana sanoa, että tieto ei vain kuvaa todellisuutta, vaan myös tuottaa (sosiaalista) todellisuutta.

Tietoon ja sen tuottamiseen on kohdistettu monitasoisia kysymyksiä vallasta ja valtasuhteista. Keskeisiä kysymyksiä ovat olleet, kuka saa tietää ja kenen tieto on arvokasta ja hyvää, kenen tieto suljetaan "tiedon" ulkopuolelle. Historiallisesti katsoen merkittävänä pidettyä tietoa on päässyt tuottamaan vain murto-osa maailman ihmisistä: lähinnä länsimaiset, keski-ikäiset, keskiluokkaiset, sivistyneistöön kuuluneet mieshenkilöt, joilla on ollut pääsy tietoresurssien pariin ja tilaisuuksia tiedon tuottamiseen.

Tietoon liittyviä valtasuhteita on analysoitu ja kritisoitu esimerkiksi luokan, sukupuolen ja globaalisuuden näkökulmista. Muun muassa feministiset ja postkoloniaalit teoriat ovat kritisoineet tiedon poliittisen, ideologisen ja taloudellisen ulottuvuuden kieltämistä ja pyrkineet ohjaamaan huomiota tiedon tuottamisen lähtökohtia ja ennakko-oletuksia.

Esimerkiksi tieteellisen tiedon sukupuolittuneisuutta kritisoitaessa kyseenalaistuksen kohteena ovat yleensä seuraavat seikat:
  1. tietävän subjektin sukupuolittuneisuus
  2. tiedon kohteiden eli tutkimusongelmien sukupuolittuneisuus
  3. käsitteiden ja käsitejärjestelmien sukupuolittuneisuus
  4. teorioiden sukupuolittuneisuus
  5. tietoa tuottavien instituutioiden ja tekijöiden sukupuolittuneisuus
Tietoa ja sen tuottamisen instituutioita on kritisoitu samankaltaisin argumentein myös eurosentrisyydestä ja rasismista. Esimerkiksi löytöretket tarvitsivat tiedettä ja tarjosivat sen kehittymiselle edellytyksiä - ja toisin päin. Tiede rakentui osana vallanhimoista politiikkaa. Siirtomaapolitiikan tavoitteet legitimoivat sekä modernin tieteen että luonnon ja toisten ihmisten hyväksikäytön ja esineellistämisen. Tietoa on tuotettu - ja tuotetaan edelleen - vallanhalun tarpeisiin, vaikka tietoon mahdollisesti sisältyvät seksismi, rasismi ja homofobia ovatkin joutuneet enenevästi kritiikin kohteeksi.

Lue lisää:
Samuli Kaarre. Foucault - historian totuuden ja vallan filosofi

Lue myös: Professori Ilkka Niiniluoto: Tiedosta ja tietoteoriasta

Sari Husa: Foucault'lainen metodi


2. Tiede

Modernin tieteen tunnusmerkkejä


Teoksessaan Johdatus tieteenfilosofiaan (1980, 13) Ilkka Niiniluoto määrittelee tieteen seuraavasti:

"Tieteellä tarkoitetaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta (tieteellisen tutkimuksen tulokset) ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua (tieteellinen tutkimusprosessi)."

Yleensä, kun puhutaan tieteestä, tarkoitetaan länsimaisen tieteen moderneja erityismuotoja, jotka ovat kehittyneet noin 1600-luvulta lähtien. Tyypillistä tämän ajan kehitykselle on yhtäältä tiedekulttuurin vahva jakautuminen luonnontieteisiin ja ihmistieteisiin, toisaalta eriytyminen kapea-alaisiksi erityistieteiksi. Toisinaan tieteet ovat eriytyneet tarkastelemaan samojakin asioita eri näkökannoilta ja tuottamaan tietoa erilaisia käytännön tarpeita varten. Filosofi Lauri Mehtosen sanoin, ensin mainittu tieteen eriytyminen on luonteeltaan alueloogista ja jälkimmäinen aspektiloogista. Aspektiloogisuus liittyy tietynlaiseen intentionaalisuuteen eli suuntautumiseen kohti maailmaa.

Tiede on siis tietämyksen hankkimista todellisuudesta. Tieteen ja tutkimisen taustalla on jokin ongelma, kysymys, johon haetaan vastausta. Kysymyksiin vastaamista varten tieteenalat ovat kehittäneet erityisiä menetelmiä ja omia erikoiskieliään. Tieteiden piirtämät kartat todellisuudesta ovat tietyn kiinnostuksen ja näkökulman sanelemia.

Länsimaisen käsityksen mukaan tiedettä on pidetty järjestelmällisenä, mahdollisimman luotettavan tiedon ja pätevän ymmärryksen kartuttamisena ympäristömme ilmiöistä. Tiede pyrkii yleensä saamaan selville tutkimuskohteensa luonteesta jotakin olennaista ja yleispätevää, sellaista joka ei pätisi vain yhdessä satunnaisessa tapauksessa, vaan johon voisi luottaa yleisemminkin. Tutkijoilla voi olla mahdollisuus perehtyä vuosikausiksi ratkomaan tutkimuskysymyksiään, riippuen siitä, mitä kysymyksiä milloinkin pidetään pitkän ja perusteellisen tutkimuksen arvoisina. Tutkijoilla on myös mahdollisuus perehtyä järjestelmällisesti siihen mitä tiede on saanut aiheesta selville aikaisemmin ja minkälaisia käsityksiä tiedeyhteisön piirissä aiheesta on. Tutkijan tuleekin perustella näkemyksensä suhteessa aiemmin tuotettuun tietoon. Tieteiden keskeinen tehtävä on suhtautua myös kriittisesti aiempiin tiedon tuottamisen tapoihin ja kehittää tarvittaessa uusia käsitteitä ja menetelmiä tavoittamaan sellaisia todellisuuden ilmiöitä, jotka aiempi tutkimus on jättänyt käsittelemättä.

Tieteen systemaattisuutta pohdittaessa on hyvä muistaa, että se, mitä pidämme "tieteenä" ja/tai "viestintätieteenä" on aina aikaan, paikkaan ja inhimillisiin toimijoihin sidoksissa olevaa toimintaa. Tiede on luonteeltaan myös inhimillistä ja dialogista, aikalaistoimijoiden kanssa keskustelevaa. Tiedetoiminta on aina kytköksissä myös valtaan, taloudellisiin ja poliittisiin intresseihin. Tiedetietoa tuotetaan sellaisilta aloilta ja sellaisin kysymyksin, jotka kulloinkin ovat tiedepoliittisiin linjauksiin sopivia.

Moderni tiedekäsitys ei ole syntynyt tyhjästä, vaan on pitkän historiallisen kehityksen tulosta - mutta ei suinkaan sen päätepiste.

Suomen tieteen tila ja taso. Katsaus tutkimustoimintaan ja tutkimuksen vaikutuksiin 2000-luvun alussa. Suomen Akatemian julkaisusarja.
tai sama yleisosan tiivistelmänä:

Tiedebarometri 2004. Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen

Kaksi kulttuuria: luonnontieteet ja ihmistieteet


Moderniin tiedekäsitykseen sisältyy kaksi toisistaan eroavaa kulttuuria, luonnontieteellinen (science) ja ihmistieteellinen (studies) perinne, joiden luonteita metaforisoidaan usein laatusanoilla "kova" ja "pehmeä". Esimerkiksi edistymisen osoittaminen on helpompaa luonnontieteissä, jonka tutkimuskohde pysyy pääosin samana jatkuvasti. Sitä vastoin kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden tutkimuskohde muuttuu jatkuvasti (myös tieteen tulosten vaikutuksesta), jolloin sitä koskevat selityksetkään eivät aina voi kasautua yhä vankemmaksi tiedon linnoitukseksi.

Luonnontieteet tutkivat luontoa havaintoja tekemällä ja selvittämällä yleisiä lainalaisuuksia (luonnonlait), jotka tutkittavassa todellisuuden osassa vallitsevat. Luonnontieteessä pyritään selittämään kausaalisesti miksi jokin ilmiö tapahtuu; mikä on se ajallisesti edeltävä syy (lat. causa) josta nyt tapahtunut on seuraus. Luonnontieteissä pyritään ulkopuoliseen tarkkailuun, havaitsemaan säännönmukaisuuksia, syy-seuraus -suhteita ja toisiinsa vaikuttavia tekijöitä. Luonnontieteeseen liittyy yleensä kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimusote, jossa havaintoaineisto muunnetaan numeroilla ilmaistavaan muotoon ja näitä lukemia voidaan käsitellä tilastomatemaattisin menetelmin.

Luonnontieteissä noudatetaan ns. hypoteettis-deduktiivista menetelmää, jossa empiirisistä ilmiöistä tehdään systemaattisia havaintoja ja näiden perusteella muodostetaan alustava malli ilmiössä olevista säännönmukaisuuksista. Tämä hypoteesi testataan ja jos se selittää ilmiötä hyvin, se hyväksytään todennetuksi teoriaksi. Jos hypoteesi ei saa kokeissa vahvistusta, se hylätään ja muodostetaan uusi hypoteesi testattavaksi. Jos tieteenalan teoria ei ole vielä kovin kehittynyt, menetelmä on induktiivinen eli yksityiskohdista johdetaan yleistyksiä. Jos taas tieteenalan teoriaperusta on kehittynyt, voidaan menetellä deduktiivisesti eli johtaa yleisistä lainalaisuuksista (teoriasta) erityisiä hypoteeseja testattavaksi. Jos tällainen deduktiivisesti johdettu hypoteesi ei saa empiiristä vahvistusta, voi tulla tarvetta muotoilla teoriaa uudelleen.

Myös kulttuuria ja yhteiskuntaa tutkittaessa voidaan soveltaa luonnontieteestä peräisin olevia menetelmiä. Nykyään 2000-luvulla luonnontiede ja tekniset tieteet ovat tiedepoliittisesti vahvassa asemassa, niin että näiden tieteiden institutionaaliset käytännöt alkavat olla normeja myös ihmistieteen harjoittajille.

Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä eli ns. ihmistieteissä tutkimuskohteena on nimen mukaisesti ihminen kulttuurisena ja yhteiskunnallisena olentona. Tutkimuskohteen luonteesta johtuen ihmistieteissä voidaan soveltaa toisenlaisia menetelmiä kuin luonnontieteissä. Ihmisen tekemisiä ei tarvitse eikä voi vain tarkkailla ulkokohtaisesti. Ihmistieteissä kulttuuria yritetään ymmärtää sisältäpäin: mitä on yhteiskunnallinen järjestely nimeltä "vuorovaikutus" ja mitä "dokumentti", mitä ne merkitsevät, mihin niillä pyritään. Ihmistieteilijän ei pidä kuvitella olevansa tutkimusasetelmassa täysin ulkopuolinen tutkimuskohteeseen vaikuttamaton tekijä. Päinvastoin tutkijan, esimerkiksi haastattelijan ilmaantuminen vaikuttaa tutkimuksen kohteisiin ja tämä on otettava huomioon vastauksia tulkittaessa. Tutkija ei koskaan voi olla aivan irrallaan kohteestaan, sillä tutkijan katse on aina myös inhimillisen toimijan katse.

Ihmistieteissä selittäminen voi olla Aristoteleen esittelemää teleologista selittämistä, joka kysyy mitä varten jotakin tapahtui, minkä tavoitteen saavuttamiseksi teko tehtiin. Teleologinen selittäminen voidaan jakaa intentionaaliseen ja funktionaaliseen selittämiseen. Intentionaalisissa selityksissä selvitetään mikä oli toimijan tietoinen motiivi, tavoite, perustelu toiminnalle. Funktionaalisessa selittämisessä ilmiötä selitetään sen mukaan miten se palvelee jonkin systeemin olemassaoloa. Mikä tehtävä esimies-alaisviestinnällä on työyhteisön kiinteyden
kannalta?"

Ihmistieteiden tutkimuskohde muuttuu jatkuvasti ja siinä olevat säännönmukaisuudetkin muuttuvat. Näin luonnontieteelle ominaisten pysyvien lainalaisuuksien löytäminen ei onnistu. Ihminen on sääntöjä toiminnassaan noudattava olento, mutta säännöt voivat nopeasti muuttua tai niitä vastaan voidaan tietoisesti rikkoa.

Tieteen tehtäviä ja ihanteita


Hannu Uusitalo (1991, 35) luettelee tieteen tehtäviä seuraavasti:

Tieteen tehtävänä on ensinnäkin paljastaa kohdeilmiöitä koskevia tosiasioita eli kuvata niitä. Kuvaus pyrkii vastaamaan kysymykseen mitä tai miten. Mitä Venäjää koskevia asioita Suomen mediassa esiintyy ja millaisena Venäjä näissä jutuissa esitetään? Kuvaustehtävään kuuluu myös riippuvuuksien kuvaaminen: miten yrityksen kannattavuus ja mainostamiseen uhratut varat ovat yhteydessä keskenään?

Toiseksi tiede pyrkii selittämään ja ymmärtämään kuvaamiaan ilmiöitä eli vastaamaan kysymykseen miksi. Selittämisen kohteena voi olla tietty tapahtuma, tapahtumaketju tai havaittu säännönmukaisuus. Miksi väkivaltauutisten määrä on voimakkaasti lisääntynyt 1990-luvulta alkaen?

Kolmas tieteen tavoite on ennustaminen. Jos talouskasvu pienenee X prosenttiyksikköä, niin työttömien määrä kasvaa Y tuhannella.

Neljänneksi tutkimus pyrkii rakentamaan kohdetta kuvaavia käsitteitä ja teorioita sekä punnitsemaan teorioiden ansioita ja puutteita. Käsitteillä todellisuutta luokitellaan jossakin suhteessa, asioita erotellaan toisistaan (esim. massakulttuuri vs. taide). Teoriasta antaa esimerkin ns. agenda setting -teoria. Sen mukaan ihmisten mielessä ja keskusteluissa aiheiden painoarvo määräytyy median painotusten mukaisesti. Media voisi näin määrätä mistä ihmiset puhuvat, mutta ei niinkään sitä mitä mieltä he noista aiheista ovat.

Viidenneksi tutkimus tähtää sovellutuksiin ja toimenpidesuosituksiin. Jos median väkivaltaviihteen voidaan osoittaa aiheuttavan mielenterveysongelmia pienille lapsille, niin nämä ohjelmat suositellaan sijoitettavaksi myöhäiseen iltaan.

Tieteen ajatellaan paljastavan jotain "syvempää" ja normaalisti piiloon jäävää todellisuuden rakenteesta. On kuitenkin muistettava, että eri tavoin "luotaamalla" todellisuus vastaa eri tavoin, ja siksi tutkimuskysymysten ja -menetelmien valinnalla on paljon vaikutusta siihen, millaista tietoa tieteet tuottavat. Yhdeksi tieteen ihanteeksi onkin mainittu tavoite esittää todellisuutta sellaisena kuin se todella on, eikä sellaisena kuin sen haluttaisiin olevan tai sen pitäisi olla. Yhteiskuntatieteissä ei kuitenkaan aina rajoituta kuvaamaan yhteiskunnallista tilannetta tai ongelmaa, vaan tiede pyrkii myös muuttamaan maailmaa.

Pohtia voi myös, pitääkö tieteen vain tukea jotakin käytäntöä vai pitäisikö tieteen olla tarpeen vaatiessa myös kriittinen omaa käytäntöään kohtaan? Entä pitääkö tieteen ottaa vallitsevat yhteiskunnalliset käytännöt annettuina vai pitäisikö tieteen pyrkiä kehittämään parempaa maailmaa? Tuen ja kritiikin ei tarvitse olla toistensa vastakohtia. Taiteessakin kritiikki kannustaa tekemään parempia töitä.

Tanja Kähkönen: Turistista tutkijaksi?

Koulutus ja tutkimus 2003-2008. Opetusministeriön kehittämissuunnitelma

Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategia. Opetusministeriön tietoyhteiskuntaohjelma

Objektiivista universalismia?


Filosofi ja semiootikko Charles Peircen (1839-1914) mukaan tieteelle on ominaista objektiivisuus, julkisuus, itsensä korjaavuus (kriittisyys), autonomisuus ja edistyvyys. Tieteelliseen menetelmään kuuluva objektiivisuus tarkoittaa pyrkimystä selvittää tutkimuskohde sellaisena kuin se todella on. Tutkimuskohteen pitäisi saada vapaasti paljastaa oma laatunsa, ilman että tutkija värittää kohteen omien tai vaikkapa tutkimuksen tilaajan mielipiteiden mukaisesti. Tutkimustulosten pitäisi olla samat, riippumatta kuka tutkimuksen on tehnyt. Pyrkimys totuudellisuuteen on tärkeä regulatiivinen eli toimintaa ohjaava periaate, vaikka lopullista totuutta ei koskaan saavutettaisikaan. On myös muistettava, että tieto syntyy kohtaamisessa, jossa tutkija välineineen on yhtenä osapuolena. Näin tutkijaa ei voida sulkeistaa pois tiedosta, vaan hänen osallisuutensa on tiedostettava. Näin erityisesti laadullisissa sosiaalitieteissä, joissa tietoa hankitaan mm. ihmisiä haastattelemalla.

Tieteellisen menetelmän julkisuusperiaate tarkoittaa, että tutkijan on perusteltava väitteensä tiedeyhteisössä, mikäli hän haluaa yhteisön hyväksyvän sen. Tiedeyhteisön pitää olla vapaa kriittisesti arvioimaan todisteita, havaintoja ja päättelyn tapoja. Tieteellisen tiedon ei pitäisi olla salaista ja yksityiseen käyttöön tarkoitettua, vaan yhteisomaisuutta, koska siten sen todenmukaisuus varmimmin taataan. Tieteellisen menetelmän itsekorjaavuus tarkoittaa, että tieteelliset totuudet ovat väliaikaisia ja puutteellisia. Tieteen autonomisuus, itsehallinto, tarkoittaa, että tieteen tulosten arviointi on tiedeyhteisön oma asia, johon tieteen ulkopuoliset ryhmät eivät saa vaikuttaa. Tieteen edistyvyys puolestaan tarkoittaa todellisuutta koskevan kokonaiskuvauksen urakan etenemistä. Tiedetään yhä enemmän ja virheellisiä käsityksiä oikaistaan.

Amerikkalainen Robert Merton (1944-) muotoili nämä modernin (luonnon)tieteen periaatteet hieman toisin sanoin. Hänen mukaan mukaansa tieteen tekemistä pitäisi ohjata universalismi (universalism) kommunismi (communism), pyyteettömyys (disinterestedness) ja järjestelmällinen tai järjestetty epäily (organized skepticism). (Ks. Niiniluoto 2002, 38).

Universalismi tarkoittaa, että väitteiden totuusarvoa on punnittava ennalta-annetuin epäpersoonallisin kriteerein riippumatta siitä kuka väitteen esittää. Suurinkaan guru ei voisi tämän mukaan saada erikoiskohtelua, vaan hänen on alistuttava väitteineen perusteelliseen testaukseen. Kommunismi vastaa Peircen julkisuusperiaatetta ja tarkoittaa tässä, että tieto on saatettava ihmiskunnan yhteiseen käyttöön ja testattavaksi. Niiniluoto huomauttaa, että nykyisin tieto on monesti liikesalaisuus, eikä tule julkisesti testattavaksi ja yleiseksi hyödyksi. Pyyteettömyys tarkoittaisi, että tieteellistä tietoa on etsittävä ja eriteltävä omaa etua, uraa tai arvovaltaa huomioimatta. Viimein järjestelmällinen tai oikeastaan järjestetty epäily tarkoittaa, että mitään väittämää ei hyväksytä ilman muuta, vaan sen oikeellisuutta epäillään systemaattisesti ja koettelun jälkeenkin sitä pidetään vain väliaikaisena, puutteellisena kuvauksena todellisuudesta.

Saksalainen yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas (1929-) on erotellut kolme erilaista tiedonintressiä. Tekninen tiedonintressi ottaa vallitsevan yhteiskunnan annettuna, selittää siinä ilmeneviä lainalaisuuksia ja asettuu palvelemaan kulloisenkin yhteiskunnan toimintaa sekä hallintaa. Hermeneuttinen tiedonintressi pyrkii ymmärtämään ja tulkitsemaan ihmisten merkityksellistä toimintaa sekä edistämään yhteisymmärryksen syntymistä. Kriittinen tai emansipatorinen tiedonintressi pyrkii kyseenalaistamaan vallitsevan järjestyksen ja etsii emansipaatiota eli vapautusta, pyrkien luomaan parempaa uutta maailmaa.

Tiedekritiikkiä


Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla 1970-80 -luvuilla tapahtunut ns. konstruktivistinen käänne antoi uudenlaisia eväitä myös tieteenkritiikille. Konstruktivismin periaatteiden mukaisesti huomiota on suunnattu tieteellisen tiedon tapoihin merkityksellistää erilaisia ilmiöitä - tai olla merkityksellistämättä. Maailmassahan on lukuisia ilmiöitä, jotka eivät koskaan päädy tieteelliseen tiedon kohteeksi. Esimerkiksi ranskalainen filosofi Michel Foucault (v.1926-1984) oli kirjoituksissaan kiinnostunut mm. siitä, miten käsityksemme rationaalisuudesta, tiedosta ja järjestä ovat historiallisesti muuttuvia ja miten tiedon luomisen menetelmät, kohteet ja niistä puhumisen tavat vaihtelevat aikakaudesta toiseen.

Modernin ja myöhäismodernin ajan käsitystä tiedosta, tietämisestä ja tieteestä on kritisoitu esimerkiksi siitä, että tieto oletetaan universaaliksi, tietäjästään irralliseksi ja tutkimus empiirisestä maailmasta etäiseksi. Tieteellinen neutraaliuden ihanne voidaan ymmärtää vain yhdeksi näkökulmaksi: neutraaliuteen pyrittäessä sulkeistetaan maailmasta aina jotakin, esimerkiksi aistimukset, tunteet ja ruumiillisuus. Tieteessä rakennetaan ikään kuin henkilökohtainen ei-henkilökohtaisuus, mikä nimetään objektiivisuudeksi. Tiede mainostaa itseään sellaisen todellisuuden esiintuojana, jossa subjektit ja objektit ovat toisistaan selvästi erotettavissa, kirjoittaa esimerkiksi amerikkalainen tieteenfilosofi Evelyn Fox Keller (1988).

Modernia tiedettä on kritisoitu myös siitä, että sitä ei määrää pelkästään loogisen todistelun ja kokeellisen todentamisen vaatimukset, vaan dynamiikka, joka sisältää toisiinsa kietoutuneita tiedollisia, tunnepohjaisia ja yhteiskunnallisia voimia, kuten Fox Keller kirjoittaa. Tieteen sosiologisessa tutkimuksessa onkin hylätty ajatus tieteen neutraaliudesta ja erikoistuttu paikallistamaan tieteen kehityksen yhteiskunnallisia ja poliittisia ehtoja. Herruuden, hallinnan ja alistamisen näkökulmista katsoen 1960- 1970 -lukujen tiedekritiikki oli varsin luokkatietoista; viime vuosikymmeninä tiedekritiikkiä on tullut mm. jälkikolonialistisen ja naistutkimuksen piiristä.

Tieteellisen ajattelun arkeologiaa

·Tietäjät, velhot, papit
·Antiikin ajan perintö
·Uuden ajan ajattelua
·Valistuksen ajan ajattelua
·1800-luvun tieteenfilosofiaa
·1900-luvun tutkimussuuntauksia

Tietäjät, velhot, papit


Vanhan maailman tietäjän toimenkuva oli ratkaisevasti erilainen kuin
nykypäivän tutkijan. Nykypäivänä erotamme luonnon ja ihmisen yhteiskunnan toisistaan. Katsomme, että luonto on fysiikkaa ja kemiaa, jolle on turha viestiä: siihen tehoaa vain instrumentaalinen toiminta. Yhteiskunta sen sijaan koostuu viestintää ymmärtävistä olennoista, joihin voi vaikuttaa kommunikatiivisella toiminnalla, viestinnällä. Kuvatunlaista erottelua luontoon ja yhteiskuntaan ei tunnettu esiteollisissa kulttuureissa.

Vanhassa maailmassa kommunikatiivinen asenne oli tunkeutunut kaikkiin elämänpiireihin, myös sinne, missä sillä ei nykykulttuurin näkökulmasta pitäisi olla sijaa. Sairastapauksessa ei meidän mielestämme auta neuvotella henkien kanssa, vaan ottaa penisilliinikuuri, joka häiritsee mikrobien orgaanista kemiaa ja suvutonta lisääntymistä. Uudella ajalla tietäjän toiminta onkin nimetty magiaksi, taikuudeksi tai noituudeksi.

Maanviljelyksen keksimisen jälkeen (n. 7000 eaa) syntyi Mesopotamiaan, Egyptiin, Intiaan, Kiinaan ja Amerikkaan voimakkaita kaupunkimaisia sivilisaatioita, joissa vallitsi työnjaollinen erikoistuminen. Kirjoitustaidon keksiminen (n. 3500 eaa) varmisti tietämyksen säilymisen ja karttumisen aivan uudessa mittakaavassa. Näissä sivilisaatioissa kehittyi erityisesti tähtitiede. Tähtien tarkkailua harjoitti nimenomaan papisto. Havaittiin auringon ja kuun kiertoa hallitsevat säännönmukaisuudet, joiden perusteella laadittiin kalentereita. Kirjoitustaito ja kirjallinen salatieto olivat papiston hallussa.

Myös käytännöllinen insinööritaito oli varsin pitkälle kehittynyt. Pyramidien rakentamisessa tarvittiin geometrisia maanmittauksen tietoja. Aritmetiikka eli laskuoppi kehittyi kauppaa harjoitettaessa,
intialaiset ottivat käyttöön numeron nolla. Lääketieteessä tunnettiin huomattava määrä rohtoja ja hoitoja sekä osattiin tehdä kirurgisia operaatioita.

Antiikin ajan perintö


Antiikin Kreikassa ensimmäisiä filosofeja aikalaiset kutsuivat yksinkertaisesti "viisaiksi" (sofoi). Heidän oppeihinsa kuului asioita joita nykyään sanottaisiin luonnontieteeksi, poliittiseksi teoriaksi, matematiikaksi, teologiaksi, elämänohjeiksi jne. Tuohon aikaan ei ollut erityistieteitä, vaan vain filosofiaa, joka saattoi koskea mitä tahansa olevaista. Filosofeilla oli hallussaan sekä teoreettista että käytännöllistä viisautta. Dogmaattisuuden kahleista vapaina heillä oli vapaus kysyä omaperäisiä kysymyksiä ja löytää uusia vastauksia.

Ensimmäinen kreikkalainen luonnonfilosofi oli Thales. Thales aloitti kyselemisen tavan, joka luonnehti koko myöhempää kreikkalaista filosofiaa: hän kysyi mikä on kaiken muuttuvaisen ja häilyväisen perustana oleva pysyvä prinsiippi tai alkuperuste (arkhe). Myöhempien antiikin filosofian tapaan Thales piti maailmaa tarkasti järjestyneenä, orgaanisena rakenteena, kosmoksena (kosmos = järjestys). Kaikki luomakunnan osat palvelivat tiettyä tarkoitusta kokonaisuudessa, aivan kuten ihmisruumiin eri elimet palvelevat kehon toimintaa. Tällaista antiikin Kreikan filosofialle tyypillistä ajattelutapaa sanotaan teleogiseksi selittämiseksi (telos = päämäärä).

Platon (n. 428-347 eaa) jatkoi näitä samoja teemoja. Platonin ajattelutapa nousee hänen ontologiastaan, olemassaolo-opistaan. Platon ajatteli, että aistein havaittava maailma on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen tilassa, mutta pohjimmiltaan kaiken takana ovat muuttumattomat ideat. Ideat ovat maailmankaikkeuden rakennepiirroksia, joiden mukaan maailman olennot tuotetaan. Ideat ovat siis tosiolevaista ja syy siihen miksi materiaalinen maailma on sellainen kuin on.

Platonin mukaan todellinen tieto (episteme) on peräisin alkuperäisten ideoiden maailmasta. Tieto tosiolevaisesta voidaan hahmottaa vain järjen avulla; Platon on siis jyrkkä rationalisti näkemykseltään. Platon suosi deduktiivista menetelmää, jossa yleisestä teoriasta tai periaatteesta johdetaan se, millaisia yksittäistapausten täytyy olla. Aistihavainnoilla saatava tieto on heikkolaatuista toisen käden tietoa tai oikeastaan luuloa (doxa). Matematiikka ja geometria muodostivat Platonin mielestä aidon tieteen perustyypin.

Aristoteles (384-322 eaa.) oli monessa suhteessa oppi-isänsä Platonin vastakohta: hän muun muassa hylkäsi tämän kaksijakoisen ontologian ja jyrkän rationalismin. Aristoteles korosti kokemuksen ja aistihavaintojen merkitystä tiedon syntymisessä, joten häntä voidaan luonnehtia empiristiksi, vaikka hän piti tärkeänä myös järjen käyttöä havaintojen syntetisoimisessa. Tiedon hankinnan lähtökohtana on induktio: siinä yksittäisistä havainnoista abstrahoidaan yleisiä käsitteitä, teorioita, säännönmukaisuuksia.

Aristoteles oli yleistieteilijä, jonka mielenkiinto ulottui fysiikasta eläintieteeseen ja ihmistieteisiin. Aristoteles oli tutkimuksissaan systemaattinen: ongelmaa selvittäessään hän kävi ensiksi läpi kriittisesti aiemmat ratkaisuyritykset, hän pyrki tarkastelemaan aihetta huolellisesti kaikista näkökulmista ja teki tarkkoja erotteluja. Aristoteleen mukaan aito tieto kohdistuu pysyvään ja muuttumattomaan, mutta tällä hän ei tarkoita Platonin ideoita, vaan lajiolemuksia, jotka voidaan abstrahoida esiin joukosta yksilöolioita. Aristoteleen mukaan Platonin virhe oli sijoittaa ideat johonkin toiseen todellisuuteen. Tosiasiassa ideat tai muodot (kr. eidos, lat. forma) ovat olioissa itsessään. Todellisuuden oliot koostuvat materiasta tai aineksesta (kr. hyle) sekä muodosta (eidos). Teoria (kr. theoria - "katsella") tarkoittaa Aristoteleella syvemmän olemuksen tai muodon näkemistä, tavoittamista. Tarkastelemalla voidaan saada selville mikä on olioiden suku (lat. genus) ja laji (lat. species). Esimerkiksi erilaisissa koirissa on koko joukko epäolennaisia ominaisuuksia (kuten karvan väri), mutta myös joukko olennaisia ominaisuuksia, jotka ovat kaikille koirille yhteisiä: nämä muodostavat koiruuden olemuksen (lat. essentia). Aristoteleelle käsite on jotain joka kuvaa olioluokan olemuksen, sille ominaisen differentia spesifican, lajityypilliset erityispiirteet.

Aristoteleen empiristinen käsitys tiedosta johti tutkimusohjelmaan, jossa keskeisellä sijalla oli tiedon kokoaminen ja luettelointi. Ihanteena oli selvittää kaikki maailman invarianssit eli muuttumattomat piirteet ja saada siten tide ikään kuin valmiiksi. Aristoteleen ajattelu on vahvan teleologista, siinä missä Thaleen ja Platoninkin ajattelu. Aristoteles katsoi, että maailmassa on luonnollista liikettä kohti luonnollista päämäärää. Asiat voidaan poikkeuttaa keinotekoisesti luonnollisesta olotilastaan, mutta ne palaavat vaikutuksen loputtua takaisin luontonsa mukaiseen käytökseen. Aristoteleelle ominaista on erottelu potentiaaliseen ja aktuaaliseen. Tammen terhossa on potentiaalisesti (ennalta ohjelmoituna kykynä) olemassa tammipuu, joka aktualisoituu eli toteutuu, jos terho putoaa suotuisaan maahan: tammi täydellistyy luontonsa määräämällä tavalla. Tällainen oli siis Aristoteleen näkemys luonnossa havaitusta säännönmukaisuudesta, luonnonlaista.

Aristoteles loi pohjaa matematiikalle, logiikalle, matemaattiselle tähtitieteelle, fysiikalle, eläin- ja kasvitieteelle, lääketieteelle, historian kirjoitukselle, kielitieteelle, kirjallisuustieteelle, valtio-opille, taloustieteelle ja viestinnän tutkimukselle (retoriikka ja hermeneutiikka). Hänen runousopillisista ja teatteritieteen oivalluksistaan mainittakoon katharsiksen (katharsis - puhdistuminen) käsite. Katharsis on elämys tai huippukokemus, jossa näytelmään eläytyvä henkilö kokee suuria tunteita, liikuttuu ja kokee "puhdistuvansa" joistain emotionaalisista painolasteistaan.

Uuden ajan ajattelua


Antiikista periytyvä maakeskeinen maailmankäsitys kumoutui, kun puolalainen Nikolaus Kopernikus (1473-1543) esitti v. 1543 matemaattisiin laskelmiin nojautuen, että aurinko on maailman keskipiste, jota maa ja muut planeetat kiertävät. Tieteellisen vallankumouksen muotoili lopullisesti italialainen Galileo Galilei (1564-1642). Galilein tiede oli nimenomaan matemaattista luonnontiedettä; hän katsoi että "luonnon kirja on kirjoitettu matematiikan kielellä". Tämä merkitsi irtaantumista välittömistä aistihavainnoista kohti matemaattisten mallien "syvempää todellisuutta". Mekaniikka alkoi hallita maailmankuvaa. Mekaniikan peruslait ja mm. painovoimalain syntetisoi matemaattiseen muotoon Isaac Newton (1642-1727).

Erityisen merkittävä muutos aikaisempaan nähden oli aristoteelisten teleologisten selitystapojen korvaaminen kausaalisilla selityksillä. Aristoteles oli selittänyt kappaleiden liikkeen viittaamalla päämäärään (kr. telos) joka kohti oltiin menossa. Galilei sitä vastoin selitti liiketilan muutoksia viittaamalla ajallisesti edeltäviin syihin (lat. causa). Kausaaliset selitykset vastaavat kysymykseen miksi jokin tapahtui tai mikä sen aiheutti.

Kausaalisuudesta on olemassa monenlaisia näkemyksiä. Eräs näkemys on ns. toiminnallinen kausaliteettikäsitys, jonka mukaan syy on jotakin joka tuottaa, saa aikaan jotakin muuta. Kausaliteetti riippuu olosuhteista: tulitikku syttyy raapaistessa vain kuivissa, eikä märissä olosuhteissa. Kausaliteetille asetetaan mm. seuraavia ehtoja. 1) Yhteisvaihtelu (kovariaatio): syyn ja seurauksen tulee vaihdella yhdessä. 2) Ajallinen järjestys. Syyn täytyy olla ajallisesti ennen seurausta. 3) Kolmannet tekijät. X:n ja Y:n välinen yhteisvaihtelu ei saa aiheutua mistään kolmannesta tekijästä. Kausaalista selittämistä voidaan kritisoida esim. ajallisen järjestyksen osalta: esimerkiksi yhteiskunnassa asiat voivat olla pitkäaikaisessa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa jolloin Y vaikuttaa X:ään ja tämä vaikuttaa takaisin Y:hyn jne. loputtomiin. Tällöin ei ole mielekästä pitää Y:tä X:n syynä, vaan on tarkasteltava koko vuorovaikutuksen järjestelmää.

Galilei sanoi: "Syyksi ei voi sanoa mitään muuta tekijää kuin sitä, jonka vallitessa efekti aina seuraa ja jonka poissa ollessa efekti katoaa". Eli: Jos X niin Y ja Jos ei-X niin ei-Y. Galilein esittämä näkemys kausaalisuudesta on deterministinen. Yhteiskuntatieteissä on kuitenkin useimmiten kyse todennäköisestä eli probabilistisesta seuraamussuhteesta. Tämä tarkoittaa, että syyn esiintyminen lisää vaikutuksen esiintymisen todennäköisyyttä. (Toivonen 1999, 29).
Kausaalinen selittäminen tarjoaa mahdollisuuden myös ennustaa luotettavasti mitä seuraamuksia Y:ssä on toteutuva jos X:ssä tapahtuu tietty muutos. Tätä tietoa voidaan käyttää teknisesti hyväksi todellisuuden prosessien hallinnassa, voidaan tuottaa haluttuja seuraamuksia todellisuudessa.

Niin Aristoteles kuin Galileikin pyrkivät löytämään luonnosta vakioita eli invariantteina pysyviä piirteitä, säännönmukaisuuksia. Aristoteleen mukaan tieto kohdistuu kuitenkin olioiden sisäisiin, muuttumattomiin olemuksiin (substantiaalinen invarianssi). Galilei taas tarkasteli olioiden ja ilmiöiden välisiä suhteita ja näissä suhteissa ilmeneviä muuttumattomia lainalaisuuksia (relationaalinen invarianssi).

Tieteen suurista linjoista keskusteltaessa on ollut tapana erottaa toisilleen vastakkaisina positivistinen ja ihmistieteellinen perinne. Galileisesta ja aristoteelisesta tieteenperinteestä puhutaan usein näiden traditioiden historiallisina lähtökohtina. Näin siis Aristotelesta on käytetty ihmistieteen edustajana ja Galileita luonnontieteen edustajana. Toisaalta on muistettava, että Aristoteles sovelsi teleologista selittämistä luontoonkin ja galileista kausaalista selittämistä taas on käytetty paljon yhteiskuntatieteissäkin. (Raunio 1999, 71-72).

Galileisen ja aristotelisen tiedekäsityksen eroja on luonnehdittu seuraavaan tapaan:

external image galilei.gif

(Lyhennetty Hirsjärvi 1985, 65 ja Raunio 1999, 73 esityksistä)

Teleologinen selittäminen voidaan itse asiassa jakaa kahtia intentionaaliseen selittämiseen ja funktionaaliseen selittämiseen. Intentionaalisessa selittämisessä kysytään ihmisten tiedostamia aikomuksia, tavoitteita, päämääriä (intentioita). Intentionaalinen selittäminen sopii parhaiten asioihin, joissa tehdään rationaaleja, tiedostettuja päätöksiä. Se sopii huonommin selittämään pinttyneitä tapoja, tunneperäistä tai spontaania toimintaa. Intention mukainen käyttäytyminen ei myöskään aina toteudu, vaan olosuhteiden pakosta onkin tehtävä toisin. Lisäksi toiminnalla on usein ei-aiottuja seuraamuksia (aiottiin vain pitää hauskaa, mutta rikottiinkin paikat). Yksilöiden ja ryhmien intentionaalisen käyttäytymisen lopputulos saattaa olla kaikkien toimijoiden intentioiden vastainen.

Sen sijaan funktionaalisessa selittämisessä kysytään miten ilmiö palvelee jotakin kokonaisuutta eli on funktionaalinen tämän kannalta. Funktionaalisuus ei edellytä että toimijat tiedostaisivat asian tai tavoittelisivat sitä tarkoitushakuisesti. Funktionaalinen ajattelu on sukua biologialle: miten sydän tai munuaiset palvelevat kokonaisuutta? Vastaavasti voidaan kysyä miten joukkotiedotusvälineet palvelevat yhteiskunnan kokonaisuutta. Funktiot voivat olla manifesteja eli julkilausuttuja, mutta myös latentteja eli piileviä. Tunnetaan myös dysfunktioita eli kokonaisuuden toimintaa häiritseviä "sairauksia".

Valistuksen ajan ajattelua


Valistuksen ajan keskeistä tieteenfilosofiaa nimitetään kartesiolaiseksi ajatteluksi ranskalaisen René Descartesin (1596-1650) mukaan. Decartes kysyi, onko olemassa ylipäänsä mitään, mitä ei voinut kyseenalaistaa tai epäillä. Descartes esitti, että on vain yksi asia, jonka olemassaoloa ei voi epäillä - epäilemistä itseään. Epäilen, siis ajattelen. Ajattelen, siis olen (cogito ergo sum) oli Descartesin kuuluisa lause.

Res cogitans (ajattelukykyinen substanssi; tajunta, tietoisuus, ihmismieli) muodostui kartesiolaisen ajattelun perustaksi. Kartesiolainen epistemologia eli tieto-oppi perustui tälle kaksijakoiselle käsitykselle olevaisesta: yhtäällä on ihmismieli (subjekti) ja toisaalla on ulkoinen maailma (objekti), josta saadaan tietoa. Sisäisen ja ulkoisen, mielen ja ruumiin erottaminen on tässä olennaista. Tietoteoreettinen asetelma on kuin kameralaitteessa, camera obscurassa (sananmukaisesti "hämärä huone"), joka muodostaa kuvia ulkomaailmasta mielen valkokankaalle.

Descartesin luomalle ontologiselle perustalle syntyi kaksi keskenään kiistelevää tietoteoreettista koulukuntaa. Empirismi korostaa kokemuksen (kr. empeiria) osuutta tiedon lähteenä ja rationalismi taas järjen (lat. ratio) osuutta tiedossa. Englantilainen empiristi John Locke (1632-1704) korosti, että kaikki tieto on peräisin kokemuksesta. Ihmisen mieli on kirjoittamaton taulu (lat. tabula rasa), johon kokemus piirtää merkkinsä. Locken mukaan ihmisellä ei ole synnynnäisiä ideoita, vaan käsitykset muotoutuvat sen mukaan mitä ihminen kokee. David Hume (1711-1776) meni jopa niin pitkälle, että totesi kausaalisuuden olevan vain ihmismieleen syntynyt assosiaatio kahden asian välille. Rationalistitkaan eivät kieltäneet kokemustietoa, mutta katsovat että se ei riitä selittämään tietomme rakennetta. Mannermaalla, erityisesti Ranskassa taas kannatettiin rationalismia; sen tunnettuja edustajia ovat Baruch Spinoza (1632-1677) ja G. W. Leibniz (1646-1716).

Saksalainen Immanuel Kant (1724-1804) loi synteesiä empirismin ja rationalismin koulukuntien välille. Kantin mukaan tietojen alkulähde on kokemuksessa saatava aistitieto, mutta ihmismielen käsitteelliset rakenteet muokkaavat tästä datavirrasta mielekkäitä kokonaisuuksia. Emme voi sanoa mitään todellisuudesta sinänsä (Das Ding an sich), sillä kaikki mitä tiedämme todellisuudesta on aina jo mielen rakenteiden tulkitsemaa ja aktiivisesti rakentamaa (konstruoimaa). Myöhemmin Kantin ikuisiksi ja universaaleiksi katsomat mielen käsitteelliset rakenteet historiallistettiin ja suhteellistettiin. Käsitteelliset rakenteet riippuvat kulttuurista ja kielestä - nykyisen konstruktivismin juuret ovat siis kantilaisuudessa.

Kantilaisuudelle sopiva vertauskohta voisi olla kameran sijaan tietokone, jonka ohjelmat muokkaavat syötetyn raakadatan tiettyyn muotoon. Emme havaitse ohjelman varsinaista toimintaa, vaan ainoastaan näytölle tulevan lopputuloksen. Emme myöskään saa käsitystä kauanko ohjelmien tekeminen on kestänyt: huomaamme vain että ohjelma toteutti jotakin silmänräpäyksessä. Lopputulos riippuu siitä millaisilla ohjelmilla tietokone on varustettu. Kantilaisittain "ohjelmat" muodostavat transsendentaalisen minän eli ymmärtämisen rakenteet. Tietokoneen "näyttölaite" olisi puolestaan tajuntamme, jossa tietojenkäsittelyn lopputulokset näyttäytyvät.

1800-luvun tieteenfilosofiaa


1800-luvulla tieteenfilosofiset ihanteet muotoutuivat luonnontieteiden mallien mukaisesti myös ihmistieteissä. Keskeisenä tieteenihanteena pidetään usein positivismia. "Positiivinen" tarkoittaa tässä yhteydessä, että tiedon täytyi perustua havaittavissa oleviin tosiasioihin, eikä metafyysiselle spekulaatiolle. Klassisen positivismin varsinaisena perustajana pidetään ranskalaista Auguste Comtea (1798-1857). Comte halusi perustaa "sosiologian" joka tutkisi yhteiskuntaa, kuten fysiikka tutkii luontoa.

Positivismille ominaista on ensinnäkin ns. fenomenalismin sääntö (Kr. fainomena - ilmenevät seikat), mikä tarkoittaa juuri "positiivista" rajoittumista siihen mikä on aisteilla havaittavissa. Tämä merkitsee mm. sitä, että positivismille kulttuuri ja yhteiskunta ovat metafyysisiä asioita, koska niitä ei voi silmin havaita. Sitä vastoin yksittäiset ihmiset ovat havaittavia, joten heitä saatettiin tutkia. Nominalismin sääntö on johdettu edellisestä: tieteessä käytetyt käsitteet on voitava johtaa havaintokokemuksista.

Arvojen ja tosiasioiden erottamisen sääntö tarkoittaa, että positivistin mielestä havainnoinnissa voidaan tavoittaa maailma objektiivisesti sellaisena kuin se on, ja vain tämä on tietoa. Tieteen tuli kaikin keinoin pidättäytyä subjektiivisista "värityksistä", myös kielenkäytössään.

Metodologisen monismin säännön mukaan samat menetelmät ja sama tieteellisen toiminnan logiikka pätee niin luonnontieteissä kuin ihmistäkin tutkittaessa. Käytännössä yhteiskuntaa tutkittiin samoilla kausaalisen selittämisen periaatteilla kuin luontoakin. Positivistisen ihanteen mukaan kaikkien tieteiden tulee pyrkiä yleispätevien "luonnonlakien" löytämiseen. Näin pitäisi voida muodostaa teorioita, jotka pätevät kaikkina aikoina kaikenlaisiin yhteiskuntiin. (Positivismin säännöistä ks. Raunio 1999, 111-115).

Lue lisää: Looginen positivismi ja looginen empirismi

Saksassa filosofiseksi valtavirtaukseksi muodostui 1800-luvun puolivälissä mekaaninen materialismi, jonka juuret olivat Comten positivismissa. Mekanistisen materialismin mukaan kaikki objektiivista todellisuutta koskeva tieto palautuu materian mekanistisiin liikelakeihin. Tätä ajatustapaa nousi 1870-luvulta alkaen vastustamaan uuskantilaisuudeksi kutsuttu suuntaus, jossa esiintyi kaksi koulukuntaa: Marburgin koulu ja Lounais-Saksan koulu. Erityisesti jälkimmäinen koulukunta erikoistui ihmistieteiden (hengentieteiden, kulttuuritieteiden) ja luonnontieteiden erojen tutkimuksiin. Uuskantilaiset ajattelivat, että ihmisten aikaansaamia yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voida palauttaa mekaniikkaan ja selittää kausaalisen luonnontieteellisesti. Ihmistekoisen maailman tutkimiseen tarvitaan eri tavoin asennoituvaa tiedettä. Uuskantilaisuus tulee varsin lähelle hermeneutiikaksi kutsuttua tutkimusperinnettä.

Uuskantilaisuuden ja hermeneutiikan taustalla vaikuttaa Giovanni Battista Vicon (1668-1744) ajatus ”uudesta tieteestä”. Vico vastusti luonnontieteellistä käsitystä siitä, että varmin tieto saavutetaan ulkopuolisella tarkkailuasenteella. Vicon mukaan varminta tietoa onkin tekijän tieto. Ihmiset itse ovat yhteiskuntaansa tekemässä, joten heillä on siitä tekijän tietoa, eikä tarvitse tyytyä ulkopuoliseen käyttäytymisen havainnointiin. Vico korosti myös tieteilijän oman position vaikutusta tutkimustuloksiin. Tieteilijän on syytä tarkkaan tiedostaa oma positionsa, samoin on tärkeää tietää mistä positiosta käsin toiset tutkijat ovat tietonsa tuottaneet.

Vicosta ks. esim. http://plato.stanford.edu/entries/vico/

Uuskantilainen Wilhelm Windelband (1848-1915) esitti, että ihmistieteisiin lukeutuva historiatiede on luonteeltaan ns. idiografinen tiede, kun taas luonnontieteet ovat ns. nomoteettisia tieteitä. Nomoteettisuus tarkoittaa yleisten lainalaisuuksien muotoilemista, kun taas idiografisuuden lähtökohtana ovat ainutkertaiset, toistumattomat tapahtumat. Heinrich Rickert (1863-1936) puolestaan erotti kulttuuritieteet ja luonnontieteet toisistaan. Rickert puhui ihmistekoisista kulttuuriesineistä, joissa ihmisten arvot ja merkitykset ruumiillistuvat. Esimerkiksi kolikkoa voidaan tarkastella kulttuuriesineenä (rahana), mutta toisaalta myös luonnonesineenä (metallin palana).

Filosofi ja kulttuurihistorioitsija Wilhelm Dilthey (1833-1911) liittyi vain löyhästi uuskantilaisuuteen. Diltheyn mukaan luonnontieteellisen Naturwissenschaftin ja ihmistä, yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria tutkivan humanistisen Geisteswissenschaftin (henkitieteen) ero on perustavanlaatuinen. Henkitieteissä sovellettu menetelmä oli ymmärtäminen (saks. Verstehen, engl. understanding), kun sen sijaan luonnontieteessä menetelmänä oli (kausaalinen) selittäminen (saks. Erklärung, engl. explanation). Luonnontieteet tutkivat "mykkää” luontoa, joka ei osaa kertoa tarkoituksistaan. Sitä vastoin sosiaaliset ja kulttuuriset tosiasiat ovat ymmärrettävissä "sisältäpäin”, tarkoituksina ja merkityksinä. Minkä tahansa kulttuuriesineen kohdalla voidaan kysyä: Mitä sillä on tahdottu sanoa? Mitä inhimillistä tarkoitusta se palvelee? Nämä kysymykset eivät ole mielekkäitä luonnonesineiden kohdalla. Ks. myös Wright, G.H. von: Explanation and Understanding (1971).

Diltheylle keskeinen käsite oli "elämys" (Erlebnis), joka viittaa ihmisten tapaan kokea ja mieltää maailma jotakin merkitsevänä. Tämä sisäinen henkinen kokemus voidaan ulkoistaa esineissä, kielessä, taiteessa, rakennuksissa; ylipäänsä kaikissa ihmistekoisissa tuotteissa, artefakteissa. Näitä artefakteja Dilthey kutsuu elämyksen ilmauksiksi (Ausdruck).Tulkitsija voi artefakteja lukiessaan saada ne ikään kuin heräämään henkiin ja hän voi eläytyä alkuperäisen tuottajan elämyksiin (Nacherleben). Diltheyn mielestä ihmistieteiden menetelmänä ei voi olla ulkokohtainen havainnointi ja syy-seuraus -yhteyksien löytäminen, vaan eläytyminen tutkittavien henkilöiden ajatusmaailmaan.

Diltey edusti itse asiassa hermeneuttista (kr. hermeneuen - tulkita) tulkinta- ja ymmärtämistieteen perinnettä, jonka varhaisempi edustaja oli ollut Friedrich Schleiermacher (1768-1834). Myöhempiä hermeneutikkoja ovat mm. Martin Heidegger (1889-1976), joka luetaan myös eksistentiaalisen fenomenologian edustajiin, sekä Hans-Georg Gadamer (1900-2002). Jo antiikin Kreikassa harjoitettiin hermeneutiikkaa, kun pyrittiin kehittämään erityistä tulkintataitoa oraakkelien tekstien ja ennusmerkkien tulkitsemiseksi. Myöhemmin hermeneutikot ovat askarrelleet kaukaa toiselta ajalta peräisin olevien klassisten tekstien tai vierasta kulttuuria edustavien tekstien tulkinnan parissa. Hermeneutiikkaa voi tietenkin soveltaa myös nykyajan viestinnän ongelmiin. Ns. reseptiotutkimus eli tekstien erilaisten vastaanottamisen ja käyttämistapojen tutkimus jatkaa hermeneutiikan perinnettä.

Hermeneutikot korostavat ensinnäkin, että ymmärtäminen tai havaitseminen ei koskaan tapahdu edellytyksettömästi, vaan lähtökohtana on aina jokin esiymmärrys. Toiseksi ymmärrys syvenee
vuoropuheluna toisen kanssa niin, että aluksi toinen on vain omien ennakkoluulojemme projisoinnin kohde, mutta sittemmin tämä opitaan tuntemaan omana itsenään. Kolmanneksi ymmärtämisen prosessi on liikettä yksityiskohdista kokonaiskuvaan ja siitä jälkeen takaisin yksityiskohtiin. Neljänneksi ymmärtäminen on aina yhteyksissä eli kontekstissa ymmärtämistä, niin että jonkun ihmisen toiminta tai viesti tulee käsitettäväksi vasta kun tiedetään se historiallinen ja kulttuurinen kokonaistilanne, jossa hän eli ja viesti.
(Hermeneutiikasta lisää: http://www.uta.fi/viesverk/johdviest/luento6.2B.htm )

1900-luvun tutkimussuuntauksia


Vaikka eri viestintätieteillä onkin omat teoriansa ja tutkimusmenetelmänsä, tutkimuksiin vaikuttavat myös teoriat ja tutkimussuuntaukset, jotka eivät ole oppiainekohtaisia, vaan joita hyödynnetään monilla eri opinaloilla. Esimerkiksi 1960-luvulle saakka loogisen positivismin ihanteiden ja etenkin psykologian valtavirtauksena pysynyt behaviorismi vaikutti myös viestinnän tutkimukseen tulkitsemalla viestien vaikutuksen kausaalisen ärsyke - reaktio -mallin pohjalta matemaattisella täsmällisyydellä. Samoin yhteiskuntatieteissä 1930-luvulta alkaen yleistyneet tilastomatemaattiset menetelmät ovat osaltaan vaikuttaneet viestinnän tutkimukseen. Esimerkiksi George Gallup (1901-1984) kehitti satunnaisotannan menetelmän, jossa pieni määrä (tuhat henkilöä) haastattelemalla saadaan muodostettua suhteellisen luotettava kuva vaikkapa 4 miljoonan ihmisen mielipiteiden jakautumasta.

1900-luvun aikana useimpiin viestintätieteisiin ovat vaikuttaneet esimerkiksi fenomenologiset, strukturalistiset, marxilaiset ja kulttuurintutkimuksen teoriat.

Fenomenologia tutkii maailmaa sellaisena, kuin se tietyn kohtaamistavan puitteissa ilmentyy (kr. fainomenon - ilmenevät seikat). Koettu maailma tai elämismaailma on siis maailma sellaisena kuin se meidän ymmärryksellemme mielekkäästi jäsentyneenä ja merkitsevänä näyttäytyy. Esimerkiksi haastattelututkimuksessa tämä fenomenologian perusproblematiikka on aina läsnä.

Fenomenologian keskeinen käsite on intentionaalisuus eli suuntautuneisuus kohti maailmaa. Tämä tarkoittaa, että ihminen voi suuntautua kohti maailmaa monenlaisten eri käsitteellisten rakenteiden "läpi", jolloin yksi ja sama kohdekin voidaan ymmärtää aivan eri tavoin. Kulttuuriset käsitteet ovat tärkeässä asemassa, koska ne sanelevat mitä maailmasta hahmotetaan, mitä siinä nähdään. Fenomenologian keskeisenä hahmona pidetään Edmund Husserlia (1859-1938).

Hyvin abstraktissa mielessä positivismia, fenomenologiaa ja hermeneutiikkaa yhdistää se, että niiden lähtökohtana on yksilölle ”valmiina” todellisuutena tai tekstipintana ilmentyvä todellisuus,
jota havainnoidaan. 1900-luvulla vaikutti kuitenkin myös suuntauksia, joiden lähtökohtana on ”todellisuuden valmistaminen”, siis aisteille näkymättömät syvemmät lainalaisuudet, jotka tuottavat havaittavan todellisuuden. Tällaisia suuntauksia ovat mm. marxismi, psykoanalyysi ja strukturalismi. Nämä suuntaukset ovat painotukseltaan rationalistisia, eivät empiristisiä.

Strukturalismin ja semiotiikan eli merkkejä tutkivan tieteen keskeisenä edustajan pidetään usein sveitsiläistä kielitieteilijää Ferdinand de Saussurea (1857-1913). Saussuren katsotaan saaneen vaikutteita Emile Durkheimin kollektiivisen representaation ideasta. Kollektiiviset representaatiot ovat Durkheimin mukaan kulttuuriperimää, jonka omaksuminen tekee yksittäisestä ihmisen taimesta varsinaisesti ihmisen. Jokainen yksilö omaksuu kollektiivisen ymmärtämisvälineistön jossain määrin yksilöllisellä tavalla, niin että yksilölliset representaatiot ovat variaatioita ideaalisesta kollektiivisesta representaatiosta.

Vastaavaan tapaan Saussurelle kielisysteemi (langue) oli yksilöön nähden objektiivinen ja abstrakti järjestelmä, joka saattoi yksittäisten ihmisten puhunnoissa (parole) ilmetä vaihtelevin tavoin. Saussure ei tutki kielisysteemiä historiallisesti muuttuvana (diakronisena) järjestyksenä, vaan tiettynä ajanhetkenä olemassa olevana (synkronisena) järjestyksenä. Saussurelle kieli on struktuuri, rakenne tai järjestelmä. Yksittäinen sana tai merkki saa arvonsa vain suhteessa muihin järjestelmään kuuluviin merkkeihin. Eron käsite tulee näin keskeiseksi. Eri kielissä maailma jaotellaan eri tavoin ja näin eri kielissä/kulttuureissa on erilaisia ”kulttuurisia yksiköitä”. Kieli on digitaalista (jyrkkiä eroja tuottavaa), siinä missä todellisuus tai sen raakahavainto on analogista (laadut vaihtuvat ”portaattomasti” toisikseen).

Saussurelta vaikutteita saanut antropologi Claude Lévi-Strauss (1908-1990) ajatteli, että kaikkien inhimillisten kulttuurien perustana ovat syvät tiedostamattomat kollektiiviset rakenteet. Lévi-Straussin mukaan emme oikeastaan kerro myyttejä, vaan myytit puhuvat meissä. Ihmisen subjektiviteetti ei ole hänen tietoisessa hallinnassaan, vaan transsendentaaliset rakenteet määräävät ihmistä. Lévi-Strauss kiinnitti myyteissä erityistä huomiota binaarisiin oppositioihin eli vastakohtapareihin. Tätä lähestymistapaa on sovellettu laajasti muidenkin tekstien analyysissa. (Ks. esim. Fiske, John: Merkkien kieli (1992, 152-177)

Lévi-Straussin lähestymistapa on samantapainen kuin venäläisen formalistin Vladimir Proppin (1895-1970) ”kansansadun morfologiassa”. Tutkiessaan noin sataa satua Propp eristi niiden yhteiset juonirakenteen tapahtumat ja toimijatyypit. Myöhemmin strukturalistinen semiootikko A.J. Greimas (1917-1992) abstrahoi kertomusten toimijatyyppejä ja juonirakenteita edelleen. Nykyajan myyttejä on tutkinut esim. semiootikko Roland Barthes (1915-1980). Myös Louis Althusser (1918-1990) on vaikuttanut paljon viestinnän tutkimukseen strukturalistisesti muotoillulla marxismillaan.

Jälkistrukturalismille on ollut olennaista luopuminen perinteisestä ns. humanistisen subjektin käsityksestä, jonka mukaan ihminen on oman itsensä herra ja ohjaa tietoisesti itseään. Tilalle on tullut käsitys kielirakenteiden ohjaamasta ja ”puhuttamasta” ihmisestä. Kaiken kaikkiaan jälkistrukturalismissa on hylätty Saussuren kankea langue vs. parole -vastakohtaisuus ja siirrytty tarkastelemaan yhteiskunnan monia erilaisia kielimuodostumia, diskursseja. Näitä kielimuodostumia ei käsitetä transsendentaalisesti, vaan ihmisen harjoittamiksi merkityskäytännöiksi. Jälkistrukturalismi on vaikuttanut keskeisesti ns. kielellisen käänteen ja sosiaalisen konstruktivismin nousuun yhteiskuntatieteissä. Merkitysten tuottaminen on osa yhteiskunnallisen todellisuuden tuottamista.

Marxismin lähtökohtiin kuuluu idea yhteiskunnallisista ristiriidoista, eri suuntiin vetävistä intresseistä. Ortodoksisessa marxismissa puhuttiin etujen täydestä vastakkaisuudesta eri yhteiskuntaluokkien välillä. Kohdallisempaa lienee kuitenkin puhua intressien moninaisuudesta ja niiden eriasteisesta vastakkaisuudesta tai samansuuntaisuudesta.Valtaa ja valtataistelua on yhteiskunnassa kaikkialla. Kulttuurisella tasolla se ilmenee kamppailusta todellisuuden määrittelystä: kenen intressien mukaisesti asiat esitetään vaikkapa sanomalehdissä?

Karl Marxin (1818-1883) edustama praktinen materialismi omaksui ajatuksen historiallisesta kehkeytymisestä vastakohtien ja niiden ylittämisen kautta (teesi-antiteesi-synteesi). Näin yhteiskunnan kehityshistoria on vastakkaisia voimia edustavien yhteiskuntaluokkien kamppailua, vastakkaisuuksien raukeamista ja vihdoin uusien vastakkaisuuksien syntymistä. Tämän kehityksen taustalla on tuotantovoimien kehityskulku. Tältä pohjalta joissakin marxismin versioissa kannatettiin ekonomista determinismiä, jonka mukaan taloudellinen perusrakenne määrää ylärakennetta eli kulttuuria ja yhteiskuntaa. Pääoman logiikkaa toteuttaa keskeisesti toimijoiden välinen kilpailu, joka pakottaa jatkuvasti tehostamaan tuotantoa ja etsimään yhä uusia mahdollisuuksia voittojen tekemiseen.

Ideologia on yksi marxilaisuuden keskeisiä käsitteitä ja sen merkitys vaihtelee teoreetikosta toiseen ”väärästä tietoisuudesta” vaikkapa ”ideologisten subjektien tuotantoon”. Tähän liittyy mm. Antonio Gramscin (1891-1937) hegemonian käsite, joka koskee hallittujen vapaaehtoista suostumista hallitsevan ryhmän alaiseksi. Hegemonia merkitsee ryhmän etujen mukaisen näkemyksen tulemista yleiseksi arkijärjeksi.

Kulttuurintutkimusta pidetään poikkitieteellisenä, perinteisten akateemisten oppialojen välisten muurien murtajana. Kulttuurintutkimuksen synty paikannetaan usein toisen maailmansodan
jälkeisiin vuosiin, jolloin akateeminen maailma alkoi hapuillen reagoida modernin massakulutuksen vaikutukseen, kulttuurin amerikkalaistumiseen, uusien tiedotusvälineiden esiinmarssiin,
nuorisokulttuurien syntyyn ja vanhan yhteiskunnan tapojen ja kielen hajoamiseen. Kulttuurintutkimuksen perustaviksi teoksiksi katsotaan yleensä Roland Barthesin Mythologies (1957), Raymond Williamsin Culture and Society (1958) ja Richard Hoggartin The Uses of Literacy (1957), jotka pyrkivät kukin omalla tavallaan kartoittamaan sodanjälkeisten yhteiskuntien taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia muutoksia.

Kulttuurintutkimus syntyi nimenomaan nykyhetken tutkimukseksi. Mikko Lehtosen (1994) mukaan kulttuurintutkimus pyrkii olemaan myös modernin kriittistä tutkimusta siitä näkökulmasta, kuinka voitaisiin voittaa kriisi, jota moderni merkitsee kolmella alueella: ihmisen suhteessa luontoon, toisiin ihmisiin ja itseensä.

Kulttuurintutkimuksessa suosittuja teemoja ovat olleet seksuaalisuuden ja sosiaalisen sukupuolen teemat sekä näkemykset etnisyyden ja rodun problematiikan kulttuurisesta sisällöstä. Vallan ja alistuksen kysymykset, samoin kuin tiedon tuottamiseen liittyvät kysymykset ovat olleet niin kulttuurintutkimuksen, naistutkimuksen kuin postkolonialistisenkin tutkimuksen keskeisiä teemoja. Ideologiaa ja hegemoniaa koskettavien kysymysten rinnalle ovat nousseet identiteetin, subjektiviteetin ja eron teemat.

Mikko Lehtonen: Kulttuurintutkimus modernin kritiikkinä.

Sami Pihlström: In memoriam Karl Popper, Thomas Kuhn, Paul Feyerabend

Petri Ylikoski: Tieteenfilosofian naturalistinen käänne.

Tieteen pelisääntöjä


Tieteen tekoa ohjaa lukuisa joukko näkyviä tai vähemmän näkyviä pelisääntöjä, joista eksplisiittisimmät liittyvät hyviin tapoihin ja eettisiin kysymyksiin.

Hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu, että tutkijat ja tieteelliset asiantuntijat:
  1. noudattavat tiedeyhteisön tunnustamia toimintatapoja, se on, rehellisyyttä, yleistä huolellisuutta ja tarkkuutta tutkimustyössä, tulosten tallentamisessa ja esittämisessä sekä tutkimusten ja niiden tulosten arvioinnissa;
  2. soveltavat tieteellisen tutkimuksen kriteerien mukaisia ja eettisesti kestäviä tiedonhankinnan menetelmiä, tutkimus- ja arviointimenetelmiä ja toteuttavat tieteellisen tiedon luonteeseen kuuluvaa avoimuutta tutkimuksensa tuloksia julkaistessaan;
  3. ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat näiden työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan

    Hyvän tieteellisen käytännön mukaista on edelleen, että
  4. tutkimus on suunniteltu, toteutettu ja raportoitu yksityiskohtaisesti ja tieteelliselle tiedolle asetettujen vaatimusten edellyttämällä tavalla;
  5. tutkimusryhmän jäsenten asema, oikeudet, osuus tekijyydestä, vastuut ja velvollisuudet sekä tutkimustulosten omistajuutta ja aineistojen säilyttämistä koskevat kysymykset on määritelty ja kirjattu kaikkien osapuolten hyväksymällä tavalla ennen tutkimuksen aloittamista tai tutkijan rekrytoimista ryhmään;
  6. rahoituslähteet ja tutkimuksen suorittamisen kannalta merkitykselliset muut sidonnaisuudet ilmoitetaan tutkimukseen osallistuville ja raportoidaan tutkimuksen tuloksia julkaistaessa; ja että
  7. noudatetaan hyvää hallintokäytäntöä ja henkilöstö- ja taloushallintoa.
Tutkijan ammattietiikalla tarkoitetaan eettisiä periaatteita, sääntöjä, normeja, arvoja ja hyveitä, joita tutkijan tulisi noudattaa harjoittaessaan omaa ammattiaan. Juhani Pietarisen (ks. www.minedu.fi/julkaisut/1luku.html) mukaan tutkijan ammattitaidon vähimmäisvaatimuksena voidaan pitää sitä, että hän pystyy seuraamaan oman alansa kehitystä ja välittämään sen tuloksia muille. Tutkijalta odotetaan myös uuden, alan tutkimusta edistävän informaation tuottamista. Ammattitaidon hankkimisessa tutkija joutuu suorittamaan valintoja, joihin liittyy eettisiä kysymyksiä.

Vaatimuksia tutkijalle
  1. Älyllisen kiinnostuksen vaatimus: Tutkijan on oltava aidosti kiinnostunut uuden informaation hankkimisesta.
  2. Tunnollisuuden vaatimus: Tutkijan on paneuduttava tunnollisesti alaansa, jotta hänen hankkimansa ja välittämänsä informaatio olisi niin luotettavaa kuin mahdollista.
  3. Rehellisyyden vaatimus: Tutkija ei saa syyllistyä vilpin harjoittamiseen.
  4. Vaaran eliminoiminen: Sellaisesta tutkimuksesta tulee pidättäytyä, joka voi tuottaa kohtuutonta vahinkoa.
  5. Ihmisarvon kunnioittaminen: Tutkimuksen tekeminen ei saa loukata ihmisarvoa yleisesti eikä kenenkään ihmisen tai ihmisryhmän moraalista arvoa.
  6. Sosiaalisen vastuun vaatimus: Tutkijan tulee osaltaan vaikuttaa siihen, että tieteellistä informaatiota käytetään eettisten vaatimusten mukaisesti.
  7. Ammatinharjoituksen edistäminen: Tutkijan tulee toimia tavalla, joka edistää tutkimuksen tekemisen mahdollisuuksia.
  8. Kollegiaalinen arvostus: Tutkijoiden tulee suhtautua toisiinsa arvostavasti, ei vähättelevästi.
Hyvää tieteellistä käytäntöä loukkaavaat piittaamattomuus ja vilppi. Näitä ei pidä sekoittaa oikeisiin arviointi- ja tulkintaerimielisyyksiin. Piittaamattomuus ja vilppi voivat ilmetä sekä itse tutkimuksen teossa että tutkimustulosten ja johtopäätösten esittämisessä. Piittaamattomuudeksi luetaan esimerkiksi muiden tutkijoiden osuuden vähättely, käytettyjen menetelmien huolimaton raportointi ja samojen tulosten julkaiseminen uusina useita kertoja. Vilppiä taas on väärien tietojen levittäminen, plagiointi, vääristely ja harhauttaminen.

Asiantuntijaelimenä tutkimuseettisissä asioissa toimii Tutkimuseettinen neuvottelukunta. Se tekee esityksiä ja antaa lausuntoja tutkimuseettisistä lainsäädäntö- ja muista kysymyksistä sekä tekee aloitteita tutkimusetiikan edistämiseksi.

Kari Kaipainen: Akateemisen opetuksen ja opiskelun etiikka 2000-luvun kontekstissa

Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen. Tutkimuseettinen neuvottelukunta

Salla Lötjönen (toim.): Tutkijan ammattietiikka. Opetusministeriön Koulutus- ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja

Suomen Akatemian tutkimuseettiset ohjeet

Tutkimusetiikkaa ja lakipykäliä, Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD

Tutkittavien informointi. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD

Tiede julkisuudessa


Jan Rydmanin (2002) mukaan tieteestä kirjoittamisen, tiedevalistuksen juuret ulottuvat Suomessa kauas valituksen aikaan asti, mutta laajemmin tieteestä kirjoittamista on harrastettu noin sadan vuoden ajan. Pyrkimyksenä on tiedon tuottajien ja kuluttajien välisen kuilun kaventaminen - joillakin on oikeus tietoon, joillakin velvollisuus jakaa sitä, kirjoittaa Rydman.

Rydmanin mukaan tiede ei ole julkisuudessa niin aliedustettuna kuin tutkijat usein väittävät. Varsinaisia tiedejuttuja on vähän, mutta tieteen näkökulmia sitäkin enemmän esimerkiksi kommenteissa, uutisissa, pääkirjoituksissa ja henkilöhaastatteluissa.

Tieteelle ominainen tapa tarkastella ilmiöitä monelta eri kannalta on usein ristiriidassa median intressien kanssa. Tieteellinen ja journalistinen ajattelutapa eivät aina kohtaa, ja tieteellinen argumentaatio rinnastuu mielipiteeseen. Toimittajien työtä ohjaavat ajankohtaisuuden, dramaattisuuden, arkisen hyödyn ja skuuppijulkisuuden vaatimukset, tutkijat voivat mieltää mediajulkisuuden eräänlaiseksi kansanvalistuksen areenaksi.

Rydmanin mukaan suomalainen tiedejournalismi on pääsääntöisesti asiallista. Ongelmallisimpina pidetään television tiedeohjelmia, joiden taso on vaihteleva. Toisaalta tutkijoiden toimintaa ohjannut "julkaise tai tuhoudu" -mentaliteetti on saanut rinnalleen myös "näy julkisuudessa" -imperatiivin, joka houkuttaa keskeneräistenkin tulosten esittelyyn. Rydmanin mukaan hierarkkinen suhde tutkijoiden ja toimittajien välillä on muuttunut - toimittajat eivät pelkästään välitä tietoa, vaan arvioivat sitä aiempaa enemmän. Toisaalta sankaritoimittajien rinnalle on ilmaantunut aiempaa enemmän sankaritutkijoita.

Myös tiedekritiikki on olennainen osa tieteellistä toimintaa. Kritiikki, akateemisilla areenoillakaan esitettynä, ei ole koskaan absoluuttista, vaan suhteellista, kuten itse tutkimuskin. Tutkimus ja kritiikki tuottavat aina kohteensa jonkinlaisiksi jonkinlaisesta näkökulmasta.

Heikki Luostarinen ja Esa Väliverronen (1991) ovat jaotelleet tiedekritiikin painotuksia kolmeen eri tyyppiin.

1) Tutkimuskeskeinen kritiikki tarkastelee tutkimuksen sisäistä rakennetta, valintojen perusteluja, tutkijan tietoisuutta niistä sekä suhdetta vakiintuneisiin tapoihin. Tällaisen kritiikin avainsanoja ovat seurattavuus, dokumentointi ja käsitteellinen selvyys. Seurattavuus tarkoittaa, että tutkimuksessa ei saisi olla kohtia, joiden läpi lukijan ajatus ei voi kulkea. Dokumentoinnissa on kyse siitä, että kirjoittaja esittää lähteet, joihin hän tukeutuu. Käsitteellisellä selvyydellä tähdätään myös lukijaystävällisyyteen, mutta tietyin varauksin. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa myös uusia käsitteitä, joten kaikkea ei voi esittää vakiintuneella tavalla.
2) Tuloskeskeisessä kritiikissä on tärkeintä tutkimuksen väitteiden vastaavuus tutkimuksen kohteen kanssa. Tuloskeskeinen kritiikki ei voi kuitenkaan perustua siihen, että verrattaisiin tuloksia todellisuuteen. Tällainen kritiikki kohdistuu siihen, onko tutkimus tehty luotettavalla tavalla.
3) Vaikutuskeskeinen kritiikki kohdistaa huomionsa tutkimuksen mahdollisiin vaikutuksiin. Tällainen kritiikki kysyy esimerkiksi, onko tutkimuksesta hyötyä, onko se moraalisesti hyväksyttävissä ja onko tutkimus tehty eettisesti kestävällä tavalla. Tutkimusaiheen ja aineiston kokoa ei pidä sekoittaa tutkimuksen merkitykseen. Tutkimuksen etiikan kritiikki voi kohdistua joko tutkimuksen yhteiskunnallisiin, ekologisiin, taloudellisiin, poliittisiin jne. vaikutuksiin tai tutkimusprosessin sisäisiin kysymyksiin, kuten väärennöksiin, plagiointeihin jne.

Lue lisää: Jan Rydman: Tiede, julkisuus ja media.


3. Viestintätieteet

Viestintä? Tiede? Viestintätieteet?


Viestintä on yksi keskeinen inhimilliseen elämään ja yhteiskuntaan kuuluva ilmiö. Viestintä on toimintaa, jota harjoitamme jatkuvasti hyvin monissa eri muodoissa. Yhtäältä viestintä on kaikenlaisten merkitsevien ilmausten tuottamista ja välittämistä toisten saataville sekä toisaalta se on näiden ilmausten ymmärtämistä, tulkitsemista. Ilmennämme itseämme kasvonilmeillä, liikkeillä, kehonasennoilla, vaatetuksella, puheella, äänensävyllä, lauluja tekemällä, kirjoittamalla, tekstiviestejä lähettämällä, piirtämällä, maalaamalla, valokuvaamalla, elokuvia ja radio- sekä televisio-ohjelmia tekemällä. Näitä kaikkia ilmauksia myös ymmärrämme ja tulkitsemme. Viestintä yhteydenpitona toisiin ihmisiin toteutuukin vasta kun joku toinen tulkitsee sen mitä yritämme heille viestittää. Viestinnässä on tietysti aina mahdollista, että viestimme tulkitaankin eri tavoin kuin olimme tarkoittaneet - jopa aivan päinvastoin.

Viestintätieteitä voi pitää luotettavan tiedon ja pätevän, syvällisen ymmärryksen kartuttamisena viestintäilmiöistä. On syytä muistaa puhua viestintätieteistä monikossa, sillä eri viestintätieteillä on
erilaisia lähtökohtia ja lähestymistapoja viestinnän ilmiöihin.

Se, millaista tietoa hankitaan, millaisin käsittein, millaisin menetelmin ja minkälaisia aineistoja hyödyntäen tätä tehdään, vaihtelee sekä ajallisesti että paikallisesti. Viestintätieteiden yhteiseksi nimittäjäksi voidaan katsoa kiinnostus viesteihin merkkeinä, tavaroina, artefakteina ja viestintään yksilöllisenä, yhteisöllisenä, yhteiskunnallisena, kulttuurisena, taloudellisena jne. toimintana. Kiinnostus voi kohdistua esimerkiksi yksilö-, yhteisö- tai joukkoviestintään, viestintään tilanteena tai tavarana, kasvokkaisviestintään tai välineen muokkaamaan ja välittämään viestintään. Viestintätieteilijä voi tutkia yksityisiä tai julkisia viestejä, analysoida viestien merkityksiä tai tutkia viestien saavutettavuutta teknologisena kysymyksenä - tässä vain muutamia esimerkkejä.

Esa Väliverrosen (2000) mukaan viestintätieteitä on luonnehdittu mm. torin, tienristeyksen ja tavaratalon metaforilla. Viestintätieteet sijaitsevat ikään kuin ei-kenenkään maalla, humanististen ja yhteiskuntatieteiden välissä. Toisaalta viestintä on niin keskeisesti inhimilliseen elämään kuuluva ilmiö, että myös monet muut ihmistieteet (psykologia, sosiologia, valtiotiede, filosofia, kielitiede, taiteentutkimus, historiantutkimus jne.) käsittelevät tutkimuksissaan viestintää. Viestintää tutkitaan myös luonnontieteissä (biologia) ja teknisissä tieteissä (viestintäteknologia). Viestintätieteet ovat saaneet teoreettisia ja tutkimusmenetelmiä koskevia vaikutteita monelta suunnalta.

Yhtäältä viestintätieteiden tutkimusintressit ovat muuttuneet ja muuttuvat viestinnän ilmiöidenkin moninaistuessa, toisaalta nykytutkimuksen yhtäaikainen kirjo on aiempaa laajempi. Viestintätieteillä on useita lähitieteitä, jotka voi jakaa perinteisesti jakaa kahtia: humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Humanistisia lähitieteitä ovat mm. elokuvatutkimus ja kirjallisuudentutkimus, yhteiskuntatieteitä mm. sosiologia, psykologia, taloustiede ja politiikan tutkimus. Yhteistä näille kaikille on institutionalisoitu oppiaineen asema suomalaisissa korkeakouluissa. Se, milloin eri oppiaineet ovat vakiintuneet osaksi korkeakoulujärjestelmää, vaihtelee - tiedejärjestelmähän ei ole muuttumaton.

Lue: Esa Väliverronen: Viestinnän tavaratalossa. Havaintoja "postnormaalista" tieteestä. Teoksessa Levo-Henriksson, Ritva & Ampuja, Marko (toim.) Media ja me : juhlakirja professori Pertti Tiihosen 60-vuotispäivän kunniaksi. Helsingin yliopisto, viestinnän laitos, 2000, s. 85-98.

Filosofiasta erillisiksi opeiksi


Antiikin Kreikan filosofit eli "totuudenrakastajat" tarkastelivat laaja-alaisesti kaikkia mahdollista matematiikasta, fysiikasta, ihmisen anatomiasta ja eläinten lajipiirteistä runouteen, puhetaitoon, teatteriin. Sittemmin tästä perinteestä on eriytynyt omiksi tieteikseen suuri joukko erillisiä tieteitä, muun muassa viestintätieteet. Eriytymistä on myös kritisoitu siksi, että toisinaan tutkijat eivät pysty kunnolla ymmärtämään toisten tieteiden piirissä puhuttua asiantuntijakieltä ja kapea-alaisuus voi tuottaa kovin yksipuolisen näkemyksen maailmasta. Toisaalta nykyään suositaan yhä enemmän monitieteisiä tutkimusryhmiä.

Viestintätieteiden kytkentä käytännön taitojen kanssa on usein selkeä, mikä näkyi aiemmin siinä, että tiedon aloja kutsuttiin opeiksi: esimerkiksi sanomalehtiopiksi, puheopiksi ja kirjasto-opiksi. Voidaan ajatella, että tiede muodostuu jonkin ammatinharjoituksen puitteissa kerätystä hyödyllisestä kokemustiedosta ensin käytännönläheiseksi "opiksi" ja sitten tieteeksi, jossa tehdään teoreettisia yleistyksiä.

Viestintätieteissä on erotettu mm. seuraavia tutkimustraditioita (Robert Craig: Mapping the Territory of Communication, 1999, mukaillen):

  • Sosiaalipsykologinen perinne: viestintä henkilöiden välisenä vuorovaikutuksena.
  • Kyberneettinen perinne: viestintä informaation siirtona ja käsittelynä.
  • Retoriikan perinne: viestintä taitavana kohdeyleisöjen puhuttelemisena, vakuuttamisena, suostutteluna.
  • Semioottinen perinne: viestintä merkkivälitteisenä merkitysten jakamisen prosessina.
  • Sosio-kulttuurinen perinne: viestintä sosiaalisen todellisuuden esittämisenä ja luomisena.
  • Kriittinen perinne: viestintä epätasa-arvoisuuden ja vallan epätasaisen jakautumisen tuottamisena.
  • Fenomenologinen perinne: viestintä mielen antona oman elämismaailman toimille ja kokemuksille.
  • Eettinen perinne: viestintä hyvää yhteiskuntaa ja oikeudenmukaisuutta tuottavana vastuullisena toimintana.
Lue lisää: Craig, Robert T. (1999). Communication theory as a field.
Communication Theory, 9(2), 199-161.
http://www.colorado.edu/communication/meta- discourses/Bibliography/Craig%20(1999)/tables.html

Retoriikasta puheviestintätieteeseen


Puheviestintätiede tuottaa tietoa ihmisten vuorovaikutuksesta, viestintäprosesseista sekä puhe- ja viestintäkäyttäytymisestä. Puheviestintätieteen pitkä historia ulottuu aina antiikin retoriikkaan asti. Renessanssin ajoista valistukseen asti retoriikalla oli keskeinen asema eurooppalaisissa yliopistoissa. Suomessa virisi kiinnostusta antiikin retoriikkaan 1800-luvun lopulla, mutta kansanvalituksella ja lausuntatraditiolla oli vielä 1900-luvun alkupuolella vahvempi vaikutus suomalaiseen käsitykseen puhetaidosta. Puheviestintätiede alkoi muotoutua itsenäiseksi tieteenalaksi 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa. Tieteenala ei tarkastele enää pelkästään vaikuttamista ja argumentointia vaan kaikkea sitä kielellistä ja nonverbaalista vuorovaikutusta, joka toteutuu kasvokkain tai esimerkiksi viestintäteknologian välityksellä niin ystävyys-, pari- ja perhesuhteissa kuin erilaisissa ryhmissä, yhteisöissä ja työelämän konteksteissa.

Suomessa puheviestintää on voinut opiskella yliopistollisena pääaineena Jyväskylän yliopistossa 1980-luvun alusta lähtien ja viime vuosista lähtien myös Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.

Lue lisää: Jukka-Pekka Puro: Puhetaidosta retoriikkaan, vai oliko se päinvastoin. Tiedotustutkimus 1998:3, 82-91.

Keskinen, Riku: Retoriikka ja kaunoluku: katsaus suomalaisen puhetaidon oppihistoriaan. Teoksessa Vierikko, Esko ja Anu Tolonen (toim.): Retoriikan polulla: retoriikkaa antiikista EU-aikaan.Haasteita puheviestinnän opetukseen. Turku, Turun yliopisto, taiteiden tutkimuksen laitos, 1999.

Kirjasto-opista informaatiotutkimukseen


Informaatiotutkimuksen perusluonne on yhteiskuntatieteellinen. Se on kiinnostunut viestinnästä lähinnä tiedon tallennuksen ja haun näkökulmista, sekä yksittäisten ihmisten ja organisaatioiden tiedonhankinnasta - ja tarpeista. 1800-luvun lopulla kiinnostus kohdistui kirjastojen käytännölliseen järjestämiseen ja sittemmin kirjasto- ja tietopalvelualan käytäntöjä kohtaan. 1960-luvun informaatioräjähdyksen ja etenkin tietoverkkojen jälkeen olennaisia ovat olleet tiedon tallennukseen ja hakuun, tiedonhankintaan ja tietohallintoon liittyvät kysymykset.

Informaatiotutkimus on verraten nuori opinala. Yliopistotasoinen opetus alkoi Saksassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla. Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen professuuri perustettiin Tampereelle vuonna 1971. Nykyisin informaatiotutkimusta voi opiskella Tampereen lisäksi Oulun yliopistossa ja Åbo Akademissa.

Lue lisää:Informaatiotutkimuksen synty

Sanomalehtioppia, tiedotusoppia, journalistiikkaa


Suomalaisen modernin tiedotusopin katsotaan syntyneen 1960-luvulla. Aiemmin opiskeltiin saksalaisvaikutteista sanomalehtioppia, jonka opetus alkoi Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa vuonna 1925. Sanomalehtitutkinnon vaatimukset suuntautuivat selkeästi yhteiskuntatieteisiin, sanomalehdistön historiaan ja käytännön journalismin kirjoihin. Ensimmäinen professuuri perustettiin vuonna 1947. Amerikkalaisvaikutteinen tiedotusoppi valtasi alaa 1950-luvulta lähtien. 1960-luvun lopulta 1970-luvun loppupuolelle amerikkalainen MCR-perinne sai opintovaatimuksissa rinnalleen neuvostoliittolais-itäsaksalaisen marxismi-leninismin tradition.

Tiedotustutkimus vakiintui muutenkin 1970-luvun loppupuolella, esimerkiksi Tiedotustutkimus-lehti http://www.uta.fi/tiedotustutkimus/ perustettiin vuonna 1978. Tiedotusoppi- ja viestintä - nimitysten käyttö jakoi aiemmin tutkijoiden mielipiteitä, mutta sittemmin oppiaineen nimityksiin on tullut lisää variantteja. Tampereella opiskellaan tiedotusoppia, Helsingissä ja Vaasassa viestintää ja Jyväskylässä journalistiikkaa.

Lue lisää:
Tarmo Malmberg: Tiedotusoppi historiallisena kulttuuritieteenä. Tiedotustutkimus 1996:1, 19-38.

Terhi Rantanen: Sanomalehtiopista tiedotusoppiin : miten historia katosi suomalaisesta viestinnän tutkimuksesta. Tiedotustutkimus 1996 : 1, 40 - 52.

Suhdetoimintaopista yhteisöviestintään


Yhteisöviestintä tutkii yhteisöjen tiedottamista ja julkisuustyötä sekä viestintää työyhteisöissä ja yhteiskunnan eri organisaatioiden toiminnassa. Yhteisöviestinnän tutkimuksen ja opetuksen kohteena on yhteisön sisäinen ja ulkoinen viestintä, organisaatiota kohtaan tunnetun sisäisen ja ulkoisen luottamuksen seuranta ja luottamuksen parantamisen keinot, ulkoinen ja sisäinen tiedottaminen, julkisuuskuvat, kriisiviestintä, kampanjointi ja viestintäteknologian soveltaminen organisaation tarpeisiin.

Työyhteisöjen ja muiden organisaatioiden viestintää tutkivalle ja opettavalle yhteisöviestinnälle on erityisesti yhdysvaltalaisissa korkeakouluissa lukuisia eri vastineita. Tärkeimpiä ovat public
relations, organizational communication, corporate communication, management communication ja business communication. Ensimmäisinä alan teoreetikkoina mainitaan yhdysvaltalaiset Ivy Lee ja Eduard Bernays, mutta eurooppalaisten yritysten viestinnän juuret ulottuvat aina 1800-luvun puoliväliin. PR-toiminnasta, suhdetoimintaopista, on Suomessa puhuttu 1930-luvun lopulta lähtien.

Yhteisöviestintää voi opiskella Jyväskylän yliopistossa ja Helsingin yliopistossa.

Lue lisää: Yhteisöviestinnän perusteet

Mediatiedettä ja - taidetta


Oppihistoriallisesti uusimpia suomalaisia viestintätieteitä ovat media-alkuiset oppiaineet. ´Mediaan´ sisältyvät niin analogiset kuin digitaalisetkin viestimet, painettu ja audiovisuaalinen joukkoviestintä, elokuva, televisio, puheviestintä, internet, jne.

Lapin yliopiston mediatieteen yksikössä on voinut opiskella mediakulttuuria, sittemmin mediatiedettä vuodesta 1992 lähtien. Humanistiselta ja kulttuurintutkimukselliselta suunnalta lähtevä opinala sijaitsee taiteiden tiedekunnassa. Rovaniemellä voi opiskella myös esim. graafista suunnittelua. Taiteen ja viestinnän ammattilaisia koulutetaan Lapin yliopiston mediatieteen yksikön lisäksi Taideteollisen korkeakoulussa.

Turun yliopistossa on voinut opiskella mediatutkimusta vuodesta 2000 lähtien, kun elokuva- ja televisiotieteen (per.1991) ja viestinnän (1996) oppiaineet yhdistettiin. Tutkimuskohteeksi määriteltiin mediakulttuuri (ja sijaintipaikaksi yhteiskuntatieteiden ja humanistisen tutkimuksen välimaasto), jota tarkastellaan historiallisena, esteettisenä, teknologisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä.

Yliopistotasolla media-aineita voi opiskella myös erilaisissa opintokokonaisuuksissa esimerkiksi Tampereen ja Joensuun yliopistoissa. Tampereella mediakulttuuria on voinut opiskella vuodesta 1991 lähtien. Huomion kohteina ovat ennen muuta eri tavoin välitetyt kuvallis-äänellisen mediakulttuurin muodot, mm. elokuva, televisio, video ja digitaalinen kulttuuri, sekä niiden kontekstit. Joensuun yliopiston Mediakulttuurin keskus http://www.joensuu.fi/suomi on Suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitoksen alaisuudessa toimiva ESR-rahoitteinen hanke. Sen erikoisalaa ovat uusmedian sisältöjen ja käytäntöjen tutkimus, alan sisältöasiantuntijoiden koulutus sekä luova sisältötuotanto.

Lue lisää:
Pentti Routio: Taiteellinen tutkimus

Hujanen, Taisto: Kaikki tiet vievät - mediatutkimukseen? Tiedotustutkimus 1998 : 3 , 66-71.

Taisto Hujanen: Radio- ja TV-tutkimus Suomessa: yleisradiotutkimuksesta radio- ja tv-opin kautta mediatutkimukseen

Ei-akateeminen viestinnän tutkimus


Yliopistojen lisäksi viestinnän ilmiöitä koskevaa tietoa tuotetaan lukuisissa muissa yksityisesti tai valtiollisesti rahoitetuissa organisaatioissa.

Tällaisia ovat esimerkiksi:

Yleisradio
Tilastokeskus
Gallup
Finnpanel
Medialinnakkeet

Viestinnän laitoksia maailmalla

Brenda Dervin & Mei Song: Communication as a field - historical origins, diversity as strenght/weakness, orientation toward research in the public interest. Professorien ja senioritutkijoiden lyhyitä vastauksia kysymykseen viestinnän olemuksesta

Yksi aineisto, neljä näkökulmaa


Eri viestintätieteet hahmottavat tutkimuskohteensa eri tavoin. Seuraavassa esimerkissä neljä eri viestintätutkimuksen edustajaa ideoi tutkimusta samasta kohteesta, Radio Kantin ohjelmasta "Kuopion yliopistossa aloitti tänä syksynä opintonsa yli 1000 uutta opiskelijaa".

  1. Kai Halttunen, informaatiotutkimus, Tampereen yliopisto
  2. Mauri Kaipainen, äänisuunnittelu, Taideteollinen korkeakoulu
  3. Iiris Ruoho, tiedotusoppi, Tampereen yliopisto
  4. Annaleena Ylinen, puheviestintä, Jyväskylän yliopisto

Kai Halttunen

Yliassistentti
Informaatiotutkimuksen laitos, Tampereen yliopisto

Opiskelija Johanna Korhosen haastattelu Radio Kantissa

Informaatiotutkimuksen näkökulmia haastattelun ja elektronisen puhedokumentin tutkimukseen.

Informaatiotutkimuksen näkökulmasta haastattelua voisi lähestyä ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin voitaisiin tarkastella haastateltavan tilannetta, opiskelun aloittaminen, ja haastattelua tekevän toimittajan työskentelyä tiedonhankinnan näkökulmasta. Toiseksi voitaisiin tarkastella haastattelun sisältävää elektronista dokumenttia tiedon tallennuksen ja haun näkökulmasta.

Tiedonhankinnan näkökulmasta haastattelua voisi käyttää aineistona analysoitaessa aloittavan opiskelijan tiedon tarpeita. Millaista tietoa tarvitaan ja toisaalta millaista tietoa opiskelijalle tarjotaan. Miten tämä "kysyntä ja tarjonta" ilmenevät ko. haastattelussa? Millaisia toimijoita, tiedonvälittäjiä on läsnä? Haastattelu virittää kiinnostuksen myös siihen millaisia tiedonhankinnan menetelmiä ja kanavia opiskelupaikkaa valitseva yliopilas käytää niin opiskelupaikan valintaan ja opiskelun aloittamiseen liittyvissä tiedontarpeissa. Samassa yhteydessä voisi tutkia myös kuinka tarjolla olevat tiedonlähteet ja tietopalvelut vastaavat opiskelijan todellisia tarpeita. Voisiko esimerkiksi tarjolla olevaa informaatiota jäsentää jollakin käyttökelpoisemmalla tavalla, joka pohjautuisi opiskelijoiden tiedontarpeisiin ja yleisiä ongelmatilanteita koskeviin kysymyksiin. Millaista sanastoa opiskelijat käyttävät? Toimittajan taustatyössä käyttämiä tiedonhankinnan menetelmiä voisi analysoida vastaavasti.

Tiedontallennuksen ja haun tutkimuksen näkökulmasta tarkasteltavana olisi ennekaikkea radiohaastattelu dokumenttina, ja kysymys siitä kuinka sen sisältämä informaatio olisi mahdollisimman tehokkaasti löydettävissä. Tästä näkökulmasta voisi tarkastella esimerkiksi seuraavaa: Miten haastattelua tulisi kuvailla tietokantaan, jotta se olisi löydettävissä? Miten kuvaillaan dokumentin konteksti, niin että se on ymmärrettävissä tulevalle kuuntelijalle? Miten varmistetaan tiedoston käyttökelpoisuus, säilyminen? Millaisia menetelmiä voitaisiin kehittää tiedonhakuun suurista äänitiedostoja sisältävistä kokoelmista. Millaisia puhetiedonhaun menetelmiä voitaisiin soveltaa haastatteluaineistoon jne.

Mauri Kaipainen

Dr. Prof.
Media Lab, UIAH

Edustan uuden median alaa, joka saattaisi tässä yhteydessä kiinnostua esimerkiksi tällaisen haastatteluformaatin pukemisesta uusiin, kokeellisiinkin muotoihin tai informaation tarjoamistavan, käytettävyyden ja ergonomian tutkimuksesta. Voisi tutkia esimerkiksi äänen-stillkuvan-videostreamin erilaisia (kokeellisiakin) yhdistelmiä tai vaikkapa haastattelun kerronnan pilkkomista epälineaariseen muotoon, esim. hypertekstin tapaan.

Jos tarkoituksena on nimenomaan palveluiden esitteleminen, voisi ajatella jonkinlaista klikattavaa, kosketettavaa tai muuten ohjattavaa rakennetta nettisivujen tapaan. Uuden median alueella on paljon kehitystyötä paikkasidonnaisen mobiilin viestinnän suuntaan. Olisi ajateltavissa, että opiskelijat saisivat kuhunkin paikkaan tai palveluun liittyvän opastuksen kännykästään saapuessaan kohteen lähelle. Apuna tässä voisi käyttää esim. Bluetooth-teknologiaa.

Eräs keskeinen tutkimusalue meillä on saavutettavuus, joka tarkoittaa lähinnä erityisryhmien tarpeiden huomioimista. Tästä näkökulmasta voisi kysyä, millä tavoin tällainen haastattelu tai esittely (kuinka tätä nyt tarkastellaan) voitaisiin saada esim. kuulo- tai näkövammaisten saavutettavaksi, ja sitä kautta mahdollisesti rikastaa mediaa kenen tahansa näkökulmasta.

Iiris Ruoho

Tiedotusopin yliassistentti
Tiedotusopin laitos, Tampereen yliopisto

Haastattelu Kantissa: Kuopion yliopistossa aloitti tänä syksynä opintonsa yli 1000 uutta opiskelijaa

Tiedotusopillisesta näkökulmasta tutkijaa kiinnostaa jutussa monet seikat: esimerkiksi haastattelun journalistinen rakentuminen, haastattelutekniikka, auditiivisuus ja jutun "kanttimaisuus" eli sen ominaislaatu Yleisradion sekä tieteen ja koulutuksen organisaatioiden yhteisenä mediana. Itse kiinnitin huomiota jutun äänelliseen puoleen eli auditiivisuuteen. Juttu alkaa kesken jonkin tapahtuman, joka virittää kuuntelijan pohtimaan mistä on kyse. Pian kuitenkin selviää, että naisääni opastaa uusia opiskelijoita. Heistä yksi, Johanna, on valittu haastateltavaksi. Haastattelu itsessään on lyhyt, mutta kertoo paljon haastateltavasta erityisesti äänensävyjen kautta.

Radioääntä on tiedotusopissa tutkittu yllättävän vähän. Tutkimukset käsittelevät käsikirjoitettuja kuulokuvia eli jonkinlaista taidepuhetta. Radioäänen tutkimus on jäänyt muutenkin sisarpuolen asemaan suhteessa visuaalisen kulttuurin tutkimukseen. Journalistinen radioääni kiinnostaa itseäni, sillä analysoin parhaillaan radiossa pitkään lähetettyä makasiinityyppistä puheohjelmaa. Miten paljon äänellä ja sen käytöllä rakennetaan radio-ohjelman "sanomaa", jutun tarjoamia merkityksiä? Kantin jutussa ei paljon selitetä, vaan luotetaan puheeseen. Varsinkin jutun alku, jossa vanhempi opiskelija neuvoo uusia opiskelijoita, jättää paljon kuuntelijan mielikuvan varaan. Alku ei suoraan kerro esimerkiksi sitä, millaisessa tilassa ollaan ja ketä siellä on. Vasta Johannan haastattelussa kuuntelija saa kehyksen aikaisemmin kuulemalleen.

Ääni tuottaa aina merkityksiä tietyssä yhteydessään riippumatta siitä onko kyse puheesta tai vaikkapa taustahälystä. Myös äänettömyys luo merkityksiä. Mikrofonin lähimpänä tavoittama on Kantin jutun etusijalle asettuvaa äänimaailmaa. Se määrittelee taustahälinää ja antaa sille merkityksen. Taustahälinä puolestaan tarjoaa puheelle tapahtumallisen viitekehyksen. Haastattelussa taustahälinä kertoo enää sen, että ollaan samassa tilassa. Haastattelutilanne on osittain oma viitekehyksensä, onhan kyse tyypillisestä journalistisesta haastattelussa, jossa haastateltava on asetelmallisesti alakynnessä. Kuunteleeko haastattelija Johannaa ja vastaako Johanna kysymyksiin? Miten tuo dialogi etenee, millaisen kuvan se antaa tilanteesta, haastattelijasta, Johannasta ja vihdoin käsiteltävästä asiasta?

Äänimaailman tutkimiseen on vaikea löytää juuri sitä varten kehiteltyä metodia. Analysoija voi tukeutua esimerkiksi tekstin- ja kuvatutkimuksessa käytettyyn semioottiseen käsitteistöön. Semiotiikka on merkitysten tutkimista ja se jakautuu erilaisiin koulukuntiin. Kulttuurintutkimuksen perinnettä hyödyntämällä tutkisin kuultua puhetta ja muuta äänimaailmaa merkityksiä luovina ja tietyssä yhteydessä merkityksellistyvinä käytäntöinä. Esimerkiksi Johannan tuottaa puheessaan merkityksiä ensimmäisen vuoden opiskelusta. Puhe saisi todennäköisesti erilaisia merkityksiä, jos taustalla olisi vaikkapa kapakan ääniä tai klassista musiikkia. Äänellisiä merkityksiä tutkittaessa myös sukupuolella on merkitystä. Sukupuolen voi ymmärtää laajempana ilmiönä kuin puhujien biologisena sukupuolena. Se on rakentunut journalistisen tuotteen tekemisen tapoihin ja myös tapoihin merkityksellistää naisten ja miesten ääniä.

Annaleena Ylinen

puheviestinnän assistentti
Viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto

Viestintätieteellistä ajattelua

Puheviestintä tarkastelee ihmisten välistä vuorovaikutusta eri konteksteissa. Puheviestinnässä tuotetaan ja sovelletaan tietoa ihmisten vuorovaikutuksesta, viestintäprosesseista sekä puhe- ja viestintäkäyttäytymisestä. Puheviestinnän tutkija voikin lähestyä verkkoradion haastattelua monesta eri näkökulmasta.

Verkkoradion haastattelua voisi lähteä analysoimaan vuorovaikutustilanteena, jossa on haastattelulle tyypillisiä piirteitä. Keskustelijat toimivat vuorovaikutustilanteessa haastattelijan ja haastateltavan rooleissa. Voidaan tarkastella, miten he toteuttavat näitä rooleja. Miten esimerkiksi haastattelija pyrkii omalla viestintäkäyttäytymisellään rakentamaan haastattelutilannetta? Miten puheenvuorot vaihtuvat keskustelussa? Tarkastelussa otetaan huomioon, onko haastattelua editoitu vai onko se sellaisenaan tallenne vuorovaikutustilanteesta. Haastattelua voidaan tutkia myös nimenomaan verkkoradion haastatteluna, jolloin analysoidaan esimerkiksi, mitä verkkoviestinnälle tyypillisiä piirteitä tästä radiojutusta voidaan havaita.

Puheviestinnän tutkija voisi ottaa tarkastelun kohteeksi keskustelijoiden verbaalisen (sanallisen) ja nonverbaalisen (sanattoman) viestinnän. Tällöin tutkija voisi analysoida esimerkiksi sitä, mistä asioista ja miten haastattelussa puhutaan, millaisia äänensävyjä ja painotuksia keskustelijoiden puheessa on havaittavissa ja niin edelleen.

Haastattelua olisi kiinnostavaa tutkia myös relationaalisen viestinnän näkökulmasta. Relationaalinen viestintä tarkoittaa kaikkea suhdetasoon liittyvää vuorovaikutusta, esimerkiksi ilmapiirin luomista ja tuen antamista. Relationaalinen viestintä voisi tässä haastattelussa ilmetä muun muassa siinä, millaisista suhdetason asioista haastattelussa puhutaan, ja siinä, miten keskustelijat antavat tukea toisilleen. Relationaalinen viestintä ei ole pelkästään verbaalista: relationaalista viestintää on myös vaikkapa se, miten keskustelijat suhtautuvat toisiinsa.


4. Käytännöt

Tutkimus käytäntönä

Näkökulma tutkimukseen käytännön toimintana kiinnittää huomion tieteeseen inhimillisenä toimintana. Tutkimuskäytännöt koostuvat tietynlaisista säännöistä, tavoista ja tottumuksista, joista osa on piiloisia, osa näkyviä. Piiloisista käytännöistä esimerkkinä voivat olla tutkimuskysymysten tärkeyden kriteerit, jotka ovat usein yhtäältä ääneen lausumattomia ja toisaalta muuttuvia. Esimerkiksi yhteiskuntatieteiden ihanteena olivat aiemmin "suuret" kysymykset - nykyisin on perusteltua tutkia myös "pieniä" kysymyksiä. Käytäntöjä tuovat näkyviin esimerkiksi tutkimuseettiset ohjeet ja erilaiset tutkimusoppaat. Käytännöt tulevat näkyviin myös silloin, kun joku rikkoo sääntöjä, tiedostaen tai tiedostamattaan.

Tutkimustyön voi määritellä esimerkiksi seuraavasti:

Tutkimus on liikettä yleisten oletusten ja lainalaisuuksiksi väitettyjen seikkojen sekä yksittäisten tapausten ja niistä tehtyjen havaintojen välillä. Tutkimus on tavallaan liikettä kahdenlaisen tietämisen välillä: yhtäältä on "yleistä" tietoa, jonka ajatellaan koskevan monia erityisiä tapauksia ja toisaalta on havaintoja konkreettisista, yksittäisistä tapahtumista. On muistettava, että havainnot ovat paitsi lähtöisin aineistosta, myös tutkimuskäytäntöjen tulosta.

Sirkka Hirsjärven (1997) mukaan tutkimuksen teon opettelussa tulisi välttää kahta yleistystä: yhtäältä ajatusta siitä, että ei olisi olemassa mitään tutkimusprosessin mallia, toisaalta käsitystä jonkin mallin orjallisesta noudattamisesta. Etenkin kvalitatiivisen tutkimuksen oppaissa painotetaan usein, että tutkimus ei etene suoraviivaisesti, vaan tutkimus on luonteeltaan 1) syklittäistä ja vaiheittaista, 2) päättymätön prosessi, 3) prosessi, joka voidaan aloittaa melkein mistä kohdasta tahansa ja 4) prosessi, joka ohjaa harkitsemaan toistamiseen tehtyjä valintoja.

Tutkimuksen tekoa kuvataan usein kehinä, joissa alkupiste voi olla missä tahansa.


external image spiraali.gif

Toisinaan tutkimuksen teko kuvataan erillisinä vaiheina.

Tutkimuksen kehä

  1. ongelman muotoilu
    - tavoitteena on tietää jotakin, mitä aiemmin ei ole tiedetty
    - ongelma voi poikia teoriasta tai käytännöstä
  2. ongelmasta kysymykseen
    - tutkimuksen perspektiiviä kavennetaan rajaamalla näkökulmaa
  3. kysymyksestä aineistoon
    - kysymyksen tarkentuessa valitaan aineisto
    - valitaan menetelmät, joiden avulla kysymys kysytään
  4. kysymysten operationalisointi
    - miten kysytään, lomakkeella vai haastatellen
    - miten kysyttävät aihepiirit rajataan jne.
  5. havaintojen teko
    - matka ongelmasta havaintojen tekoon jatkuvaa kaventamista, reunaehtojen asettamista ja systemaattisuuteen pyrkimistä
  6. paluu yleiselle tasolle
    - laajennetaan näkökulmaa
    - pohditaan mahdollisia virheitä, esim. aineiston luokittelussa
  7. edustavuus
    - pohditaan, miten edustavia havainnot ovat johtopäätösten kannalta
  8. relevanssi
    - pohditaan, ovatko aineistolle esitetyt kysymykset relevantteja tutkimusongelman kannalta.
  9. vastaukset
    - vastataan alun tutkimuskysymykseen
  10. lopuksi
    - yleistetään saaduista vastauksista jotain yleisemmin pätevää ja kiinnostavaa
Malli on yksinkertaistava ja yleinen, kuten mallit aina. Se antaa tutkimuksen teosta liian mekaanisen kuvan. Tosiasiassa teoriat ja havainnot eivät eroa näin jyrkästi toisistaan, kuten eivät erilliset työvaiheetkaan. Erottelut ovat analyyttisiä, ajattelun helpottamiseksi tehtäviä erotteluja.

Viestintätieteellinen mielikuvitus


Tieteellisen tekstin tuottamiseen tarvitaan pelisääntöjen tuntemisen lisäksi myös mielikuvitusta, kykyä muotoilla mielekkäitä tutkimuskysymyksiä ja -vastauksiakin. Viestintätieteilijän mielikuvitus voisi olla samankaltaista kuin C. Wright Millsin ajatus sosiologisesta mielikuvituksesta (Mills, suom. 1982). Sosiologisella mielikuvituksella Mills tarkoitti kykyä yhdistellä erilaisia ilmiöitä, kykyä liikkua analyysin eri tasoilla sekä kirjoittaa selkeästi.

Viestintätieteellisen mielikuvituksen voisi ajatella sisältävän myös tutkimuskohteensa näkemisen erilaisissa konteksteissa. Anu Koivusen ja Veijo Hietalan toimittamassa teoksessa Kanavat auki! Televisiotutkimuksen lukukirja (1997), esitellään erilaisia teorioita, metodeja ja esimerkkejä siitä, miten monipuolista yhteen viestintävälineeseen, televisioon, liittyvä tutkimus voi olla.

Anu Koivusen ja Veijo Hietalan (1997) mukaan television voi tutkimuskohteena nähdä ainakin seuraavista erilaisia näkökulmista:

Televisio on

  1. instituutio, jonka toimintaa säätelevät kansalliset ja kansainväliset lait ja asetukset
  2. mediateknologinen apparaatti, jolla on konkreettinen tekninen perusta
  3. taloudellinen ja hallinnollinen organisaatio
  4. kulttuurinen ja yhteiskunnallinen (ideologinen) voima
  5. esine kodissa

Valinnat


Tutkiminen on valintojen tekoa alusta julkaisuprosessin loppuun saakka. Mitä tietoisempia näistä valinnoista ollaan, sitä todennäköisemmin lopputulos on selkeää ja nautinnollista luettavaa. Kaikkein periaatteellisimmat valinnat tehdään tieteenfilosofisella tasolla, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Myös arkiajatteluun vakiintuneiden ajattelutapojen toistaminen on valitsemista - aina voisi valita toisinkin.

Tieteenfilosofiset valinnat


Tieteenfilosofisilla valinnoilla tarkoitetaan tutkimuksen erilaisia perusoletuksia, alkuoletuksia ja taustasitoumuksia. Hermeneuttisen perinteen mukaisesti ajatellaan, että tutkimuksen tekijällä on olemassa aina esiymmärrys kohteestaan. Tieteenfilosofisia valintoja voidaan tarkastella viiden filosofian alueen kautta: ontologian, epistemologian, logiikan, teleologian ja etiikan kautta.

Ontologiset valinnat koskevat perustavia oletuksia tutkittavan ilmiön luonteesta esimerkiksi luonnonesineenä tai kulttuuriesineenä. Onko sanomalehti ensisijaisesti esimerkiksi fysikaalinen esine, jolloin tärkeää olisi tietää sen mitat, paino, kemiallinen koostumus jne? Vai onko sanomalehti mielen ja merkityksen ilmaus, jolloin tutkimuksessa kysytään, mitä se merkitsee, mikä on sen tarkoitus?

Epistemologiset kysymykset ja valinnat koskevat käsitystä tietämisen mahdollisuuksista, alkuperästä ja luonteesta. Epistemologisia kysymyksiä pohditaan usein tutkimusmenetelmiä valittaessa ja tuloksia esiteltäessä ja ovat osa tutkijan itsereflektiivistä toimintaa. Mistä voidaan tietää ja mistä ei? Miten tietoa saadaan? Mikä erottaa tiedon luulosta? Onko tieto peräisin kokemuksesta vai järkeilystä? Miten käsitteelliset rakenteet vaikuttavat kokemukseen?

Logiikkaan liittyvät valinnat kertovat tutkimuksen kulun suunnan: liikutaanko yksityisestä yleiseen, päinvastoin vai jollain muulla tavoin.
Induktiivisesti etenevässä tutkimuksessa yksittäisistä havainnoista johdetaan yleistyksiä, muodostetaan yleispätevämpää teoriaa, haetaan säännönmukaisuutta. Tällainen on tyypillistä etenkin nuorille tieteenaloille.

Teleologiset esioletukset liittyvät tutkimuksen päämäärään ja tavoitteisiin. Mihin päämäärään pyritään? Mitä tarkoitusta palvelemaan tämä on tehty? Mihin henkilö pyrkii teoillaan ja toiminnallaan? Eettiset valinnat liittyvät tietenkin tutkimuksen oikeellisuuden ja hyveellisyyden kysymyksiin.

Useimmat tutkimukset liikkuvat kuitenkin aaltoliikkeen lailla havaintojen ja teorioiden välillä. Kognitiotieteen näkemysten mukaisesti havaitsemisessa on ensin induktiivinen suunta (bottom up) sitten deduktiivinen suunta (top down).

Kirsi Silius: luentomateriaali tutkimuksesta ja tieteenfilosofiasta

Määrällinen vai laadullinen?


Yksi keskeinen valinta tutkimuksen teossa on valinta määrällisen ja laadullisen tutkimusotteen välillä, vaikka jyrkkä jako kvantitatiiviseen ja kvalitatiiviseen tutkimukseen onkin viime vuosina asetettu kyseenalaiseksi. Monet metodiset ratkaisut eivät enää ole itsestään selvästi luokiteltavissa kummankaan tyypin edustajaksi tai tutkimuksessa hyödynnetään monenlaisia lähestymistapoja. (Alasuutari 1999.)

Määrällinen eli kvantitatiivinen tutkimus perustuu aineiston mitattavissa olevien suhteiden tarkasteluun. Aineistoista rakennetaan erilaisia muuttujia ja luokituksia mittaamista varten. Kvantitatiivinen tutkimus hyödyntää suuria aineistoja, edustavia otoksia ja tilastollisia menetelmiä aineiston analyysissä. Toisinaan tutkimuksessa käytetään myös koe- ja vertailuryhmiä sekä testimuuttujia. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa pyritään suureen yleistettävyyteen. Tutkijan osuutta tutkimustuloksissa ei yleensä pidetä kovinkaan merkittävänä. Esimerkiksi jonkin viestimen käyttäjätutkimuksessa tutkimusaineisto voitaisiin hankkia strukturoidulla kyselylomakkeella.

Suuri osa viestintätieteellistä tutkimusta on laadullista eli kvalitatiivista tutkimusta, jossa aineistot ovat usein pieniä määrällisiin tutkimuksiin verrattuna. Tutkimuksessa pyritään tarkastelemaan jotakin ilmiötä läheltä, havaitsemaan erilaisia vivahteita ja erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Tutkijan osuus tehtäviin tulkintoihin tuodaan usein enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti esiin. Kvalitatiivisesti orientoitunut tutkija voisi käyttää jonkin viestimen käyttäjätutkimuksessa aineistonaan esimerkiksi strukturoimatonta käyttäjähaastattelua.

Pertti Alasuutarin (3. uud.p. 1999) mukaan laadullinen tutkimus sisältää kaksi perusvaihetta: 1) havaintojen pelkistämisen ja 2) arvoituksen ratkaisemisen. Jaottelu on analyyttinen, sillä käytännössä vaiheita ei voi pitää toisistaan erillään. Myös kvalitatiivisesti orientoitunut tutkija pyrkii yleistettävyyteen: tutkimuksessa pyritään muotoilemaan sääntöjä ja sääntörakenteita ja tulkitsemaan tuloksia yleistettävällä tavalla. Tulkintavaiheessa tutkijan tulisi kysyä mitä kerrotaan -kysymyksen lisäksi miten kerrotaan sekä pyrkiä miksi -kysymysten avulla itsestäänselvyyksien taakse. Tässä mielessä tutkimus eroaa olennaisesti selvityksestä, jossa ei yleensä tulkita, vaan raportoidaan esimerkiksi puolueiden kannatuksesta.

Miksi –kysymyksiä on Alasuutarin mukaan hyvä tehdä pitkin tutkimuksen kulkua ja niitä voi pyrkiä tuottamaan esimerkiksi seuraavien strategioiden avulla:
  1. kulttuurien välinen vertailu
  2. ristiriita muihin tutkimuksiin
  3. suhde julkiseen diskurssiin
  4. hiljaisuuksien etsiminen
  5. aineiston sisäiset ristiriitaisuudet
  6. normien etsiminen
  7. analogioiden ja kattokäsitteiden etsiminen
(Alasuutari 1999, 218-230)

Määrällinen tutkimus

Menetelmäopetuksen valtakunnallinen tietovaranto. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD, Tampereen yliopisto

Verkkokoulu tilastomenetelmiin, Tilastokeskus

Kvantitatiivinen metodologia verkossa, Helsingin yliopisto

Maarit Valtari: SPSS-opas

Laadullinen tutkimus

Retoriikasta etnografiaan. Laadulliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto

Pentti Routio: Tuote ja tieto. Tuotteiden tutkimuksen ja kehittämisen opas. Taideteollinen korkeakoulu

QualPage: resources for qualitative research

Qualitative data processing. UK Data Archive

Atlas.ti – laadullisen aineiston tietokoneohjelman kevyet käyttöohjeet. Opetusteknologiakeskus, Joensuun yliopisto
http://optek.joensuu.fi/koulohj/oppimat/atlasti/index.htm

Tutkimuksen lajeja


Tutkimusta kirjoitetaan aina johonkin tiettyyn tieteelliseen genreen. Opinnäytetyöt pyrkivät osoittamaan tekijänsä oppineisuuden ja ovat siksikin rakenteeltaan ja tyyliltään erilaisia kuin muut tutkimukset. Tilaustyönä tehdyt selvitykset ottavat huomioon vastaanottajan intressit ja valmistuvat usein nopeammin kuin perinteiset akateemiset tutkimukset. Raportit ja selostukset rakentuvat eri tavoin kuin väitöskirjatyöt tai tieteelliset artikkelit. Tieteellisissä lehdissä julkaistut artikkelit muistuttavat usein pienoistutkimusta enemmän kuin kirja-artikkelit.

Akateemisessa tutkimuksessa voi erottaa ainakin kolme eri perusorientaatiota:

Perustutkimus. Sellaista toimintaa uuden tiedon saavuttamiseksi, joka ei ensisijaisesti tähtää käytännön sovellukseen.

Soveltava tutkimus. Tutkimusta, joka perustutkimuksen tuloksia hyväksi käyttäen tähtää tiettyyn käytännön sovellukseen.

Kehittämistyö tai kehittämistutkimus. Tutkimuksen tuloksena ja/tai käytännön kokemuksen kautta saadun tiedon käyttämistä uusien aineiden, tuotteiden, tuotantoprosessien, menetelmien ja järjestelmien aikaansaamiseen tai olemassa olevien olennaiseen parantamiseen. (esim. toimintatutkimus).

Kehittämistyön menetelmiä, Stakes

Agnes Heller: Yhteiskuntatieteiden hermeneuttisesta metodista yhteiskuntatieteiden hermeneutiikkaan

Pertti Järvinen: luentomateriaali tutkimustyön metodeista

Valintoja ennen aineiston keruuta


Ennen aineiston keruuseen ryhtymistä tutkijan on ratkaistava monta peruskysymystä. Tärkeätä on miettiä tarkkaan, mitä haluaa kysyä, mihin etsii vastausta ja mikä on ongelmanasettelun taso. Miten nimeän, jäsennän, muotoilen tutkimusongelman? Mikä on pääkysymys, mitkä alakysymyksiä?

Tutkimusstrategian kannalta on tärkeää miettiä, miten ja millä menetelmillä kysymykseen voi saada vastauksen. Teoreettisella tasolla on mietittävä, mitkä teoriat, käsitteet ja määrittelyt ovat tämän tutkimuksen kannalta keskeisiä.

Monet viestintätieteelliset tutkimustekstit yhdistelevät erilaisia lähestymistapoja ja tutkimusotteita. Monipuolinen analysointi edellyttää usein jo harjaantuneita tutkimustaitoja ja monen eri tason teorian yhdistämistä hedelmällisellä tavalla. Teorioiden ja tutkimusotteiden välinen raja on usein hämärä. Esimerkiksi narratologia, ideologiakritiikki, genreteoria ja kulttuurintutkimus liittyvät selkeämmin tiettyyn teoreettiseen perinteeseen, kun taas esimerkiksi ohjelmisto-, yleisö- ja televisiohistoriallinen tutkimus ovat pikemminkin tutkimusotteita tai liittyvät kohteen nimitykseen. Etnisyyteen, kansallisuuteen liittyvät kysymykset ja esimerkiksi nais- ja miestutkimus ovat sateenvarjokäsitteitä, jotka liittävät etnisyyden tai sukupuolen problematisoinnin milloin mihinkin analyysitapaan. (Hietala & Koivunen 1997, 5.)

Valittu teoreettinen viitekehys ja tutkimusmenetelmä vaikuttavat myös siihen, millainen perspektiivi tutkimustekstiin muodostuu. Esimerkiksi ideologiakriittinen ajattelu fokusoi laajoihin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin prosesseihin, modernisaatioon, yksilöllistymiseen jne. ja tukeutuu yleensä yleisiin yhteiskuntateorioihin. Tekstianalyyseissä, genreteorioissa ja metafora-analyyseissä tartutaan usein pieniin aineistoyksiköihin, joiden lähiluennan kautta tulkitaan usein yleisiä kulttuurisia ilmiöitä.

Aineiston keruuseen liittyvät valinnat


Sirkka Hirsjärvi (1997) on kirjannut kymmenen tärkeää aineiston keruuseen liittyvää käytännön seikkaa. Kannattaa uhrata aikaa ja miettiä etukäteen:

  1. Kerätäänkö aineisto itse vai onko olemassa jo valmiita aineistoja?
  2. Mikä on tai ketkä ovat tutkimuksen kohteena?
  3. Minkälainen aikaulottuvuus tarvitaan, jotta ongelmiin saataisiin kelvollinen vastaus?
  4. Jos aineisto kerätään itse, on valittava metodi tai metodit.
  5. On hankittava koulutus siihen, miten valittua metodia käytetään tai sovelletaan.
  6. On päätettävä, miten tutkittavat valitaan ja miten paljon tutkittavia tarvitaan.
  7. On suunniteltava, miten tutkittavat tavoitetaan, miten heiltä pyydetään suostumus jne.
  8. On päätettävä, keiden kanssa on neuvoteltava järjestelyistä.
  9. On hankittava tarvittavat materiaalit ja laitteet.
  10. On laskettava kustannukset.
Aineiston koko ja edustavuus on mietittävä ajankäytön kannalta tarkkaan. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa voidaan toisinaan pyrkiä tavoittamaan kaikki tutkittavat. Se ei ole usein kuitenkaan
mahdollista, vaan tutkija määrittelee perusjoukon ja tästä joukosta edustavan otoksen. Otanta voidaan tehdä monin eri tavoin: puhutaan satunnaisotannasta, systemaattisesta otannasta, ositetusta otannasta ja ryväsotannasta.

Kvalitatiivisesti painottuneessa tutkimuksessa tutkimuskohteen koot vaihtelevat suuresti; toisinaan aineistoksi riittää esim. yksi haastattelu. Toisinaan aineiston kokoa ei päätetä etukäteen, vaan sen koko katsotaan riittäväksi, kun aineistossa alkavat kertautua samat asiat. Aineiston riittävyydestä puhutaan saturaatio-käsitteen avulla.

Kerätyn aineiston käsittelyyn kuuluvat myös tietojen tarkistus, täydentäminen ja aineistojen järjestäminen hallittavaan muotoon.

Menetelmäkirjallisuutta


Aaltola, J. & Valli, R. (2001) Ikkunoita tutkimusmetodeihin (II). Jyväskylä: PS-kustannus. ISBN 952-451-031-6

Alasuutari, P. (1999) Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino. ISBN 951-768-055-4

Alkula, T. & Pöntinen, S. & Ylöstalo, P. (1994) Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset menetelmät. Helsinki: WSOY. ISBN 951-0-19286-4

Anttila, P. (1998) Tutkimisen taito ja tiedon hankinta. Taito-, taide- ja muotoilualojen tutkimuksen työvälineet. Helsinki: Akatiimi Oy. ISBN 952-5978-00-1

Boje, D M. (2001) Narrative methods for organization and communication research. London: Sage. ISBN 0-7619-6587-4

Engeström, Y. (1995) Kehittävä työntutkimus. Helsinki: Painatuskeskus. ISBN 951-37-1625-2

Frey, L.R. et al. (1992) Interpreting communication research: a case study approach. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall. ISBN 0-13-589110-8

Frey, L.R. et al. (1991) Investigating communication: an introduction to research methods. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall ISBN 0-13-503426-4

Frey, L.R. et al. (1999) Handbook of group communication Theory and Research. Thousand Oaks: Sage. ISBN 0-7619-1027-1

Gamble, T. K & Gamble, M. W. (2003) The gender communication connection. London: Hi Marketing. ISBN 0-395-96256-0

Greene, J.O. & Burleson, B.R (toim.) (2003) Handbook of communication and social interaction skills. Mahwah, NJ: L. Erlbaum Associates. ISBN 0-8058-3417-6

Hacking, I. (1983) Representing and intervening. Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0-521-28246-2

Hansen, A et al. (1998) Mass communication research methods. Hampshire: MacMillan. ISBN 0-333-61709-6

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. (2000) Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Helsinki: Ylioppilaspaino. ISBN 951-570-458-8

Jokinen, A. & Juhila, K. & Suoninen, E. (1999) Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino. ISBN 951-768-053-8

Kakkuri-Knuuttila, M-L. (toim.) (1998) Argumentti ja kritiikki: lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 951-662-738-2

Kiljunen, S. & Hannula, M. (toim.) (2001) Taiteellinen tutkimus. Helsinki: Kuvataideakatemia. ISBN 951-53-2373-8

Niiniluoto, I. (1980) Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-14831-1

Niiniluoto, I. (1983) Tieteellinen päättely ja selittäminen. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-07379-6

Silverman, D. (2000) Doing qualitative research. A practical handbook. London: Sage. ISBN 0-7619-5823-1

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. (2002) Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi. ISBN 951-26-4856-3

Valli, R. (2001) Johdatus tilastolliseen tutkimukseen. Jyväskylä: Ps-kustannus. ISBN 952-451-032-4

Tieteen kieli

Suuri osa tieteen valinnoista on kielellisiä valintoja: tieteen tekohan on ennen kaikkea kirjoittamista ja lukemista. Tieteelliseen tekstiin kohdistetut odotukset ovat kulttuurisidonnaisia: esimerkiksi
amerikkalaisperäiset tekstit etenevät tiiviimmin kuin saksalaiset. Tyylit vaihtelevat myös ajallisesti. Minna-Riitta Luukan (2003) mukaan vasta positivismin ihanteen vakiintuessa 1900-alussa tiedekirjoittaminen alkoi tehdä selvää eroa kaunokirjallisuuteen.

Tieteellisen ilmaisutavan ihanteena voidaan pitää hyvän yleiskielen,
hyvän asiatyylin ja oman alan erityiskielen hallintaa (esim. Hirsjärvi et al. 1997). Yleiskieli on valtakunnallista käyttökieltä, kirjakielen normien mukaista käyttökieltä. Hyvään asiatyyliin kuuluvat selvyys, havainnollisuus, tiiviys ja kieliopillisesti korrekti ilmaisu. Erikoiskielet, eli tieteiden erikoiskäsitteet, oppi- ja ammttisanat vaihtelevat aloittain. Tärkeän valinnan tutkija tekee myös päättäessään, kirjoittaako tekstinsä suomeksi vai englanniksi. Vaihtoehtona voi olla myös pohjoismaiselle yleisölle kirjoittaminen jollakin skandinaavisella kielellä.

Petri Ylikoski: Kuinka argumentti voi epäonnistua


Tieteen retoriikat


Tieteen mieltäminen muiden inhimillisten ilmiöiden tapaan sosiaaliseksi toiminnaksi on viime vuosikymmeninä suunnannut tutkimuksen huomiota tieteen kieleen. Kielellistä ilmaisua ei ajatella pelkästään tulosten kirjaamisena, vaan keskeiseksi osaksi tieteen prosessimaisuutta ja dialogisuutta. Muiden tekstien tapaan myös tieteellisillä teksteillä on omat retoriset keinonsa, joilla ne pyrkivät suostuttelemaan ja vakuuttamaan lukijaansa.

Retoriikan tutkimuksen kannalta tärkeitä tieteelliselle tekstille asetettavia kysymyksiä ovat:

  1. Millaisia retorisia käytäntöjä tutkijoilla on? Miten ja miksi ne vaihtelevat ajan ja paikan mukaan, millaisin seurauksin?
  2. Miten akateeminen retoriikka suhteutuu ei-akateemisiin elämänalueisiin? Mitkä ovat näiden suhteiden syyt ja seuraukset, ja miten niitä pitäisi parantaa?
  3. Miten lisääntynyt tietoisuus retoriikasta muuttaisi tutkimusta ja tieteellistä kommunikaatiota? Mitä muutoksia pitäisi edistää ja milloin?
(John. S. Nelson 1993, Marja Keräsen 1996, mukaan)

Marja Keräsen (1996) mukaan retorinen tutkimus johtaa uudenlaisiin kysymyksiin tieteen asemasta yleensäkin. Kysymys siitä, kenen näkökulmasta jokin esiintyy jonakin pakottaa pohtimaan tieteen alkuperäkertomuksia, vallankumouksia, perustajia, käännekohtia, murroksia ja edistymistä. Usein katsaukset aiempaan tutkimukseen näyttävät johtavan ikään kuin loogisesti kirjoittajan omiin näkemyksiin.

Tieteen metaforat


Tieteellisten tekstien metaforat kertovat usein paljonkin tekstin tekijän sitoumuksista. Metaforiahan on luonnehdittu kulttuurin pikakirjoitukseksi, joissa tiivistyvät kulttuuriset "itsestäänselvyydet". Metaforat on siis syytä ottaa vakavasti - kyse ei ole vain sanoilla leikittelystä, vaan valinnoista - aina voisi valita toisin.

Sara Heinämaan (1991) mukaan yksi suosituimmista tietämiseen ja ajattelutoimintaan liitetyistä metaforista on ollut mekaaninen kone. Etenkin 1900-luvulla ajattelua ja muita mentaalisia toimintoja on kuvattu erilaisten automaattien avulla. Vahva tiedontuottamiseen liittyvä metafora on myös synnyttäminen - tosin jonkinlaisella symbolisella tasolla.

Tunnettuja tiedon ja tietämisen metaforisointeja ovat erilaiset katsomiseen ja näkemiseen liittyvät ilmaisut, esimerkiksi sellaiset kuin 'Ei usko ennen kuin näkee' tai 'Tarkemmin tarkastellen'. Näkemiseen mieltyy siis paitsi mielihyvä, tirkistely, myös rationaalisuus ja ajattelu. Kiintoisaa katse-metaforassa on, että se tuo tavallaan esiin tutkivan subjektin: katsehan on aina jonkun katse, silmät jonkun silmät. Katseen laatu kertoo myös valtasuhteesta: onko se esimerkiksi tirkistelevä katse, tilan hallintaan pyrkivä panorama-katse vai tulevaisuuteen luotaava katse.

Lue lisää:
Heinämaa, Sara. Huomioita ajattelun ja tiedon kuvastosta. Tiede ja edistys 16(1991) : 2 , s. 92-100.
http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/oppimiskeskus/verkkoaineisto/yht/heinamaa.pdf

Erkki Karvonen: Tieteen metaforat ja Viestinnän metaforia (Johd. Viestintätieteisiin -oppimateriaalista)

Sanastoa ja rakenteita


Minna-Riitta Luukan (2002) mukaan tieteellinen kirjoittaminen on tasapainottelua vanhan ja uuden, vieraan ja oman, varman ja epävarman, markkinahenkisyyden ja vaatimattomuuden, yhteisöllisen äänen ja oman tutkijanäänen, perinteen ja uuden luomisen sekä kriittisyyden ja tahdikkuuden välillä. Pahimmillaan tieteellinen kieli on vaikeaselkoista ja nurkkakuntaista - opinalat tuntuvat vahtivan omaa sanastoaan ja oikeutta määritellä käsitteiden sisältöjä. Oman tutkimuksen tärkeyttä perustellaan aukkoargumentaatiolla: kukaan muu ei ole tätä tutkinut.

Käsitteet ja määritteleminen ovat tieteen tehtäviä, joten vaikeaselkoisuudessa ei välttämättä ole kyse tieteilijöiden halusta sanoa asioita monimutkaisesti. Kun arkiajattelu ja -kieli suosivat verbejä, tieteen kieli käsitteellistää, nominalisoi. Käsitteiden käytössä pyritään myös systemaattisuuteen ja intertekstuaalisuuteen aiempien tekstien kanssa. Muiden tutkimusten tunteminen on tieteellisyyden mittari. Näin asemoidaan omaa työtä tiedeyhteisössä ja noudatetaan myös tieteellistä kohteliaisuutta. Aiempaan tutkimukseen viittaavat referointiverbit ovat usein kiinnostavia. Sitoutumista aiempiin väitteisiin osoitetaan verbivalinnoilla: xx:n mukaan, xx toteaa, xx:n mielestä, xx väittää jne.

Tieteelliselle tekstille on tyypillistä konventionaalisuus, johon kuuluu tiettyjen muotojen noudattaminen niin tekstin rakenteessa kuin viittauskäytännöissäkin. Konventionaalisuuden voi ajatella joko vallankäytöksi tai tarkoituksenmukaisuudeksi - tai sekä että. Yhtäältä tiettyjen muotojen noudattaminen määrittelee, mikä kelpaa tieteeksi ja mikä ei. Toisaalta tavanmukaisuus helpottaa lukijan työtä: tutunoloisia tekstejä on helpompaa ja nopeampaa lukea.

Luukan mukaan tiedesuomelle on tyypillistä pitkät virkkeet, abstraktit ja staattiset verbit (osoittaa, esittää, tarkoittaa…), objektiivisuuteen viittaavat adjektiivit (mahdollinen, yleinen…), älyyn perustuvat abstraktit substantiivit (asia, osa, tulos, yhteys…), epämääräiset ja abstraktit pronominit (muu, sama, jokin, eräs…) sekä esittelevät ja analysoivat konjunktiot ja adverbit (kuten, yleensä, kuitenkin…). Tavallisia ovat erilaiset väitteiden varmuusasteiden lievennykset ja sitoutumisen sävyerot.

Objektiivisuuteen ja asiakeskeisyyteen pyrkiminen tuo tieteellisiin teksteihin tiettyä epäpersoonallisuuden painetta. Passiivin käyttö on ongelmallista etenkin konkreettisia tekoja, ratkaisuja, sitoumuksia, taustaoletuksia käsittelevissä tekstin osissa. Joissakin tapauksissa passiivin käyttö voi johtaa jopa harhaan ja siirtää vastuuta tekijältä pois. Toisaalta liiallisessa "minäilyssäkin" on huonot puolensa, eikä "tämän tekstin tekijä" tyyppiset ilmaukset paranna vaikutelmaa.

Tutkimustaidot


Viestintätieteellisen mielikuvituksen lisäksi tutkimuksen tekoon tarvitaan erilaisia tekemisen taitoja. Keskeisiä ovat tiedonhankinta ja tiedon tuottaminen, mikä tarkoittaa lähinnä kirjoittamista. Kumpikin ovat taitoja, joita voi harjoitella.

Tiedonhankinta


Tieteellisen tiedonhankinnan verkkokurssi / Oulun yliopiston kirjasto

Viestintätieteiden tiedonhankinta

Verkkotiedonhaun perusteet http://www.kirjastot.fi/page.asp?_item_id=612

Yhteiskuntatieteiden ja virallistiedon hankinta

Lähteiden merkintä: yleistä

Viittaaminen digitaalisiin lähteisiin

Pirkko Anttila: Tutkimisen taito ja tiedonhankinta
http://metodix.ofw.fi/metodi/pirkko/

Kirjoittaminen


Kirjoittaminen on keskeinen osa tieteellistä toimintaa - itse asiassa tieteen tekeminen on kirjoittamista. Tutkija kirjoittaa paljon erilaisia tekstejä pitkin tutkimusprosessia: kirjoittamista käytetään miettimisen, lukemisen, luokittelun ja päättelyn apuvälineenä sekä loppuvaiheessa viimeistelyn välineenä (Hirsjärvi & al 1996). Matti Hyvärinen (2003) on korostanut kirjoittamista pätevänä uuden tiedon hankkimisen metodina, vaan toimintaa, jonka tarkoitus on tuottaa yllätyksiäkin.

Yksi mahdollisuus vähentää kirjoittamiseen liittyvää tuskaa on mieltää kirjoittaminen prosessiksi, jonka tarkoituksena on luonnostella ja kehitellä tekstiä vähitellen. Esa Väliverrosen (2003) mielestä on hyödyllistä jakaa kirjoittaminen kahteen lajiin: itselle kirjoittamiseen ja muille kirjoittamiseen. Itselle kirjoittamisessa tärkeää on vapaus tuottaa tekstiä ilman ennakkosensuuria ja ajatusta mahdollisista lukijoista. Itselle kirjoittamisen määrää ei tarvitse säädellä. Toisille kirjoittaminen on puolestaan kommunikointia, jossa tähdätään omien ajatusten, tulosten ja johtopäätösten välittämiseen.

Väliverrosen mukaan olennaista kirjoitusprosessissa on

1) ideointi ja tavoitteiden asettaminen
- tarkoituksena kirkastaa sitä, mitä haluan tällä tekstilläni sanoa
- ideapaperi alentaa kynnystä
- vapaa kirjoitus, mind mapit jne.

2) suunnittelu ja teemojen kehittely
- työsuunnitelma, ajankäytön suunnittelu
- alustava sisällysluettelo
- ideoiden karsiminen

3) kirjoittaminen viestintänä
- kenen kanssa keskustelee, mikä on foorumi
- mahdollisten lukijoiden huomioon ottaminen
- draamalliset jännitteet, esitysjärjestys
- oman äänen miettiminen

4) tuntityö vai urakkatyö
- tuntityön rutiini: tekstiä tuotetaan joka päivä
- urakkatyön haasteellisuus: tehdään paljon silloin, kun vire on hyvä

5) muokkaus ja palautteen hankkiminen
- muokkauksen petollinen helppous - pätkät sieltä täältä eivät ole kokonaisuus
- hiomista tarvitaan aina
- esilukijat hyödyllisiä
- palautetta voi antaa ilman arvostelua
- palautteen vastavuoroisuus

6) viimeistely, tarkistaminen
- onko kysymykseen vastattu
- kappaleiden järjestys
- käsitteiden johdonmukaisuus
- sitaatit
- viitteet, lähdeluettelo
- kirjoitusvirheet, kielenhuollolliset seikat

Ideapaperiohjeet (Merja Kinnunen)

Eija Poteri: Viestintätieteellinen julkaisutoiminta Suomessa - ja vähän Pohjoismaissakin

Tuumasta tekstiksi. Perusopas seminaari- ja opinnäytetyön tekijöille. Tampereen yliopisto, hoitotieteen laitos.

Artikkeleiden analyysiä


Tieteellisten aikakauslehtien artikkelit ovat antoisia paitsi tiedonlähteinä, myös tieteellisten pelisääntöjen opettelun kannalta. Luonteeltaanhan ne ovat yleensä eräänlaisia pienoistutkimuksia, joten niistä voi oppia - sekä hyvässä että pahassa - tieteellisen kirjoittamisen tapoja.

Merja Kinnusen (2003) mukaan artikkelin muodollisen rakenteen voi tiivistää yksinkertaisesti aloitukseen, käsittelyyn ja lopetukseen. Aloituksen tehtävänä on herättää lukijan mielenkiinto ja antaa eväitä tekstin luentaan. Lukijan mielenkiinnon voi herättää esimerkiksi arkisen tarinan avulla. Aloituksen tulee sisältää seuraavat elementit: 1) käsiteltävän aiheen esittely, näkökulma ja tutkimuskysymys, 2) ongelman, ristiriidan jne. paikantaminen, 3) ongelman ratkaisemisen keinot ja 4) selostus siitä, miten artikkeli etenee.

Käsittelyosa rakentuu aloituksessa esitettyjen lupausten ympärille. Kirjoittajalla on valta päättää, mitkä ja keiden tekstit hän ottaa mukaan omaansa ja millä tavalla. Aiempaan tutkimukseen viitataan silloin, kun ne auttavat alussa esitetyn kysymyksen ratkaisussa, tekstin kuljettamisessa ja lukijan vakuuttamisessa. Käsittelyosaan kuuluu myös käytettyjen metodien esittely. Merja Kinnusen mukaan laajat katsaukset kansainvälisiin tutkimuksiin voivat hukuttaa alleen sen mielenkiintoisen kysymyksen, mitä uutta tämän aineiston analyysi tuo esiin aiempiin tutkimuksiin nähden. Aiempi tutkimus ei saa olla pelkästään kritiikin kohteena tai vain vastaamassa alussa esitettyyn kysymykseen. Lukijalla on oikeus seurata käytettyjä päättely- ja tulkintasääntöjä.

Lopetuksen tehtävä on viimeistään vakuuttaa lukija kirjoituksen merkityksestä. Sen tulee auttaa lukijaa jäsentämään, tiivistämään ja arvioimaan artikkelin sisältöjä ja tuloksia. Alussa esitettyyn kysymykseen on vastattava ja pyrittävä säilyttämään lukijan mielenkiinto aihepiiriä kohtaan vielä artikkelin lukemisen jälkeenkin. Kinnusen mukaan voimme aina kirjoittajina kysyä, kirjoitanko viholliselle vai ystävälle, kilpailijalle vai kollegalle, tieteenalalle vai instituutiolle, erityisyleisölle vai laajalle yleisölle, alistetuille vai alistajille jne, ja miten nämä valinnat vaikuttavat kirjoitustyyliin.

Lähde: Merja Kinnunen: Artikkelin kirjoittaminen. Teoksessa Kinnunen & Löytty (toim.): Tieteellinen kirjoittaminen. Vastapaino 2003.

Artikkelin rakenteen analysointi